Eka kerta

Kaadoin viikonvaihteessa elämäni ensimmäisen hirven. Näin kuusikymmentäyksivuotiaana siitä saa luultavasti paljon syvällisempää pohdintaa irti, kuin parikymppisenä.

Hirvijahti on viimeisiä kyläyhteisöllisiä linnakkeita meillä maaseudulla. Itsestäni tuli maalainen vasta noin 25-vuotiaana, kun olin onnekas ja perin vanhan maalaistalon Tyrristä. Lähes ensimmäisiä kyläkontakteja oli, kun metsästysyhdistyksemme silloinen puheenjohtaja tuli toivottamaan uuden kyläläisen tervetulleeksi uusittavien metsästysvuokrasopimusten kera.

Siitä se lähti eteenpäin, ilman suurempia intohimoja kaiken muun touhuilun ohella. Metsästyskortin hommaaminen opiskelukaverien kanssa ja sen jälkeen haulikko selässä kävelyitä harvakseltaan syksyisessä metsässä, talvisia satunnaisia yhteisjänisjahteja ja tietysti syksyn hirvijahtien aloituspäivät ajo-/nuotiomiehenä.

Tuo nuotion ääressä istuskelu ikääntyneiden kylän äijien kanssa oli parasta yhteisöllistä juurruttamista, mitä voi toivoa. Kylän kulttuurihistoria käytiin läpi useaan kertaan sitä rakentamassa olleiden setien kanssa. Myös agrologian approbatur tuli auttavasti suoritettua juttuja korvat höröllä kuunnellessa. Välillä joku aina oli poistunut vuoden sisällä joukosta mutta sukujen ”vesat” täyttivät ajan myötä vapautuneita paikkoja.

Kuten alussa totesin, metsästysharrastukseni pohjautui enemmän kiinnostukselle kuin intohimolle ja sain suurimman tyydytyksen juuri tuosta yhteisöllisyydestä ja sitä kautta kylään juurtumisesta. Loppukesät ja alkusyksyt olivat myös monesti kiireistä hyppykisakautta, joten kiväärihommiin ei olisi ollut edes aikaa. Mutta sitten yhtenä syksynä napsahti polven ristiside poikki tuoden sairausloman kautta yht’äkkiä ylimääräistä aikaa ja ostin hirvikiväärin, ammuin olkapään helläksi ampumaradalla ja suoritin hirvikokeen.

Nooh, pienen seuran 1-2 kaatolupaa ja toistakymmentä miestä passissa ei anna kovia todennäköisyysprosentteja katsoa hirveä kiikarin läpi, etenkin kun osallistumiseni on tavannut jäädä muista kiireistä johtuen aloituspäivään eikä aina siihenkään. Syystä siitä myös tänä vuonna otin puolukankeruuastian metsälle mukaan, että olisi passissa palellessa jotain hyödyllistä tekemistä.

Niinhän se aloituslauantai sitten menikin pikkaisen palellessa, puolukoita poimiessa ja syksyn tunnelmasta nauttiessa. Sunnuntain toisessa passissa kuului kaukaisuudesta viimein koiramme vaimeaa haukahtelua ja radiosta kerrottiin sen edessä kulkevan tappisonnin. Hyvä homma! Eksyisi nyt jollekin ammuttavaksi, niin saataisiin lihaa jakoon ja loppuiltapäivä vapaaksi muihin juttuihin.

Vaan sitten alkoi ryskettä kuulumaan passitornini läheisestä metsiköstä. Metsän reunaa tähystellessä näkyi vilaus hirvestä, joka oli juoksemassa ketjun vieruskaverini, Mikan syliin. Laukausta odotellessani huomasin kuitenkin yllätyksekseni, että hirviherran suunta oli vaihtunut oman tornini suuntaan.

Epäonnistumisen pelko on suurimpia pelkoja myös hirvijahdissa. Epäonnistunutta laukausta seuraisi ikuinen häpeä puhumattakaan mahdollisesta eläimen kärsimyksestä. Sitä oli tullut mietittyä ja pähkäiltyä omaa toimintakykyä ampumahollitilanteessa. Pystyisikö toimimaan oikein ja rauhassa, ottamaan tarvittavan ennakon ja puristamaan rauhassa oikeassa kohtaa liipasimesta? Vai päästäisikö otuksen ohitse ja sanoisi, ettei ollut riittävän hyvällä hollilla?

Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, ettei mieleen tullut muuta kuin mahdollisesti vaistonvarainen toiminta, jota oli mielessä käynyt läpi sekä ampumaradalla että jahtipäivinä. Punainen piste rintaan ja siihen se putosi yhdellä laukauksella niille sijoilleen. Alas tornista ja viereen ampumaan ehkä tarpeetonkin lopetuslaukaus sekä pienen hermostuneen sähläyksen jälkeen ilmoitus onnistuneesta kaadosta radiolla muulle ryhmälle.

