torstai 22. lokakuuta 2020

Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.




Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!




Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...




Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

torstai 1. lokakuuta 2020

Valittajien sielunelämä?

Valitusoikeus on arvokas asia oikein käytettynä. Väärin käytettynä se sotii demokratian periaatteita vastaan ja aiheuttaa ylimääräistä, turhaa työtä monessa portaassa, puhumattakaan siitä mieliharmista ja epävarmuudesta, jota valituksen kohteena oleva joutuu kokemaan. Valituksien määrästä kertonee se, että hallinto-oikeuden päätökset kestävät vähintään vuoden valituksen jättämisen ajankohdasta.

Varmasti jotkut ovat ihan aiheellisia mutta ihan oman otannan perusteella veikkaan, että suurin osa on täysin turhaa kiusantekoa ja maalaisjärjen vastaista toimintaa!

No, itselläni nämä valitusprosessien kohteena olemiset rajoittuvat kahteen tapaukseen. Ensimmäisessä yksi Valkealan alueella kesämökkiään pitävä ammattivalittaja yrittää saada kuusikymmentä vuotta jatkuneen laskuvarjohyppytoiminnan lopetettua yli satavuotiaalla Utin lentokentällä. Seudun asukkaat ovat mielissään ja ylpeitä siitä, että kentällä ilmaillaan ja hypätään mutta yhdellä ulkopuolisella valittajalla on lainsäädännön mukaan mahdollista kumota usean tuhannen paikallisen mielipide! Demokratiaa? Valitusprosessi on ollut nyt jo korkeimmassa hallinto-oikeudessa pyörimässä toista vuotta ja epävarmuus toiminnan jatkuvuudesta vaanii kiusallisena peikkona sekä kehityksen jarruna koko ajan yhteisön yllä.




Toinen, vielä henkilökohtaisempi prosessi liittyy opiston rehtorin virkaan, johon minut valittiin reilu vuosi sitten. Valittajaa, jolla oli kieltämättä pidempiaikainen julkishallinnon johtajakokemus ei otettu edes haastatteluun. Valittaja itse varmaan hyvin tietää, miksei häntä huolita edes haastatteluun. Hän myös tietää, että jos virka tulee uudelleen hakuun, häntä ei tulla valitsemaan siihen. Oikeuslaitoshan ei sitä tiedä eikä saakaan periaatteessa tietää.

Reilun vuoden odotuksen jälkeen rekrytointi hylättiin. Perusteena oli, että valittajaa ei otettu haastatteluun, jolloin vahvuuksiamme tarjolla olevaan tehtävään ei voitu vertailla. Vuoden sisällä kunnanjohtaja, hallitus ja vähän itsekin olemme joutuneet käyttämään työaikaa tähän tyhjänpäiväiseen prosessiin sekä sen selvitysten tekemiseen. Nyt rekrytointi joudutaan tekemään uudelleen haastatteluineen ja sitten minut valitaan uudelleen tähän tehtävään.




Ai, miten niin valitaan? Nähdäkseni hyvin hoidetun perustyön lisäksi olen hoitanut opistolle kaksi yli satatuhatta rahaa tuonutta hanketta, jotka kaatuisivat poislähtöni seurauksena. Henkilöstön kanssa olen varmaankin pärjännyt hyvin, kun kaksi lähintä työntekijääni ilmoittautuivat suosittelijaksi hakemukseeni? Myös Rautjärven kunnanjohtaja on suosittelijanani tässä kahden kunnan opiston rehtorin haussa, jota Parikkala hallinnoi. Olen myös onnistunut solmimaan hyviä suhteita työni puolesta valtionhallintoon, maakuntahallintoon ja tietysti myös paikallisiin luottamushenkilöihin.




Näistä tai sitten muista syistä johtuen vahva veikkaukseni on, että valittajaherra Mäkelä tuskin edes hakee tätä paikkaa! Toivon kuitenkin myös, että kukaan muu ei herättele turhaan toiveita avoinna olevan paikan suhteen. Kävin itse duunipaikkaa hakiessani useassa "näytöshaastattelussa", jossa valinta tiedettiin jo etukäteen mutta jouduttiin täyttämään rekrytointiprosessin pykälät juuri näiden valitusten pelossa. Tilanne on erittäin epämiellyttävä sekä haastattelijoille että eritoten työn hakijalle!

Toki itselläni on aina back-upit olemassa, kääntyivät tilanteet mihin suuntaan tahansa, joten pystyn suhtautumaan asiaan lievän huvittuneesti. Itse asiassa minulla olisikin ihan oikeita työasioita kunnanhallituksen kanssa, joten ei se mahdollinen haastattelu tule ihan harakoille menemään.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.



Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  



Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!



Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!




torstai 25. kesäkuuta 2020

Kissan hännän nostoa?

Kymmenen kuukautta tulee täyteen duunissa, joka "pelasti" minut viime hetkellä routapossupaluulta perusopetukseen. Vuosi sitten tuskailin, kun kukaan ei ymmärrä ottaa minua töihin mutta jälkikäteen miettien, tämän piti mennä juuri näin! Monet hakemani paikat olisivat olleet liian sidottuja ja rakenteellisesti rajoittavia omaan tarpeeseeni päästä kehittämään organisaatiota sekä toimimaan innostavana ja kannustavana esimiehenä omassa tiimissäni.

Tämän kymmenen kuukauden aikana olen tutustunut merkittäviin kunnallisiin ja maakunnallisiin vaikuttajiin Etelä-Karjalan alueella, saanut vieraaksi opetusministerin ja kerännyt hankerahoitusta opistolleni 130 000 euron verran. Kyseiset hankkeet ovat innovatiivisia etenkin opistokehityksen näkökulmasta ja onnistuessaan tuovat hitusen lisää työpaikkoja sekä elinvoimaa alueellemme Kärki-Karjalaan. Tuoreessa OKM:n hankerahoituksessa olimme ainoa pieni yksittäinen yksikkö, joka sai resursseja nimenomaan työllisyyden kehittämiseen.



Tämä kaikki on määrätietoisen työn tulosta, koska minulla on kilpaurheilijan tavoitteet myös työelämässä ja juuri tuosta kilpaurheilun parissa vietetyn ajan johdosta rajallinen aika tehdä tuloksellinen työura. Seuraava vuosi määrittää pitkälti onnistumiseni nykyisessä tehtävässäni. Jollei tuloksilla irtoa jonkinasteista mediahuomiota, en katso onnistuneeni riittävän hyvin. Piirikunnallinen taso ei riitä...



Toimenkuva on erinomainen. Koulutus on aina kaiken kehityksen keskiössä ja opiston rehtorilla on mahdollisuus järjestä lähes millaista opetusta tahansa ilman valtakunnallisten suunnitelmien rajoituksia. Pienen kunnan organisaatiossa on mahdollista halutessa toimia tarkoituksenmukaisesti "päällekkäin" muiden toimialojen kanssa ja saada myös tarvittavaa tukea näiltä. Omalta vapaa-aikatoimen tiimiltäni (kulttuuri, nuoriso, liikunta, kirjasto) löytyy synergiaa ja osaamista myös opistotoimintaan.

En olisi millään pystynyt perusopetuksen rehtorina tai HR-asiantuntijana saamaan tällaista draivia työhöni ja vapaita käsiä sen kehittämiseen. Kunnanjohtaja ja luottamusmiehet tukevat työtäni, oma tiimini on ihan huippukiva ja vanha suojeluskuntatalo on laskuvarjojääkärille sopiva työympäristö. Miten tässä malttaa lomille lähteä?

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Kuuskytluvun milleniaali!

Aika ajoin (viimeksi viikonlopun Hesarissa) törmää juttuun hyvään johtamiskulttuuriin oikeutetuista nuorista aikuisista, joita myös milleniaaleiksi kutsutaan. 

Milleniaaleille raha ei ole ensisijainen motivointi työn tekoon, vaan tärkeämpää on työn sisältö ja tekemisen kulttuuri. Milleniaali haluaa johtamiseen vuorovaikutteisuutta ja inhimillisyyttä vierastaen auktoriteetteja. Nopea reagointi ja eteneminen sekä tehokas, läpinäkyvä viestintä ovat kivoja juttuja.

No joo, näin kuuskytlukulaisenako siis teen työtäni pelkästään tienatakseni mahdollisimman paljon rahaa, tykäten, että mua käsketään haluamatta tietää työpaikan asioista mitään? Itseohjautuvassa organisaatiossa työskenteleminen ahdistaa ja toivoisin saavani jämähtää paikalleen suojatyöpaikalle eläkeikää rauhassa odottelemaan.



Suorittaessani hiljan johtamisen opintoja, milleniaalitkin mainittiin mutta mm. autenttinen ja vuorovaikutteinen johtaminen oli kyllä suunnattu kaikille ryhmille nykytyöelämän trendeiksi syntymäaikaan katsomatta. Vaikka eri ikäluokkien arvomaailmassa, tavoitteissa ja tarpeissa on poikkeavuuksia, hyvä johtamiskulttuuri kuuluu kaikille ja kaikki sitä kaipaavat. Antti Rokkakaan ei pitänyt auktoriteeteistä, halusi osallistua interaktiivisesti ja luovasti organisaationsa ratkaisuihin eikä työskennellyt "Tikkakosken mannekiinina" rahaa tavoitellen.

