Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös
pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi
työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen
saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt
sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten
Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.
Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja
ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän
karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin
tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä
taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa
yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.
Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita
riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä
ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena
viettämään kolmeen vuoteen.
Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin
alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin
suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ
toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä
vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni
perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.
Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään
kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista
10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman
sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin
ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun
siihen liittyen.
Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton
alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on
ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää
mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän
hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden
aikana korjailemaan.
Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että
oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja
mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella
osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä
arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia
resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi
myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan
Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä
enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista
porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi
pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.
Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan
joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta
hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti
mennessä virkeys lisääntyy.
Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti