Pajamiehiä ja naisia!

Kävin lauantaina Lappeenrannassa tuomaroimassa painonnostokisoja valitettavan pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli kevään SM-kisoissa suoritettu kansainvälisen tuomarin koe, jonka halusin hommata pysyäkseni nostouran lopettamisen jälkeen "perheessä" myös maajoukkuetasolla.

Painonnosto on pelastanut mun elämää pariinkiin kertaan. Vuonna 1976 pikkaisen pullea yksinhuoltajaäidin 13-vuotias poika järjestettiin ehkä hieman vastentahtoisestikin salille testosteroiinin tuoksuiseen äijämaailmaan, josta tuli mun yksi tärkeä sidosryhmä loppuelämäksi. Kaveripiirin myötä sain respektiä, turvaa, malleja ja mikä tärkeintä motivaatiota treenaamiseen ja omasta kropasta huolen pitämiseen! Siihen kun jatkoksi lisättiin lentokoneesta putoaminen ja laskuvarjojääkäriys, alkoi itsetunnon palaset olla kohdillaan.

Toinen pelastus tapahtui lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin huippunostajan ja edesmenneen ystäväni Juhani Salakan toimesta. Hieman löysään kuntoon taantunut nuori perheenisä tapasi tämän vanhan ystävänsä sattumoisin keväisellä laivaristeilyllä, jossa sovittiin, että lähdetään nostamaan syksyllä veteraanien SM-kisoihin Kuusaalle.

Kesä menikin sitten vanhoja liikeratoja väkisin hakiessa. Painoa oli 68 kiloa ja voimia tosi vähän, joten päätin ottaa kisasarjaksi 62 kiloa. Tuskaisen ketoosiin vieneen painonvedon päätteeksi ei rauta noussut ja jäin kisoissa ilman tulosta. Sen verran oli duunia tehty, että purin hammasta ja päätin, että tää ei jää tähän ja tuloksena oli seuraavan kymmenen vuoden aikana useita yleisen sarjan SM-mitaleita, kruununa Pohjoismaiden mestaruus Norjassa. Näissä kaikissa kisasarjana 56 kiloa ja legendaarinen maine painonpudotuksen mestarina. Tämä siis päälajin, tarkkuushyppäämisen ohessa...

Kisoihin en enää lähde mutta treeni jatkuu! Painonnosto on ihan parasta ikää vasten taistelua tukevaa toimintaa sekä fyysisesti että henkisesti. Onneksi sen ovat huomanneet vihdoin muutkin ja painonnostosta on tullut tavallaan trendilaji. Myötävaikuttajina tähän on ollut Salakan Jussin keppijumpat, viime aikojen crossfit ja tietysti edustavat naispainonnostajamme Karoliina Lundahlista Tokolan (Everin) Annaan ja Vuohijoen Anniin. Lauantain kisoissa lähes puolet neljästäkymmenestä osallistujasta oli naisia.

Ilman tuota tavallaan ulkosyntyistä trendikkyyttä Suomen painonnosto rypisi aika syvällä mikä ei johdu lajin mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä vaan vuosien mittaisesta huonosta markkinoinnista ja riidoista lajin sisällä. Markkinoinnissa on valoa tunnelin päässä mutta riidat jatkuvat. Pelastavaa maailmanmestaria tai olympiavoittajaa on turha toivoa nykyisestä aineksesta käytössä olevin menetelmin. Tasoero kansainvälisiin huippuihin on aivan järkyttävä ainakin miesten puolella.

Yhteen hiileen puhaltaen ja lajistatusta trendien sekä cross trainingin myötä nostamalla olisi mahdollista saada ehkä tulevaisuudessa liitolle sekä seuroille työkaluja ja resursseja mahdollisien tulevien huippulahjakkuuksien täyspainoiseen tukemiseen. Voima ja nopeus asuu pajalla ja ovat aina pysyviä kärkitekijöitä fyysisten ominaisuuksien rankingissa!

30-vuotisen sodan lopputaistelu edessä?

Monipuolisen seiskytluvun kouvolalaisen urheilukulttuurin uhrina ajuduin Utti-sidoksien myötä laskuvarjohyppykurssille kuustoistaisena vuonna 1979, jolloin päälajini oli myös myöhemmin vahvan come-backin tehnyt painonnosto. En alun pitäen pitänyt hyppäämistäkään harrastuksena, vaan tietysti kilpaurheiluna, niinkuin kaikkea muutakin liikuntaa.