Onnistunut kaato tuntui vähän samalta kuin ensimmäinen varavarjokeikka tai eka kerta, kun ilman tulo loppui sukeltaessa. Olet miettinyt mielikuvissa tilannetta mutta et tiedä, pystytkö toimimaan oikein tosipaikassa. Pystyin ja voin rennommin, rauhaisin mielin jatkaa harrastamista luottaen osaamiseeni sekä mielen hallintaan.

Kaatoon liittyi myös mystisempiä tuntemuksia, jotka tietoisesti päästin pintaan nauttiakseni ajatuksista, kuten että metsä antoi tämän minulle, koska olin tehnyt jotakin oikein ja osoittanut kunnioitusta sille. Tapahtuman myötä liityin myös tuohon kylän hirvenkaatajien ketjuun, joiden tarinoita olin ehtinyt tulilla kuulla, kuten myös niiden, joista olin vain kuullut kerrottavan. Ehkäpä joku nuorista miehistä joskus mainitsee, että tuo on se pellon kulma, josta Mäenpään Toivonen kaatoi sen tappisonnin. Olen painanut peukalonjälkeni Tyrrin metsästyskartalle.

Myös tuo uljas eläin jatkaa tarinaansa oman elinikäni ja kenties kauemminkin. Sarvista tulee todennäköisesti naulakko mökille ja tyttären opinnot ottivat askeleen eteenpäin hirven sydämen preparoinnin kautta. Yksi pieni tehtävä elämän ”things to do - kirjassa” on tehty ja voisin lopettaa metsästyksen tähän mutta saan myös hyvin mielin jatkaa kyläyhteisön tärkeää perinnetyötä yhtenä rikkana rokassa.

Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. Laskeva trendi on todettu jo kymmenien vuosien ajan ja digitalisaation myötä alamäki jyrkkenee. Tulokset heijastuvat nyt jo aikuisväestöön, joiden keskuudessa terveydelle haitallinen ylipainoisuus on lisääntyvä kansanterveydellinen ongelma. Myös nuorten mielenterveysongelmat ovat nousussa ja mielen hyvinvointi korreloi myös fyysiseen hyvinvointiin. Tämä pitäisi huomioida voimakkaammin lähinnä ennaltaehkäisevässä toiminnassa.

Ongelma on tiedetty kymmeniä vuosia, sitä on tutkittu useiden instituutioiden toimesta ja päivitelty jatkuvasti mutta mitään ei tehdä. Perusopetuksen tuntikehykseen ei ole tullut yhtään lisätuntia liikunnalle sinä aikana, kun olen itse toiminut koulumaailmassa (vuodesta 1984). Tiedän, että lisätunneille on ottajia intresseistä riippuen mutta nyt on kysymys terveydestä ja hyvinvoinnista! Jos et osaa piirustaa kuin tikku-ukkoja etkä tiedä kumpaan päähän nokkahuilua puhalletaan, pysyt kuitenkin terveenä ja hengissä. Liikunnan puutteeseen sitä vastoin saatat kuolla ennenaikaisesti.

Perustellaan myös, että liikkuminen on henkilökohtainen valinta ja perheiden sisäinen asia mutta terveydenhoitomenojen kasvu ja työssäjaksamisen ongelmat tekevät siitä kyllä ihan yhteiskunnan asian. Ilman ohjausta ongelma vaan paisuu vuosi vuodelta.

Aikuisväestön kohdalla valistuksen lisäksi ongelmaa voisi paikata maksuttomilla, kunnallisilla liikuntapalveluilla (uimahallit, kuntosalit, ohjatut ryhmät). Em. on enää oireiden korjaamista, kun sairastuminen on jo päässyt tapahtumaan. Tästä syystä erityinen panostus olisi nyt viimeistään laitettava varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen.

Perusopetuksen tuntimäärää pitää valtakunnallisesti lisätä siten, että oppilaalla on vähintään neljä viikkotuntia liikuntaa, joka jaetaan vähintään kolmelle eri päivälle. Tunneillahan ei tietysti tee mitään, jollei sisältö ole järkevästi rakennettu. Painopistettä tulisi entisestään siirtää terveysliikunnan puolelle taitojen opettamisen sijaan. Liikuntatunnit tulee muovata oppilaan taito- ja kuntotasolle sopivaksi vaikkapa tarkoituksenmukaisesti eriyttämällä. Positiivinen pedagogiikka on tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Sanotaan nyt, että lupaan roomalaisen senaattori Caton malliin muistuttaa tästä omassa senaatissamme, kunnes asia etenee. