On aika muistaa niitä, jotka antoivat henkensä sodissa.
Kahdeksankymmentä vuotta sitten 6.12. oli ensimmäiset heistä jo kaatuneet
maansa, kotinsa ja läheistensä puolesta. Pienen Suomen virallinen asema
maailman valtioiden joukossa oli uhattuna ja sitä jouduttiin puolustamaan
ennalta käsin katsoen ylivoimaista vihollista vastaan.
Ihminen joka puolustaa kotiaan ja läheisiään on taipumaton
minkään vaikeuden ja pelon edessä. Talvisodan ja sitä pian seuranneen jatkosodan jälkeen saimme pitää itsenäisyytemme suurten uhrausten kautta.
Usein suremme näiden isänmaan puolesta kaatuneiden karua
kohtaloa unohtaen muun kansakunnan kärsimykset. Sotilaat kaatuivat
kunniakkaasti ja pääsivät luojansa luo mutta äidit jäivät suremaan poikiaan ja
lapset isiään koko elämänsä ajaksi. Myös he olivat uhranneet rakkaimpansa ja
kalleimpansa yhteisen isänmaamme puolesta suuren surun ja kärsimyksen kautta.
Miten järkyttävää oli huomata paikkakunnan papin kääntyvän
omalle pihatielle kuoleman sanansaattajan ominaisuudessa. Monilla sitä omaa
kotitietäkään ei enää ollut ja elämä jouduttiin järjestämään kokonaan uudelleen
vieraassa paikassa muiden kotirintamaa pystyssä pitävien naisten, lasten ja
vanhusten tuella. Lähimmäisistä pidettiin huolta. Omat surut ja murheet
siirrettiin taka-alalle.
Myös oman kotitaloni seinällä on kehystettynä ylipäällikön
kirje seuraavalla tekstillä:
Velvollisuutenani on ilmoittaa, että talon isäntä on kaatunut
taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä on meille pyhää ja
kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon teitä tietoisuus, että olette
antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja
armollinen jumala. Mannerheim
Toivon ja uskon, että samanlaiseen uhrimieleen,
yhteisöllisyyteen ja varjelukseen saamme luottaa myös nyt ja tulevaisuudessa!
.jpg)