Seuraavana vuonna osallistuin jo ensimmäisiin taito- ja tarkkuushypyn SM-kisoihin ja viimein taitojen kehittyessä samalle tasolle nuoruuden esikuvien, Laskuvarjojääkärikoulun edustusjoukkueen hyppääjien tasolle, sain taisteltua tieni ensimmäisiin MM-kisoihin 1988. Tästä on kohdallani jatkunut lajimme joka toinen vuosi järjestettävien MM-edustusten putki näihin päiviin asti ja ensi vuonna Bulgariassa tulee siis kolmekymmentä vuotta tuosta nuoren hyppääjän ensimmäisestä askeleesta unelmana ollutta kansainvälistä menestystä kohti!

No, mutta miten sen menestyksen kanssa? 1990 MM-kehityskäyrä oli lupaava tarkkuuden 12. sijan myötä mutta siihen se sitten jämähti. Kyllä me treenattiin paljon aina ulkomaita myöten, parhaimmillaan yli neljääsataa hyppyä vuodessa ja oltiin hyvässä fyysisessä kunnossa mutta aina arvokisoissa sössittiin hyppy tai kaksi pudoten ynnämuuta sijoille.

Elämän "pakolliset" (toki korvaamattoman tärkeät) kuviot - opiskelu, ammatti, perhe, kesämökki ja Volvo eivät auttaneet em. mielenhäiriöön. Polte säilyi ja kun muutama vuosi sitten tuli vastaan ajatus, että nuoruuden unelman perässä ei voi realistisesti montaa vuotta juosta, oli aika laittaa vielä kerran kaikki resurssit peliin! Näiden neljän vuoden aikana olen pikkuhiljaa keksinyt sen, mikä meni pieleen edeltävän kolmenkymmenen vuoden aikana ja koittanut ottaa takaisin, mitä otettavissa on.

Pääasia on, että Suomessa ei opi mitään hyppäämisestäkään, vaan pitää hakeutua leikkimään isojen poikien (= armeijan ammattilaiset) kanssa samalle "hiekkalaatikolle". Siis lähteä Eurooppaan kiertämään kisoja, treenaamaan siinä välissä ja kerätä vaihe vaiheelta hienosäätöä kasaan (perusasiat toki on tällä kokemuksella kasassa). Toinen juttu on, että jollei pysty hyppäämään paria sataa tehokasta treenihyppyä alle, on kisamenestys riippuvainen myös kohtuullisesta säkästä.

Viimeinen ja toivottavasti ratkaiseva huomio tuli kuluneena kesänä. En pysty tähän yksin, vaan tarvitsen oikeasti henkilökohtaisen valmentajan valvomaan talven kuivaharjoittelut ja kuvaamaan sekä analysoimaan harjoitus- ja mielellään myös kisahypyt!

Nyt mulla on ensimmäistä kertaa asiaan vihkiytynyt, riittävän auktoriteetin omaava valmentaja, tarpeeksi aikaa sekä tietämystä ja muutaman vielä auki olevan yhteistyökumppanin myötä toivottavasti myös resurssit käydä viimeiselle ristiretkelle valitsemani tieuran suunnassa! Palataan asiaan...
  

Alakansakoulunopebloggari pystyy kirjoittamaan (myös puhumaan) lähes mistä aiheesta vaan! Perinteinen, hieman väheksyvä määritelmä kai oli, että (luokan)opettaja on sellainen, joka tietää kaikesta vähän mutta ei mistään kunnolla. Muokkaisin tuota kumminkin siten, että luokanopettaja tietää kaikesta vähän ja jostain aika paljonkin. Huomionarvoisaa on myös tuo "vähän", sillä se on silti suhteutettuna enemmän kuin suurin osa valtaväestöstä tietää ko. asioista!

Kaikilla alakansakoulun opettajilla on omat, erityiset kiinnostuksen kohteet, joista he siis voivat tietää hyvinkin paljon. Duunihommissa ykkösosaamisena pitäisin kuitenkin tuota kokonaisvaltaisuutta ja sen mukanaan tuomaa kykyä yksittäisen oppilaan heikkouksien ja vahvuuksien tasapainoiseen kehittämiseen.

Sitä mahdollisuutta ei enää yläkoulun puolella ole ja juuri siinä vaiheessa, kun sille olisi ehkä eniten tilausta. Vaikeimmassa itsensä etsimisen ja ristiriitaisuuksien vaiheessa nuori joutuu koulujärjestelmään, jossa hän on vain systeemin sisällä irrallisena liikkuva palikka, joutuen itse etsimään oman paikkansa uudelleen ja uudelleen. Jos koti on kykenemätön tukemaan ongelmatilanteissa tässä vaiheessa ja vertaistuki vie väärille raiteille, peli on menetetty.

Kehityksestä jäljessä olevat, lapasesta lähtevät "trendiopetussuunnitelma-uudistukset" ovat vain tekohengitystä. Koulujärjestelmä kaipaisi oikeasti perustavanlaatuista rakenteellista remonttia, tai ainakin keskustelua siitä!

Hieman provokatiivisesti väittäisin, että mun "kympin oppilas" kuudennelta luokalta pääsisi läpi yo-kirjoituksista muiden, kuin suurimmalle osalle turhien matematiikan taitojen ja vielä alkuvaiheessa olevien kielten opiskelujen osalta. Pääosin peruskoulua tällä vaatimustasolla voisi tiivistää parilla vuodella kevyesti tyhjäkäyntiä ja päällekkäisyyksiä poistamalla sekä järkiperäistämällä vaadittua oppiainesta. Vaikka läpäisemiseen vaadittu oppiaines olisi yhtenäinen, tasoryhmiin jakaminen jo ala-asteella helpottaisi, nopeuttaisi ja auttaisi kaikkia pääsemään nopeammin tavoitteeseen! Integroiminen, joka oikeasti on vain kuntien säästömekanismi, on käsittämättömän huono pedagoginen ja sosiaalis-psykologinen toimenpide kaikkien osapuolten kannalta!

Toisaalta, jos luku- ja kirjoitustaidon romahdusta ei saada pysäytettyä (ei ainakaa robotiikalla ja koodauksella), peruskoulua joudutaan ehkä pidentämään parilla vuodella...

No, tulipas sörkittyä omaa alaa!Onneksi pitää lähteä salille ja jättää jatkovuodatukset tulevaisuuteen. Sen verran vielä "pissin omaan pesään", että väitän oppilailla olevan mahdollisuus parempitasoiseen opetukseen isommissa yksiköissä, kuin pienissä yhdysluokkakouluissa!

 

Ihan oikeesti?

Ihmetellessäni, mitä alan isona tekemään, sain tuossa muutama kuukausi sitten ajatuksen siitä, että tarvitsen tavoitteellista luovaa kirjoittamista. Olen nääs opintovapaalla ja omasta mielestäni kirjoittanut erinomaisia opinnäytetyöraportteja mutta pikkaisen sidottuna aiheeseen!

Näinpä sitten sopivasti ilmoituksen lehdessä, että paikallinen media hakee bloggareita sivustolleen ja ilmoitin heti olevani käytettävissä. No, kun viestiin ei vastattu, soitin toimitukseen, jossa luvattiin ehdottomasti kutsua mut haastatteluun lokakuun loppuun mennessä, kun niillä oli just muita kiireitä. Jäin sitten kiltisti odottelemaan kutsua määräajan ja akateemisen vartin verran (eiks viikko ole vähän niinkuin vartti kuusta?) ja laitoin varovasti tiedusteluviestin. Siihenpä sitten vastattiin, että ei me nyt oikeastaan tarvitakaan lisää bloggareita näitten entisten lisäksi mutta ehkä palataan joskus asiaan...

Ei palata! Ryhdyn "freelanceriksi" ja saan sata miljoonaa seuraajaa ja osoitan, että profeetat ja omat maat käy jälleen toteen!

Ei vaiten... En yleensäkään ymmärrä, kuka näitä blogeja lukee? Itse en ole ainakaan lukenut eläessäni tietoisesti yhtään blogikirjoitusta. Ellei jotain artikkeleita lasketa myös blogeiksi? Tiedän suurin piirtein, mitä "blogi" tarkoittaa (tarkistin myös wikipediasta ennen tätä) ja uskottelen itselleni osaavani kirjoittaa sellaisia. Niin, ja valehtelin vähän myös siinä, etten ole lukenut yhtään blogia. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, kävin vilkaisemassa pari Suomen suosituinta blogia kuluneelta vuodelta. Kauheaa soopaa! Kurkitaanko blogeja ulkonäön perusteella? Vähän niin kuin alusvaatemainoksia. No joo, oon mäkin ollut parikin kertaa paikallislehdessä vähissä vaatteissa ja Seiskassakin on musta ollut pari juttua, joten on mulla yhä mahdollisuuksia blogimaailmassakin...

Sitten ihan lyhyesti tuosta "vetävästä" nimikkeestä. Kun pienenä aloin laskuvarjohyppääjäksi, vanhempi stara, Hämäläisen Antti käytti muistaakseni tuota "slogania" hyppyjutuista, joilla oli vinha, joskin hieman paisuteltu todellisuuspohja. Vetäminenhän tarkoittaa ensisijaisesti meillä hyppypiireissä varjon auki vetämistä, mikä on henkiinjäämisen kannalta ratkaisevassa roolissa. Toisaalta meillä extremepiireissä se voi myös tarkoittaa omenansyöntiä huikeamman suorituksen toteuttamista. Voitte siis ymmärtää sen miten haluatte!

Itse olen vedellyt varjoja auki kahdenkymmenenkolmen eri maan ilmatilassa ja syönyt omenoita vielä useammissa paikoissa, joihin aion eksyä myös lähitulevaisuudessa, joten pysykää linjalla!