Inhimillinen johtamistyyli, luottamus työntekijään (vastavuoroisesti myös esimieheen) ja henkilökohtaisten tarpeiden huomioiminen tuovat työhyvinvointia, mikä on tärkeä kilpailuvaltti työpaikkojen taistelussa osaavista työntekijöistä. Tämän alkaa julkinen hallintokin jo tunnustaa! Koronan pakottamat joustot mm. etätyön muodossa ovat siirtäneet toivottavasti uudenlaista ajattelua myös viranhaltija-organisaatioihin. 

Haluan siis samanlaista kohtelua työpaikoilla kuin 80- sekä 90-luvuilla syntyneet milleniaalit ja pyrin myös esimiehenä toteuttamaan käsitteeseen liitettyä johtamiskulttuuria kaikenikäisten työntekijöiden kanssa!



Työssään viihtyvän ja motivoituneen henkilön työpanos on sitoutuneempaa ja laadukkaampaa mutta siinä vaiheessa, kun kaikilla työpaikoilla alkaa olla toimintakulttuurit kunnossa, tilipussillekin löytyy kyllä taas oma motivointistatuksensa! 

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Pelisilmän puutetta?

Kerran 1900-luvulla oli vähän talouskriisiä ja säästötalkoissa meinattiin lopettaa myös koulujen uintiopetus. Intohimoisena liikkaopena ja uintitaidon puolestapuhujana satuin joutumaan lehtihaastatteluun, missä kerroin mielipiteeni asiasta. Muutaman päivän päästä olinkin sitten kantapäät yhdessä sivistystoimenjohtajan konttorissa, missä pidettiin oppituntia virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Yksityishenkilönä voin antaa kriittisiä lausuntoja työnantajastani mutta virkamiehenä ei ole sopivaa ottaa julkisesti kantaa etenkään keskeneräisiin asioihin.

Maaliskuulla pandemia tuli puskista muuttamaan koululaitoksemme (ja lapsiperheidemme) rauhan. Muutamassa päivässä opettajien piti suunnitella systeemi henkilökohtaiseen etäopetukseen hyvin kirjavan välineistön ja sovellusten sekamelskassa. Hätäensiapuna oli varmasti ensi alkuun laajasti käytössä oleva Wilma, jota kautta saatiin tavoitettua lähes kaikki oppilaat ohjeistusta ja kotitilanteen kartoitusta varten. Opettaja on sellainen otus, että se pystyy tunnollisuudella ja terveen järjen käytöllä mukautumaan vaadittaviin muutoksiin sekä itsenäiseen työskentelyyn paremmin kuin moni muu ammattiryhmä. Vuosituhannen digiloikka tehtiin ja etäopetus alkoi lyhyen alkukangertelun jälkeen sujumaan. Ponnistus palkittiin erityisesti opetushallinnon suosionosoituksin mutta kovimmat suosionosoitukset opettajien osaamiselle ja koulutyölle pyörivät sosiaalisessa mediassa huoltajien puolesta. Huomattiin, että opettaminen ja lasten kanssa työskentely ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua! Tällaista ammatillista arvostusta opetustyö on tuskin koskaan saanut.

Viimeistään koronakevään myötä ymmärrys siitä, että etäopetus ei kuitenkaan pysty kilpailemaan perinteisen lähiopetuksen kanssa ainakaan alemmilla luokka-asteilla selkiytyi. Opetuksen tehokkuuden lisäksi huomionarvoisaa on kuitenkin myös lähiopetuksen yhteisöllinen ja sosiaalinen rooli, mikä on kokonaishyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, vaikka olenkin törmännyt rehtorikommenttiin, ettei meillä mitään sosiaalityötä tehdä. Tehdäänpäs, vaikka ei haluttaisikaan enkä kyllä ymmärrä miksei haluttaisi! Lapsien kokonaisvaltainen hyvinvointi on kaikkien heidän parissaan työskentelevien tärkeä tavoite. Tai ainakin pitäisi olla...

Tästäpä pääsemmekin sitten siihen, että nopeasti tuo positiivinen opehypetys saatiin kaatumaan, kun tuli päätös lähiopetukseen siirtymiseen kahdelle viimeiselle viikolle. Sekä opettajakunta että rehtorit nousivat heti barrikaadeille OAJ:n tukemana kertomaan, ettei tässä ole mitään järkeä ja toimenpiteellä vaarannetaan kaikkien terveys. Voimakas kritisoiminen jatkuu, vaikka päätös on jo tehty ja jotkut rehtorit ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä muitta mutkitta loma-anomukset, joilla käytännössä ko. lapset pääsevät sitten puolitehoisen kevätlukukauden päätteeksi kahta viikkoa aikaisemmin kesälomille! Sivistyneen yhteiskunnan selkäranka, opettajakunta asettuu esivallan päätöksiä vastaan ja opettaa ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen! Tässä sitä sitten hukataankin ne juuri tienatut respectit.

