Työn sankari!

Kun vaari on ollut muurari ja veli rakennusurakoitsija, sitä tietysti luokanopettaja-laskuvarjohyppääjäkin kuvittelee olevansa  melkoinen raksaäijä myös itse. Täytyyhän siinä joku geneettinen kromosomijuttu olla!

Vaikkei työn jälki aina täyttäisi myyntilaatuvaatimiksia, on tässä nyt joka tapauksessa säästetty jonkin verran rahaa ja ennen kaikkea pönkitetty miehisyyttä vuosien varrella, niinkuin viime viikollakin.

Jos menet ottamaan rättikatollisen putkirunkoisen katoksen, maksat ainakin puolentuhatta euroa hässäkästä, joka lähtee ensimmäisessä syysmyrskyssä lähimetsikköön. Sen sijaan voi laittaa peräkärrin koukkuun ja käydä harkko- ja puukaupassa satasen kanssa ostamassa perustukset sekä rungon tyylikkäälle viidentoista neliön moottoripyöräskootterimoporuohonleikkurikatokselle ja mennä kotipihalle machoilemaan naulavyö lanteilla. Kun on jo useamman vuoden ajan toteuttanut itseään rakennusaskartelujen parissa (yksi kesämökki, muutama grillikatos muurauksineen ym. korjausrakentaminen) on nurkissa tarpeellinen kasa työkaluja, kiinnikkeitä ja jopa ulkovuorauskamaa. Asiallisiin rakennuspiirrustuksiin kannattaa muuten myös panostaa (kts. kuva)!

Pienenä takapakkina sanoi akkuporakone itsensä irti runkoiltamissa mutta siitä taas selvittiin käynnillä Kymen Pultissa ja Työvälineessä, josta löytyi hypyn kestävä DeWaltti takaamaan onnistunutta lopputulosta. Senkin on vuosien varrella oppinut, että halpistyökalut on maailman surkeimpia hankintoja ja muutenkin kaikki tarvittavat välineet kannattaa hankkia heti!

Laskuvarjohyppäämisen ohessa nousi katos käyttökuntoon kahden päivän aikana ja jää perinteisesti odottelemaan viimeistelyä ehkä muutamaksi vuodeksi mutta saapahan pullisteluajoneuvot nyt sateen suojaan ja vähän ahtautta pois autokatoksesta.  Niin, ja tietysti sitä äijäadrenaaliinia ennestään heikohkoa itsetuntoa nostamaan...

No, ehkä vaimo vaatii pientä kosmetiikkaa vielä tuohon pintaan ennen kesäkisaturneelle postumista ja tunnustetaan sen verran rakennustaustoista, että olin pienenä pariin otteeseen em. pulttikaupassa duunissa, joten rakennusterminologia tuli sitä kautta tutuksi.

Jatke!

Niinkuin olen pelon hallinnan luennoillanikin kertonut, kaikista vaarallisinta, mitä ihminen voi tehdä on moottoripyörällä ajaminen! Siinä ollaan hengenvaarallisissa nopeuksissa ilman käytännössä minkäänlaista suojaa säkän ja muiden tielläliikkujien armoilla. Silti sitä ei jostain syystä pidetä "extreme-juttuna", toisin kuin huomattavasti turvallisempia laskuvarjohyppäämistä, sukeltamista ja kiipeilyä...

Meillä pohjan perukoillahan se on ihan pelkkää harrastusta ja fiilistelyä toisin kuin eteläisessä Euroopassa, missä moottoripyörä on monasti kulkuväline kuten autokin. Näin myös itselläni se on aina ollut fiilistelykapine, jolla pitää olla tietynlainen staili mukana. Ei tulisi mieleenkään ajaa tavanomaisella, nykyään enemmän "transformers-kulkuneuvoa" muistuttavalla pyörällä. Mitä nopeuksiin tulee, pääsen taivaalla turvallisesti kovemmalla nopeudella, kuin millään moottoripyörällä koskaan, joten silläkään ei ole mitään merkitystä. Mielestäni kaunis pyörä on juuri sellainen isojen poikien ajopeli, mitä pikku-Timo ihaillen katseli seiskyt-luvulla. Mulla on ollut niitä kauniita seiskytluvun pyöriä mutta tällainen tekniikan ihmelapsi ei pysty huoltamaan ja korjaamaan niitä.

