tiistai 27. marraskuuta 2018

Kouluhörhöilyä

Okei, valmistaudun parhaillaan ensimmäiseen työhaastatteluuni kolmeenkymmeneen vuoteen ja en malta siihen liittyen kommentoida agendalla olevia asioita myös tänne.

Kouvolan kaupunki on teettänyt perusopetuksen kehittämisen selvityksen, joka oikeastaan oli siis perusopetusta antavien yksiköiden yhdistämisselvitys. Tai ainakin niiltä osin, mikä herättää intohimoja poliittisissa päättäjissä ja kuntalaisissa. Toki tämä rakenteellinen perusta luo pohjan myös järkevälle pedagogiselle kehitystyölle mutta tämän opetuksen kannalta tärkeimmän osan työstäminen ja toteuttaminen jää pääasiassa opetustoimen sisäiseksi puuhaksi. Ehkä hyvä niin!



En tiedä poliittisesta prosessista aikaansaadun päätöksen osalta mutta olin positiivisesti yllättynyt, että järkiperäistäminen meni näinkin hyvin läpi! Yksiköiden yhdistäminen tuo mukanaan oppilaille mahdollisuuden laadukkaampaan opetukseen, tarkoituksenmukaisempiin oppimisympäristöihin ja oppimateriaaleihin. Jo pelkästään taito- ja taideaineiden opetukseen löytyy suuremmista yksiköistä enemmän erityisosaamista kuin kolmeopettajaiselta koululta. Lisäksi kaikki muu sparraaminen, ideoiminen ja yhteissuunnittelu on hedelmällisempää isossa yksikössä.

Henkilöstönkin kannalta viihtyvyys voi olla parempi suuremmassa työyhteisössä, jossa voi hieman valita yhteistyökavereitaan. Tehdessäni opiskeluaikana sijaisuuksia myös pienillä kouluilla, jossa ei oltu kunnolla edes puheväleissä sen ainoan työkaverin kanssa, päätin että en ikinä hakeudu töihin pikkukoululle.



Toki edellä mainitun selvityksen pohjalta tulleeseen poliittiseen päätökseen jäi lehmänkaupoilla itseni ja monen muunkin mielestä pari täysin järjetöntä yksikköratkaisua mutta ottaen huomioon jo taloudellisista tilanteistakin johtuvan miljoonan vuoden viiveen ratkaisun toteuttamisessa, nekin saattavat vielä muuntua viisaammiksi.

Työhaastatteluni aiheeksi ilmoitettiin siis kommentoida kyseistä loppuraporttia, jonka pohjalta yksikköpäätös on jo tehty mutta mieluummin haettuun toimenkuvaan liittyen tarttuisin opetuksen valtakunnalliseen pedagogiseen hajaannukseen, minkä jonkin verran itsenikin kritisoima uusi opetussuunnitelma ja nyt sen linjanvetoihin tulleet vasta-argumentit sekä tutkimukset ovat tuoneet. Bunkkeripuolustukseen vetäytyneen Opetushallituksen mukaan kyse on opetussuunnitelman tulkinnoista ja sen myötä tulleista ylilyönneistä mutta kyllähän vastuu ja syyt löytyvät kuitenkin ylemmästä hallinnosta, joiden käsistä tämä utopia-suunnitelma on lähtenyt. Onneksi monet opettajat kokemuksen ja maalaisjärjen myötä ovat osanneet työssään suhteuttaa suunnitelman oikeisiin uomiinsa ja jatkaa mm. järkevää ilmiöopetusta, jota myös aikojen alusta on ryhmätyöksi kutsuttu.  Vaaravyöhykkeellä ovat etenkin nuoret opettajat, jotka ovat alttiita lähtemään suunnitelman mahdollistamaan hörhöilyyn mukaan!

Huolestuttavimpana piirteenä uusissa opetusjärjestelyissä pidän kuitenkin ns. luokatonta rakennemallia, jossa työskentelytilat alkavat muistuttaa enemmän olohuonetta kuin työpaikkaa! Mitä pienempi ihminen on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä hänellä pitää olla turvallinen oma paikka, jossa hän saa olla rauhassa. Aikuisetkin ovat luopumassa avokonttorihörhöilystä mutta nyt siihen kuvioon istutetaan pieniä tyttöjä ja poikia. Etenkin arat, heikot ja keskittymiskyvyttömät oppilaat ovat entistä enemmän hukassa kyseisillä menetelmillä. Muunneltavat tilat ovat ovat tarpeellisia ja hyviä ratkaisuja tilapäiseen työskentelyyn mutta ainakin alakoululaisella pitää olla oma turvallinen luokka, opettaja ja pulpetti!



Meillä Kouvolassa tai vielä tarkemmin Valkealassa on juuri alkamassa uuden "sivistyshässäkän" rakennusprojekti ja toivon todellakin, että sen suunnittelussa ei mennä metsään uusien trendien myötä. Jo senkin takia olisi hyvä, jos onnistuisin huomenna haastattelussa ja pääsisin sitä myötä ehkä ainakin esittämään omia perusteltuja, kokemuspohjaisia ja tutkittuja näkemyksiä tilasuunnitteluun tuolle koululle, jossa aloitin kasvattajan urani jo vuonna 1984!

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Traumaattista isänpäivää!

Tämän alakansakoulun opettajan harvoihin epämiellyttäviin koulumuistoihin kuuluu lähestyvä isänpäivä ja siihen liittyvä pakollinen askartelu lähes fiktiiviselle isähahmolle.

Isäni kuoli ollessani yhdeksän vanha mutta vanhempani olivat eronneet jo ollessani kolmen vuoden ikäinen, joten olin yksinhuoltajaperheen lapsi, missä sinänsä ei ollut mitään vikaa, koska huolenpitoa, rakkautta ja tukea oli runsain mitoin saatavissa. Isäni kävi katsomassa minua tuona aikana ehkä pari kertaa ja elatusmaksuista ei kaiketi ollut tietoakaan.



Tuohon maailmanaikaan oma kuvioni oli (onneksi) vielä hyvin harvinainen. Kaikilla muilla tietääkseni oli isä, paitsi itseasiassa sattumoisin samassa kerrostalossa asuvilla sisaruksilla ja myöhemmin selvinneenä myös parhaalla opiskelukaverillani opettajakoulutuslaitokselta. Vastoin sen aikaista käsitystä meistä kaikista tuli loppupeleissä melko tasapainoisia ja hyvin pärjääviä yhteiskunnan jäseniä!

No, mutta siihen isänpäivätraumaan. Muiden mukana askartelin kuuliaisesti sekä päiväkerhossa että alakansakoulussa noita isänpäiväkortteja kerran vuoteen aina yhtä hämmentyneenä. Uskoisin, että myös äitiäni hieman ahdisti tuo lähestyvä juhlapäivä sekä omasta että ennenkaikkea pienen poikansa puolesta. Vaaritkin kun olivat kuolleet pois varhaisessa vaiheessa eikä meillä ollut oikein järkevää käyttöä siinä vaiheessa koko päivälle.



Jollen ihan väärin muista itseäni myös hieman hävetti selitellä tuota isättömyyttä kavereille ja niin synkkää kuin se onkin, myöhemmin oli helpompi sanoa, että isäni on kuollut, kuin että vanhempani ovat eronneet. Siis tuohon maailman aikaan.

Jostainhan sitä kuitenkin isähahmot ja miesmallit oli väännettävä. Tällaisia "step-isiä" tuohon aikaan oli oikeastaan kaksi. Mummoni miesystävä, joka upeasti täytti paikkansa sijaisvaarina etenkin mökkireissuilla ja muutaman vuoden äitini miesystävänä ollut tosi mukava ja tärkeä setähahmo. Päivittäisessä elämässä ei kuitenkaan miesmallia ollut mukana mutta eipähän ainakaan tullut vääristyneitä mielikuvia miesroolista! Myöhemmin äitini solmi pysyvänkin parisuhteen mutta olin silloin jo "iso poika" ja vaikutteeni pitkälti omaksunut. Onneksi tuo Väiski on ollut tyttärelleni hyvänä vaarina, kun äitini ei valitettavasti koskaan ehtinyt kokemaan mummoilun onnea.



Taustaltani löytyy kuitenkin erittäin testosteroiinipitoiset yhteisölliset mieskasvattajat, joille olen myös jonkinlaiset isänpäiväkortit velkaa. Tähänkin äitilläni oli iso osuutensa, koska hänen aloitteestaan ajauduin kolmetoistavuotiaana Kouvolan Atleksen punttisalille, mistä sai alkunsa pitkään jatkunut ja paljon itseluottamusta ja fyysistä suorituskykyä antanut painonnostoura. Toinen nuoren miehen "kasvatuslaitos" oli laskuvarjojääkäreiden miehittämä Utin Laskuvarjokerho, jossa putosin kuusitoistavuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneesta. Äitini oli hypännyt jo vuonna 1968...




Palataanpa nyt kuitenkin takaisin siihen isänpäivään. Valmistuessani opettajaksi päätin, että omalla luokallani ei avioerolapsia (jotka olivatkin jo yleistyneet) saati sitten vielä ikävämmin isäänsä menettäneitä ei rankaista isänpäiväkorttisulkeisilla ja se on pitänyt! Päivää ei ole sivuutettu ja isien roolista ja arvostuksesta on ollut puhetta mutta kortin tekeminen on ollut vapaaehtoisena kotitehtävänä, jota toivottavasti on toteutettu tilanteen salliessa. Itsellänikin on kaikki nuo tyttäreltäni saadut "aarteet" tallessa ja toki toivoisin, että toiselta puolelta maapalloa tulisi vaikka whatsup-viesti kaikesta huolimatta.



Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. ...

...maalla, merellä ja ilmassa.