Isäni kuoli ollessani yhdeksän vanha mutta vanhempani olivat eronneet jo ollessani kolmen vuoden ikäinen, joten olin yksinhuoltajaperheen lapsi, missä sinänsä ei ollut mitään vikaa, koska huolenpitoa, rakkautta ja tukea oli runsain mitoin saatavissa. Isäni kävi katsomassa minua tuona aikana ehkä pari kertaa ja elatusmaksuista ei kaiketi ollut tietoakaan.
Tuohon maailmanaikaan oma kuvioni oli (onneksi) vielä hyvin harvinainen. Kaikilla muilla tietääkseni oli isä, paitsi itseasiassa sattumoisin samassa kerrostalossa asuvilla sisaruksilla ja myöhemmin selvinneenä myös parhaalla opiskelukaverillani opettajakoulutuslaitokselta. Vastoin sen aikaista käsitystä meistä kaikista tuli loppupeleissä melko tasapainoisia ja hyvin pärjääviä yhteiskunnan jäseniä!
No, mutta siihen isänpäivätraumaan. Muiden mukana askartelin kuuliaisesti sekä päiväkerhossa että alakansakoulussa noita isänpäiväkortteja kerran vuoteen aina yhtä hämmentyneenä. Uskoisin, että myös äitiäni hieman ahdisti tuo lähestyvä juhlapäivä sekä omasta että ennenkaikkea pienen poikansa puolesta. Vaaritkin kun olivat kuolleet pois varhaisessa vaiheessa eikä meillä ollut oikein järkevää käyttöä siinä vaiheessa koko päivälle.
Jollen ihan väärin muista itseäni myös hieman hävetti selitellä tuota isättömyyttä kavereille ja niin synkkää kuin se onkin, myöhemmin oli helpompi sanoa, että isäni on kuollut, kuin että vanhempani ovat eronneet. Siis tuohon maailman aikaan.
Jostainhan sitä kuitenkin isähahmot ja miesmallit oli väännettävä. Tällaisia "step-isiä" tuohon aikaan oli oikeastaan kaksi. Mummoni miesystävä, joka upeasti täytti paikkansa sijaisvaarina etenkin mökkireissuilla ja muutaman vuoden äitini miesystävänä ollut tosi mukava ja tärkeä setähahmo. Päivittäisessä elämässä ei kuitenkaan miesmallia ollut mukana mutta eipähän ainakaan tullut vääristyneitä mielikuvia miesroolista! Myöhemmin äitini solmi pysyvänkin parisuhteen mutta olin silloin jo "iso poika" ja vaikutteeni pitkälti omaksunut. Onneksi tuo Väiski on ollut tyttärelleni hyvänä vaarina, kun äitini ei valitettavasti koskaan ehtinyt kokemaan mummoilun onnea.
Taustaltani löytyy kuitenkin erittäin testosteroiinipitoiset yhteisölliset mieskasvattajat, joille olen myös jonkinlaiset isänpäiväkortit velkaa. Tähänkin äitilläni oli iso osuutensa, koska hänen aloitteestaan ajauduin kolmetoistavuotiaana Kouvolan Atleksen punttisalille, mistä sai alkunsa pitkään jatkunut ja paljon itseluottamusta ja fyysistä suorituskykyä antanut painonnostoura. Toinen nuoren miehen "kasvatuslaitos" oli laskuvarjojääkäreiden miehittämä Utin Laskuvarjokerho, jossa putosin kuusitoistavuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneesta. Äitini oli hypännyt jo vuonna 1968...
Palataanpa nyt kuitenkin takaisin siihen isänpäivään. Valmistuessani opettajaksi päätin, että omalla luokallani ei avioerolapsia (jotka olivatkin jo yleistyneet) saati sitten vielä ikävämmin isäänsä menettäneitä ei rankaista isänpäiväkorttisulkeisilla ja se on pitänyt! Päivää ei ole sivuutettu ja isien roolista ja arvostuksesta on ollut puhetta mutta kortin tekeminen on ollut vapaaehtoisena kotitehtävänä, jota toivottavasti on toteutettu tilanteen salliessa. Itsellänikin on kaikki nuo tyttäreltäni saadut "aarteet" tallessa ja toki toivoisin, että toiselta puolelta maapalloa tulisi vaikka whatsup-viesti kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti