Nelkytävuotistilitystä!

Synnyin suurinpiirtein samaan aikaan, kun laskuvarjourheilu alkoi Suomessa ja kurssini aikana, kivikauden loppupuolella oltiin edelleen kehityksen lähtökuopissa. Tuoreessa lajissa kehitys on ottanut huimia harppauksia teknisellä puolella ja samalla on pitänyt lajien välisessä kamppailussa reagoida myös yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tästä laskuvarjourheilu on selvinnyt ilmailulajeista ehkä parhaiten ja olen saanut olla aitiopaikalla osana kehitystä.

Kun kuusitoistavuotias seikkailun- ja ehkä vähän pätemisenkinhaluinen painonnostajapoika kesäloman alussa vuonna seiskytyhdeksän kävi illalla hyppykoulutuksessa valmistautuen putoamaan lentokoneesta, ei hän tiennyt, että tuo putoilu tulisi määrittämään koko tulevan elämän. Ajatus olisi varmasti ollut aika pelottavakin ja olisi ehkä tehnyt mieli jättää homma sikseen. Muutamia vuosia myöhemmin Laskuvarjojääkärikoulun varusmiehellä oli jo yli kuusisataa hyppyä ja suurin osa kouluttajista tuttuja kilpa- ja treenikumppaneita kentän toiselta puolelta.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ei tälle tielle ajautuminen harmita yhtään mutta joskus tulee toki leikittyä ajatuksella, mitä muuta olisi voinut elämällään tehdä. Toki elettyä elämää on näihin vuosiin mahtunut perheen, uran ja muidenkin harrastusten muodossa mutta aina kaikki on mukautettu hyppäämisen raameihin. Aina on tähtäimessä ollut joku kisa ja kaikki treenaaminen kohdistettu siihen. Parhaat kelit kesällä on kulutettu lentokentällä ja kilpailuja kierretty ympäri maailmaa. Lentokoneesta on tullut pudottua 27 eri maassa, joista monissa useita kertoja. Kaksi kesää on tullut asuttua käytännössä Euroopassa.

Koska show oli alkanut jo ennen perheen perustamista, ei poissaolot tulleet yllätyksenä. Niitä ei ole myöskään koskaan kyseenalaistettu, vaikka varmaan mieli olisi joskus tehnyt ja syytäkin olisi ollut. Tästä olen erittäin etuoikeutettu ja kiitollinen!

Väleihin on ahdettu myös kiipeilyä, sukeltamista ja talvilajina SM-tason painonnostoura niihin liittyviin poissaoloihin ja treenitunteineen. Pahimmillaan loppuosan ajasta vei sivutoimisten yritysten pyörittäminen, mistä tuli kuitenkin tienattua ylimääräistä hyppy- ja sukellusrahaa.

Muuten työura on jämähtänyt viime vuosien jatko-opinnoista huolimatta luokanopettajatasolle upgreidaus-yrityksistä huolimatta. Sen ajan, mitä tuli vietettyä teräsmies-viitta hulmuten maailmalla muut istuivat kiltisti keräämässä kokemusta kravatti kaulassa ja kiilaavat rekryissä edelle. En silti vaihtaisi yhtään hyppy- tai sukellusreissua pois!

Toiveet sekä haaveet kilpahyppäämisen suhteen jäivät pääosin saavuttamatta ja saldona on kassillinen SM- ja PM-mitaleita sekä yksi maailmancupin kolmossija. Jos armeijan ammattilaiset laskettaisiin pois tuloksista, näyttäisi palkintokaappikin toki toisenlaiselta.



Olen kyllä hirveän huono luopumaan mistään, edes tavoitteista, joten hienoisena oljenkortena ja motivaattorina on ajatus siitä, että jospa pakottavan pärjäämisen tarpeen väistyttyä rentouden ja hyvän säkän myötä vielä jossain kisassa maailmalla pystyisi ylittämään itsensä!

Kesäduuniblues!

Ensimmäinen kesäkuu neljään vuoteen Suomessa ja samalla jo neljä vuotta odottanut kesäduuni aktivoitui. Kun kaverini ympäri maailmaa olivat hyppäämässä kauden ensimmäisessä maailmancupissa Kroatiassa, pensselisetä keikkui telineillä värittämässä muumitaloa.

Kun aikoinaan sain perintönä taloni, se oli vaaleansininen mikä ei ollut silloinkaan ihan tavanomainen maalaistalon väri. Muistan, kuinka aikoinaan tilatessani taksia Tyrrintien päässä olevan vaaleansinisen talon pihaan, keskuksessa oli hetki hiljaista ja sitten kysyttiin, onko tämä joku pilasoitto.

Sataviisikymmentä neliötä seinäpinta-alaa krumeluuri-ikkunapuitteineen ei ole ihan nopea väritysprojekti. Onneksi kelit suosivat ja veljeni toimitti paikalle kahdet eritason rakennustelineet, joten selvisin urakasta seitsemällä täydellä päivällä ja varmaankin koko loppukesäksi jumiutuneella niskalla. Tikkaiden kanssa olisi saanut viettää koko kesän seinällä. Maalausta toki edelsi seinän putsaus, josta rakennusammattilaisveljeni ohjeilla ja harjalaikalla selvisin kolmessa päivässä...

Paras apurini maalausurakassa oli Ståhlin Katja, joka viihdytti erinomaisilla jutuillaan ja hyvällä musalla päiviäni kahden ja kuuden välillä iltapäivisin. Muutkin Nostalgia-kanavan juontajat toki osallistuivat projektiin mutta onhan Katja Ståhl kuitenkin ihan omaa luokkaansa! Itse asiassa olen tavannut hänet aikoinaan livenäkin vieraillessani Nelosen uutisissa kertomassa sitkumävedin-juttuja. Hauskat ja rennot jutut tekivät vaikutuksen jo silloin.

Kun kuuntelee vaikka ihan neljäkin päivää putkeen samaa radiokanavaa, tajuaa myös kanavien ärsyttävän soittolistaväännön. Samat biisit soivat päivä päivän jälkeen joko saman tai eri juontajan toimesta. Ns. toivebiisitkin ovat todennäköisesti ainakin osittain huijausta tai sitten vaan sattumoisin ihmiset toivovat juuri sitä soittolistabiisiä kyseessä olevalta artistilta. Uskokoon ken tahtoo!

Tasaiseen väliin toistuvia typeriä mainoksia miettiessä tuli pohdittua, että eikö mainostajat tajua, että ärsyttävä mainos kääntyy itseään vastaan. Tiedän, etten ainakaan koskaan tule ostamaan erästä kipugeeliä tai tilaamaan kattoremonttia firmalta, joiden mainokset ovat rasittavimmasta päästä!

Talo alkaa nyt kuitenkin olla kosmeettisesti kuosissa ja toivon mukaan maali kestää vanhaa mainosta mukaillen isältä tyttärelle!