Kun talvella ajattelin, että joudun jättämään auton kesäksi Eurooppaan ja liikkumaan kolmen viikon Suomi-loman ajan moottoripyörällä heinäkuussa, aloin katsella uutta pyörää, joka olisi tehty hieman enemmän ajettavaksi, kuin tämänhetkinen Ducatin Supersport. Italostailiin mieltyneenä vaihtoehdot olivat rajatut ja siitä se sitten putkahti esiin! Ilmailuhistoriallisen kotkansiipilogon omaava Moto Guzzi V7 special. Nykytekniikalla varustettu retropyörä poistomyynnissä maahantuojavaihdoksen johdosta. Ajoturvattomuutta (moottoripyörien kanssa ei voi käyttää ajoturvallisuus-termiä) vähentävillä ABS-jarruilla ja luistonestolla varustettuna.

Juuri tällainen hyvän kelin ajaja, pitkän talvipaussin jälkeen tuntee olonsa hyvinkin huteraksi päästessään keväällä pyörän kanssa liikenteeseen. Lisäksi toissapäivänä Tampereelta lähtiessäni alla oli kokonaan uusi pyörä, mahdollisesti hiekkaiset sekä liukkaat kadut ja edessä kolmesataa kilometriä mökille Mikkeliin. Pelotti ehkä yhtä paljon, kuin Kroatiassa bora-tuuleen hypätessä mutta nyt sitä kesti vielä aika paljon pitempään!

Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme kuitenkin jo tutustuneet sen verran toisiimme, että ajoittain pystyi ajamisesta jopa nautiskelemaan. Pikkaisen kyllä huoletti ajoittainen nopeusmittarin näytön "putoaminen" ja varoitusvalojen vilkahtaminen. Eikä syyttä! Nelisenkymmentä kilsaa ennen Mikkeliä se sitten sammui ja virran tulo loppui. Pienen soittorumban jälkeen sain sivukotelon auki ja akun esiin, josta plussapuolen muovitatin alta puuttui kokonaan ruuvi. Puukiilalla kenkä napaan kiinni, hinauksen peruminen ja sovittuun mp-liikkeeseen uuden ruuvin noutoon. Myyjäliike hoiti ihan mallikkaasti ja valitellen hommansa ja Guzzi pääsi käymään mökillä, mistä matka jatkui seuraavana päivänä jo hieman varmemallalla otteella hammaslääkäriin Kouvolaan ja yksi hammas kevyemmällä kuormalla kotiin Uttiin!

Nyt pihalla seisoo italostailia useammalta vuosikymmeneltä traktorista moottoripyörään. Ajokelejä (=hyppykelejä) odotellessa!

Kevät on kesän flirtti!

Kun lähdimme muutama viikko sitten Utin kentältä Kroatiaa kohti oli siis juuri satanut kymmenen senttiä lunta ja pakkasta oli parikymmentä astetta. Kahden viikon poissaolon aikana kaikki oli totaalisesti muuttunut ja kevät puski päälle kiihdyttäen tahtia kuluneen kotiviikon aikana aiheuttaen omat miellyttävät ongelmansa.

Positiivinen ongelma yksi on auringon kanssa herääminen. Ei pysty nukkumaan pitkään muttei myöskään menemään aikaisin nukkumaan, kun on valoisaa ja saa (tarkenee) touhuta pihalla lähes yhdeksään asti valoisassa.

