Sinivalkoista

Kaisa Mäkäräinen ei päässyt linnan juhliin, kun hänen piti olla valmistautumassa ampumahiihtokisoihin. Joku urheilijan elämää tuntematon voisi hyvinkin päivitellä kauhistuneena asiaa ymmärtämättä, että urheilijan suurin täyttymys ei ole päästä jonotttamaan presidentin linnaan. Toki siellä on kohteliasta ja kunniakasta vierailla, jos vain se ei häiritse tärkeämpiä asioita, kuten omien tavoitteiden saavuttamista.

Maajoukkueurheilijat ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan taistella maansa puolesta ilman välitöntä hengenvaaraa tai suurempia moraalisia ongelmia. Aina kun saa esiintyä Suomen lippu rinnassa yleisölle, tulee sellainen hyvä, sinivalkoinen fiilis. Täydellisimmillään se on juuri siinä hetkessä, kun on saanut tehtyä suorituksen, johon voi itse olla tyytyväinen heiton, hypyn, maaliintulon, maalinteon tai vastaavan päätteeksi.

Se voi olla samalla kertaa hyvin itsekäs ja kuitenkin kollektiivinen hetki, miten vain sitä päässään haluaa pyöritellä. Henkilökohtaisen tavoitteen saavuttaminen kovan työn tuloksena, joka samalla tuo iloa muille samaan ryhmään kuuluville, parhaimmillaan koko Suomelle!

Erittäin sinivalkoinen hetki on sitten tietysti palkintopallilla, jos niin hyvän suorituksen pystyy tekemään. Suomen lipun nousun seuraaminen parhaimmillaan Maamme-laulun tahdissa on se isänmaallinen kohtaus urheilijan juhlassa. Linnan juhliin osallistuminen on siihen hetkeen verrattuna kalpea varjo.

Vaikka en itse ole olympiaurheilija enkä maailmanmestari, olen päässyt kokemaan muutamia sykähdyttäviä sinivalkoisia hetkiä sekä laskuvarjohyppäämisen että painonnoston parissa.

Ensimmäinen niistä oli vuonna 1988, kun pääsin ensimmäistä kertaa laskuvarjohypyn MM-kisaedustajaksi kovan kamppailun tuloksena. Ensikertalaisena sain kunnian kantaa avajaisissa Suomen lippua, mikä oli pakahduttavan upea fiilis. Siitä kiitokset joukkuetovereilleni!

Toinen liittyy taas lapsuuteni ykköslajiin ja myöhempään oheislajiin, painonnostoon. Vuonna 2010 oli pulaa pikkusarjojen miehistä Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan ja otin tarjoutuneen paikan vastaan. Kun tiukan painonvedätyksen jälkeen astuin lavalle Suomen lippu rinnassa, oli lähes epätodellinen olo! Olin pienenä ihaillen katsellut Kangasniemiä, Kailajärviä, Avellania, Salakan Jussia ja nyt olin itse maajoukkueen mukana, mistä ei nuorempana varmaan osannut edes uneksia.

Kolmas, liikuttavan sinivalkoinen hetki oli päästä kolmanneksi laskuvarjohypyn maailmancupissa kymmenien vuosien työn jälkeen. Samalla sai palautettua uskon omaan tekemiseen ja siihen, että se voi olla toistekin mahdollista.

Mainitun maamme laulun olen saanut kuunnella vain pari kertaa ja nekin painonnostokisojen päätteeksi. Kun saisi kerran kuunnella sitä laskuvarjokisoissakin, niin voisi sitten huojentuneena siirtyä onkimishommiin.

Joka tapauksessa yli kolmenkymmenen kisavuoden jälkeenkin on edelleen niin "sinivalkoista" hypätä Suomen väreissä...