Oikeastihan luulen, että suuri osa opettajista on tyytyväisiä päästessään takaisin lähiopetukseen, oppilaista puhumattakaan. Heillä ei vaan ole ollut tarvetta toitottaa kantaansa asiaan, joten ainoastaan tyytymättömyys ja kritiikki saa sijaa viestinnässä. Ongelma on myös se, että joskus kritiikin ja omaan pesään kusemisen raja on häilyvä. Nythän kansan syvät rivit helposti tulkitsevat, että opettajat eivät halua tulla duuniin lokoisista kotioloista ja nostavat itseään erityisasemaan muihin työntekijäryhmiin nähden, jotka ovat joutuneet koko ajan työskentelemään vielä suuremman tartuntariskin tasolla.

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin! Itsehän en edelleen sisäpiiriläisenä tietenkään pidä opettajia mukavuudenhaluisina omaan napaan tuijottelijoina, vaan tiedän, että muutokset ja säädöt ovat erittäin työläitä ja tuntuvat helposti turhilta. Koulujen henkilökunta on joutunut tekemään huomattavasti enemmän työtä kevään aikana, kuin olisi kohtuullista. Kuten myös sanoin, suurin osa opettajista on lojaaleja muiden virkamiesten asiantuntemusta kohtaan ja ajattelevat aina lasten sekä yhteisön etua. Harmi vaan, että kritiikki ja negatiiviset äänenpainot ottavat helposti tilan yleisessä mielipiteessä. Positiivisen imagon ylläpitäminen on taitolaji!

No, ne uimakoulut saatiin sitten kuitenkin talouskurimuksesta huolimatta järjestää!


keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

No, nyt alkaa pikkuhiljaa...

Vaikka olenkin ollut vähän sitä mieltä, että omaan arkeen ei koronat ole juurikaan vaikuttaneet, kevään eteneminen alkaa tuottaa kuitenkin pientä sosiaalisten kontekstien kaipuuta. Päällimmäisenä tietenkin vaivaa lentokenttäelämän puute. Kun on tasaisesti putoillut yli neljäkymmentä vuotta lentolaitteista, on selvää, että tuo lentokentänreunushengailujengi on erittäin merkittävä viiteryhmä. Ei välttämättä juuri se hyppääminen mutta muiden saman mielisten heimoveljien sekä -sisarten kanssa jutustelu ja säätäminen on tärkeässä roolissa. Nyt sen huomaa!



Lähes yhtä kauan on kesän ja usein koko vuoden elämä rakentunut hyppykisojen ympärille ja nyt voi olla, ettei niitäkään ole tarjolla. juuri viime viikolla siirrettiin kaikkien hyppylajien MM-kisa vuodella eteenpäin. Todennäköistä on myös, ettei yhteenkään Euroopan hyppykisaan ole pääsyä tänä vuonna, vaikka ne jollain tasolla järjestettäisiinkin. Ainoa oljenkorsi taitaa olla Immolan SM-kisa heinäkuulla. Ainakin osallistujamäärä on nykyisellään niin pieni, että sen pitäisi mahtua kokoontumisrajoituksiin.

Kotipihallakin alkaa olla normaalia enemmän tyhjäkäyntiä ja miellyttävät mökkikelit antavat odottaa edelleen itseään. Yöt kun saisi plussalle, niin pääsisi tuo lähtökuoppiinsa jämähtänyt kevätkin etenemään. Moottori- ja maantiepyörälenkkeihin edellytän taas yli kymmentä astetta, mihin ei ole auringonpaisteesta huolimatta juurikaan päästy.



Vuosi sitten olisi varmasti ollut pakka tämän kanssa pahemmin sekaisin, kun olisi ollut totaalijumissa Utissa. Nyt sentään pääsee viikottain poikkeamaan duunipaikalle Parikkalaan, käydä siellä salilla ja aseveli Honkasen kanssa ampumassa sekä saunomassa ja tietysti keskustella sekä asiaa että diipadaapaa työkavereitten kanssa. Enpä olisi äkkiseltään ajatellut, että duunilla olisi tällainen terapeuttinenkin merkitys!


Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisest...

...maalla, merellä ja ilmassa.