Positiivinen ongelma kaksi on se, että tekee mieli touhuta kevät- ja ulkohommia, joten sisäduunit (opiskelu, kirjoittaminen, muu säätäminen) jää tekemättä. Tämä päivä oli varattu niille, kun piti sataa mutta sade peruttiin ja sitä myötä renkaat meni vaihtoon sekä liiteri täyttyi jälleen lisää ulkona talvehtineista puista.

Kolmas ongelma on se, että tulee murehdittua jo etukäteen sitä, että joutuu lähes koko kesän olemaan poissa Suomesta pääsemättä nauttimaan leppoisasta koti- ja mökkielämästä. Kokemuksesta tiedän, että etukäteisajatus siitä tuntuu pahemmalta kuin varsinainen tilanne mutta kuitenkin...

Kevään mahtavuushan perustuu pitkälti siihen, että se tuo konkreettisen varmuuden siitä, että odotettu ja kaivattu kesä on ihan tuloillaan! Omalla tavallaan tämä juuri on kuitenkin hienompaa aikaa kuin se ajastaan saavutettu kesä. Se on vähän niin kuin kaverini Hannu on aina sanonut kesälomasta. Paras hetki on se, kun suvivirsi soi (meillä koulumaailmassa ainakin vielä toistaiseksi) ja kaikki ihanuus on edessä! Seuraavana päivänä lomaa onkin jo masentavan paljon vähemmän jäljellä! Tai kuten toinen opiskelukaverini aikoinaan sanoi, että parempi hetki on se, kun tajuat, että "metsästys ja vonkaus" on tuottanut toivotun tuloksen varsinaisen lopputuloksen sijaan.

Myös kilpailuissa parasta on se lyhyt hetki, kun suorituksesi on onnistunut tavoitteen mukaisesti eikä se, kun sinut palkitaan siitä. Toki mukavaa on tulla palkituksi, nauttia kesästä, olla lomalla ja olla vaikka "sillai" mutta parhaita on ehkä ne edeltävät odotuksen ja toteutumisen välissä olevat hetket. Siispä kaikki irti keväästä!

Chirpy, chirpy, cheep, cheep...

Vähän oli muuttolintufiilikset, kun tuli eilen lentäen takaisin villiin pohjolaan. Pihatie oli sulana ja aamulla lehteä hakiessa pesäfiiliskonsertti oli pihapuissa täydessä käynnissä. Ei paha! Kotilentokin meni kerralla putkeen hyvässä myötätuulessa ja pääosin auringonpaisteessa. Harri ja Simo hoitivat likaisen työn ja Lassen kanssa nautiskelimme Zulu Foxin business-luokassa maisemista ja edelleen siitä megalomaanisesta jalkatilasta. Vessaan pääsi tosin vain Puolassa tankkausstopilla, jossa mietimme myös lentoemännän lainaamista, saatuamme seuraksi ihan oikean matkustajakoneen, jonka perään jouduimme jonottamaan lentoonlähtöä. Taas pieniä sorrettiin!

Leiri saatiin siis päätökseen mutta tarkempaa "tilinpäätöstä" siitä ei ole vielä tehty. Ajasta ehkä puolet oli hyppykelpoista keliä, mikä on aika normaali prosentti Euroopan kohteissa etenkin tähän aikaan. Hyppääjiä olisi saanut olla enemmän, että olisimme saaneet konekuormia lähtemään useamman peräkkäin mutta juuri siihen kohtaan (pääsiäinen), milloin paikalla oli parhaiten jengiä sattui myös huonoimmat kelit. Leirillä lennettiin arvion mukaan 50-60 konekuormaa, mikä kaiketi tekisi 700-800 hyppyä? Myös toiminnan tehostamisella olisi saatu ehkä useampia pokia ilmaan, sillä aika paljon aikaa käytettiin turhaan säätämiseen.

