Elämä jatkunee?

Kisapainajainen jatkuu edelleen. Erinomaisen alun jälkeen kuudennella kierroksella täydellinen romahdus, koska mun hyppääminen ei kestä näköjään yhtään pieleen meneviä asioita; ei ainakaan useampia samalla hypyllä. Viimeiset kaksi päivää menikin sitten taas flunssassa, joten viimeisen oikean MM-kisani päätös oli melkoisen surkea! Seitsemäntoista kertaa olen näissä ollut ja ainoastaan kolme kertaa palannut kotiin suhteellisen tyytyväisenä. Tähän kisaan olin valmistautunut vielä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, joten pettymys on aika iso.

Outoa, että en ole juuri koskaan kipeä ja nyt olen kuukauden sisällä ollut kaksi kertaa flunssassa täällä kolmenkympin lämmöissä. Ilmastoinnilla ei ole osuutta asiaan, koska en käytä sitä tropiikissakaan ja kylmää juomaa ei ole vedetty. Allergioitakaan ei ole koskaan ollut, joten en kyllä yhtään tiedä mistä on kysymys.

Nyt kuitenkin kärsitään finaalikierrokset ja palkintojen jaot vielä täällä Bulgariassa ja sitten edessä on 900 kilometrin ajosiivu pääasiassa Serbian läpi kohti tuttua Grobnikin kenttää Kroatiassa. Pahinta on aina seurata finaalikierroksia ja hukattua mahdollisuutta olla itse siellä hyppäämässä. Rijekassa huolletaan vielä kerran mies ja varusteet, hypätään ehkä muutama itseluottamusta kohottava harjoitushyppy sekä vedetään vähän kaivattua fysiikkatreeniä ennen siirtymistä Itävaltaan seuraavan viikonvaihteen maailmancupin kisaa varten.

Mä tiedän, että olen hyvässä hyppykunnossa mutta kohta loppuu kisat kesken sen osoittamiseen, mikä taas omalta osaltaan painaa mieltä. Onneksi Itävallassa on taas oma joukkue ympärillä ja meillä on mahdollisuudet kilpailla ihan kärkisijoistakin onnistuessamme, toisin kuin Suomen joukkueen kanssa, joka sijoittui toiseksi viimeiseksi täällä Bulgariassa.

Onneksi ennen viimeistä Sveitsin kisaa pääsee käymään kotona, joten kahden viikon päästä olen kuitenkin saunonut kotisaunassa, meni kisat miten meni!

1988

Kolmekymmentä vuotta sitten sain ensikertalaisena kunnian kantaa Suomen lippua Ruotsin MM-kisojen avajaisissa. Olin tuolloin myös joukkueemme nuorin kilpailija. Siitä asti olen osallistunut kaikkiin hyppylajimme MM-kisojen avajaisiin ja tänään olen valitettavasti jälleen kerran joukkueemme nuorin osanottaja.

Kun nuorena laskuvarjourheilijana otin salskeasti tavoitteekseni MM-mitalin, tarkkuuden SM-kisoihin osallistui lähes sata kilpailijaa ja niistä parikymmentä parasta taisteli viidestä kisapaikasta. Ehdin itse kaksi kertaa olemaan kotiinjäävä varamies ennenkuin sain vakiinnutettua paikkani parhaiden joukossa. Nykyään Suomessa tarkkuushyppääjiä löytyy niin vähän, että kaikki halukkaat pääsevät kisareissulle mukaan. Onneksi sain kilpailla ne ajat, jolloin jo pelkkä joukkueeseen pääsy oli kovan työn tuloksena ja jo itsessään palkitseva asia!

Suurimmassa osassa MM-kisojen osallistujamaita kisapaikat ovat edelleen kovan väännön takana ja armeijoiden ammattilaiset dominoivat kärkisijoja. Hyppykausi on jo Keski-Euroopassa huomattavasti pitempi kuin meillä ja liikkuminen kisapaikoille tapahtuu nopeasti ja edullisesti. Elämä on niin epäoikeudenmukaista!

Huomenna alkavaan tarkkuuskisaamme olen panostanut enemmän kuin mihinkään aikaisempaan hankkimalla paljon kisakokemusta kolmen viimeisen vuoden ajan, treenaamalla valmentajan johdolla koko talven ja lopuksi vielä hyppäämällä kahden viikon aikana täällä kisapaikalla viisikymmentä harjoitushyppyä. Taso on kuitenkin järkyttävän kova ja yksi osasekunnin virhearvio saattaa pilata kerralla koko kisan. Olen kuitenkin tehnyt kaiken kerrankin niin hyvin kuin pystyn ja torstaihin mennessä selviää, mihin se riittää. Parhaimmillaan se MM-mitali on ollut kahden sentin päässä. Nyt olisin tyytyväinen, jos pääsisin parhaan viidenneksen kanssa hyppäämään ainakin semifinaalikierroksen. 

En asu edes muun joukkueen kanssa meille varatussa hotellissa, vaan nukun kentällä Jumpyyn rakennetussa omassa punkassa. Saan tällä tavalla nukkua lähes tunnin pidempään ja pääsen aamupalalle ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi kaiketi hieman itsekkäänä persoonana viihdyn hyvin omissa oloissani riippumattomana muista.

On mulla kuiutenkin sitten ”backuppina” vielä kaksi maailmancupin kisaa jäljellä...

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Idän ihmeitä!

Italian kisan jälkeen matka jatkui Kroatian huoltotauon jälkeen itäisille maille ja Serbiasta sekä Romaniasta on selvitty ilman ryöstömurhaa ja seuraavaksi uhmataan kohtaloa Bulgariassa. Kroatiassa pääsin viimein pitkin kesää säädetylle hylkysukelluksellekin ja vaikka sainkin todennäköisesti siitä pienen kesäflunssan, jonka jälkikröhät jatkuvat yhä, niin kyllä kannatti käydä!

En tiedä, miksi nämä mielikuvat siitä, että juuri näissä maissa sinut melko varmasti ryöstetään ja et voi pysäköidä autoa minnekään, lukot pitää olla ajaessakin päällä ja joka tapauksessa tulet ajamaan kolarin jonkun paikallisen kanssa. Nämä on ihan samanlaisia ja yhtä vaarallisia maita kuin mitkä tahansa läntisen Euroopan maat, Suomi mukaan lukien. Oikeasti esimerkiksi täällä Romaniassa on tosi siistiä, ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää paremmin kuin vaikkapa Italiassa. Autoilijat tosin kaahaavat jopa vielä enemmän kuin Bosniassa ja maanteiden huonosta kunnosta sekä suunnittelusta johtuen kiire ei saa olla mihinkään, sillä jonottamisen takia oletettu ajoaikaa vähintään tuplautuu!

Olen yöpynyt huoltsikan pihassa, jättänyt passin ja tietokoneen autoon, syönyt kaikkea surutta ja kävellyt Bucarestin keskustassa reppu selässä ilman ongelmia. Eikä ne tiet nyt niin huonoja ole, että niissä autonsa saa hajalle, kuten jossain matkaoppaissa annetaan ymmärtää. Se on vähän niin kuin Tyrrintiellä ajelisi mutta välillä on jopa neljäkin kaistaa. Tarkkana saa silti olla, sillä moottoriteillekin liittymät ovat ihan samanlaisia kuin normaaliteillekin. Tilaa annetaan tarvittaessa, että kaikki pääsevät jonottamaan.

Illalla pitäisi sitten olla Luoteis-Bulgariassa tulevalla MM-kisanäyttämöllä. Pari viikkoa on aikaa treenata paikan päällä kauden pääkisaa varten, joten kaikki tarvittava tulee tehtyä juuri niin kuin pitääkin. Ohjaamisen lähestymiskulmien suhteen on ollut vähän ongelmia, jota olen pyrkinyt korjaamaan ja sen työstämistä ehtii tehdä varmaan ainakin parinkymmenen hypyn verran ennen kisaa ja valmentajakin saapuu paikalle viikon päästä seuraamaan lopputreenejä. Toivottavasti olisi kerrankin kunnon ajoitus kohdallaan ja ehkä mieluummin hieman hyvääkin tuuria mukana, normaalin huonon sijaan! Siitäpä olemme selvillä kolmen viikon päästä...