Palkkasoturiksi!

Tyly lähtöasetelma on se, että urheilumarkkinointi on ammattilaisten hommaa! Valitettavaa vain on, että ammattilaisten kiinnostuksen kohteena on sellaiset urheilijat tai joukkueet, jotka ovat ”myyviä”. Suomessa se tarkoittaa kärjistetysti jääkiekkojoukkuetta tai hiihtäjää. Muut joutuvat enemmän tai vähemmän käyttämään hyväkseen suhteita, sidoksia tai sympatiaa.

Sidonnaisuus ja sympatia ovat usein paikallisia erityispiirteitä, jotka ovat syntyneet muun muassa tietyn paikallisen lajikulttuurin pohjalle. Myös paikallistason potentiaalisille lahjakkuuksille annetaan arvoa jo yhteisöllisiltäkin pohjilta. ”Meidän kylän” juoksijapoikaa kannustaa ja tukee koko yhteisö ja sitä kautta myös mahdolliset paikalliset yrittäjät. Sama pätee kylän joukkueisiin, vaikkei ne jääkiekkoa pelaisikaan.

Pääsääntöisesti etenkin marginaalilajien urheilijat joutuvat kuitenkin kiusaamaan sukulaisia, kavereita ja työnantajia saadakseen edes jonkinlaista apua kulujensa kattamiseen. Enimmäkseen kuitenkin mennään ”jee, jee, artisti maksaa - meiningillä.”

Pikkulajin harrastajan on turha kuvitella omaavansa minkäänlaista markkina-arvoa, vaikka voittaisi maailmanmestaruuden! Oikeasti yhteistyökumppaneita ei kiinnosta se, miten pärjäät, vaan miten tuot positiivista näkyvyyttä. Näkyvyys tarkoittaa mediaa eli ennen vanhaan lehdistöä tai mieluummin vielä telkkua mutta nykyään se voi olla myös ”somea” eli kuinka monta seurajaa näkee yhteistyökumppanin urheilijan mukana netissä (FB, Twitter, Instagram, Youtube ym.). Vakuuttavampaa on silti edelleen perinteinen lehti-telkkari-kombinaatio!

Jos luulet pääseväsi mediaan pelkästään urheilemalla, saat varmaankin odottaa vähintään siihen maailmanmestaruuteen asti. Oikeasti sinun pitää myydä itsesi ensin mediaan, jonka jälkeen sinulla on saumaa myydä itsesi yhteistyökumppanille. Tee itse tai teetä jollain juttua itsestäsi/kisoista lehteen tai mieti hyvät perustelut, miksi median pitäisi tulla jonnekin jutun tekoon ja pyydä heidät paikalle. Jos on mahdollista, keksi jotain muuta mahdollisesti lajiisi liittyvää kiinnostusta herättävää saadaksesi itsesi esille. Urheilijana en välttämättä käyttäisi Keith Richardin ”any publicity is good publicity”-taktiikkaa... 

Jos Kaisa Mäkäräisellä on kilpailuasussa sponsorin merkki rinnassa, niin sillä on merkitystä mutta laskuvarjohypyn maailmanmestarin rinnassa merkillä ei ole juurikaan media-arvoa, jollei se satu olemaan kohdistettu nimenomaan siihen kontekstiin. Tai sitten se tukee jotain myymääsi kokonaisuutta, josta yhteistyökumppanille on hyötyä!

Kun marginaalilajin urheilija menee toivotun sponsorin puheille, homman pitää olla valmiiksi mietitty. On pystyttävä esittämään uskottava visio, miten sinun työpanoksesi urheilijana tuottaa vastiketta edustamallesi yritykselle. Merkki rinnassa tai tarra ikkunassa ei ole mikään visio! Sinulla pitää olla muodostettuna subjektiivinen kuva lajistasi, analyyttinen mielikuva sen yritystoimintaa edistävistä mahdollisuuksista ja innovatiivinen visio hyödynnettävyydestä. Isona apuna on aina mahdollinen medianäkyvyys!

Jos sinulla on käyttöä tuotetuelle, sitä on helpompi saada kuin rahaa. Polttoaineille, vaatteille ja urheilutarvikkeille on monesti käyttöä. Rahat taas kannattaa tilittää urheilijarahastoon, josta niitä voi käyttää kuluja vastaan. Verottajalta on turha odottaa sponssia!

Itse olen ollut marginaalilajin urheilija koko ikäni. Painonnostopuolella kulut on pienempiä ja seuratukea on ollut saatavilla. Ilmailupuolella taas seura- ja liittotuki hiipui pois 90-luvun alussa ja laskuvarjohyppäämiseen käytetyillä omilla rahoilla olisin kevyesti pystynyt hommaamaan talon tai vaikka juomaan moneen kertaan itseni hengiltä. Olen kuitenkin pystynyt hankkimaan ulkopuolisia yhteistyökumppaneita todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu ilmailija Suomessa mutta se on ollut ihan oma lajinsa, johon on kasvanut vuosien saatossa. Minulla on ollut hyviä innovaatioita ja edelleen olen sitä mieltä, että jotkut ovat jättäneet hyvän tilaisuuden käyttämättä hylkäämällä tarjoukseni. Hyppääminen on siitä hyvä laji, että sillä on muitakin ulottuvuuksia hommata näkyvyyttä kuin kilpaileminen.

Median suhteen olen ollut itse aktiivinen ja lähtötavoitteeni on ollut vahvasti se, että olen töissä yhteistyökumppanillani ja edustan tätä kaikissa tilanteissa ”leivät ja laulut”-periaate vahvasti mielessä! Monesti olen toki tuntenut oloni masentuneeksi, kun en ole omasta mielestä pystynyt hoitamaan rooliani täydellisesti. Eniten kuitenkin olen vuosien saatossa ollut pahoillani siitä, että yhteistyökumppani ei ole kuitenkaan halunnut käyttää mahdollista mainosarvoani hyväksi! Olen myös kantapään kautta oppinut, että vain paperilla olevaan, allekirjoitettuun tekstiin voi täysillä luottaa mutta ehkä vähän  sinisilmäisesti otan edelleen myös puhutun sanan tosissani.

Itse itseään manageroivan työmäärä tuloksiin nähden on melkoinen ja pettymyksen sietokyky usein koetuksella mutta sitä innostuneempi on uudesta mahdollisuudesta työskennellä yhteistyökumppanin hyväksi. Kuten onneksi jälleen kerran! Uudet ompeluseurat on aina iloinen asia...