Kiitokset manageri Lassille ja koordinaattori Hannalle työstä, joka mahdollisti leirin toteuttamisen sekä läpiviennin Skydive Finlandin osalta. Kunnia kuuluu myös "muulle Suomelle", koska ainakin puolet leirin hyppääjistä eivät itse asiassa olleet SDF:n ykkösjäseniä. Paikalliset taas olivat ottaneet lomaa auttaakseen meitä kaikissa käytännön järjestelyissä tienaamatta itse tapahtumalla juurikaan mitään. Heille oli tärkeää, että tulimme sinne hyppäämään ja toki toivovat, että olimme tyytyväisiä ja saapuisimme myös uudelleen! Eikäpä unohdeta Väistön Maukkaa, jonka kanssa alun perin lähdimme suunnittelemaan tätä operaatiota...

Omalta osaltani harjoittelu sujui pelottavan hyvin. Kolmestakymmenestä harjoitushypystä valtaosa oli nollia ja ykkösiä. Toivottavasti tuloskunto säilyy ja ennen kaikkea pää kestää myös kesän kisoissa, joista ensimmäinen maailmancup kisataan juuri tuolla samalla kentällä parin kuukauden päästä. Silloin paikan päälle ei pääse yhtä sujuvasti omalla koneella mutta Auto-Sunin Janne tilailee juuri sitä uutta Citroenin laskuvarjohyppääjämallia - Jumpyä kesän hyppyrundia varten. Nyt sitä keliä sitten viimein myös tänne pohjolaan, että saadaan treenit jatkumaan myös kotikentällä Utissa!

Viimeistä päivää!

Laitetaan tälläinen pikavälibloggaus aamupalan päätteeksi, kun ei ole ollut ehtivinään päivitellä tilannetta! Välissä on ollut pari totaalisadepäivää ja hieman tuulitymää mutta sitten eilen aamun boran väistyttyä ihan jatkuvampaakin hyppytoimintaa. Porukkaa tosin saisi olla enemmän, että pokat ihan oikeasti pyörisivät...

Olen vuosien varrella nähnyt, kun kisahyppääjiä on joutunut alkavaan bora-tuulen mennen ympäri kenttiä ja kuullut huikeita juttuja mutta eilen se sitten viimein napsahti aamulla omalle kohdalle. Varjo auki 900 metrissä väärällä puolella Zagrebin valtatietä, takana vain kivikkoisia vuorenrinteitä ja varjo ei kulje mihinkään. Siispä roikkumaan etummaisista kantoviillekkeistä saadakseni varjon edes vähän kulkemaan turvallista lentokenttää kohti. Kyllä se sinnepäin pikkuhiljaa hivutti mutta bora ei meinannut päästää alaspäin ja korkeus säilyi samana. Päästyäni tien yli, tuulen suunta vaihtui ja siirsi varjoni kiitotien suunnassa kilometrin verran länsipäätä kohti. Siellä sain korkeuden putoamaan paikallaan pysyen alle kuudensadan, jolloin tuuli taas siirsi varjoni moottoritien päälle. Välillä varjo tyhjeni ja putoisin rajusti alaspäin. Viimein sain taisteltua varjon kentän päälle ja laskeuduin pystysuoraan alaspäin turvallisesti maan pinnalle. Kolkytyhdeksän vuotta ja kuusjapuolituhatta hyppyä eikä koskaan ole varjon varassa pelottanut näin paljon. Pelon kohteena lähinnä vakava loukkaantuminen tukahtuvan varjon tai vaarallisen laskeutumispaikan takia. Toivottavasti ei enää koskaan joudu vastaavanlaiseen tuuleen!

Päivän kuluessa tosiaan bora loppui mutta tuulet säilyivät melko navakkana, joten itse kävin ilmassa vasta illempana erinomaisissa olosuhteissa.

Viimeinen hyppypäivä on nyt meneillään ja toivottavasti porukkaa riittää vielä muutamaan konekuormaan, niin saisi sen kolmekymmentä treenihyppyä täyteen tälle leirille. Huomenaamuna pitäisi Caravanin nokka osoittaa kohti pohjoista ja jos kelit suosivat, illalla pääsisi kotiin saunaan!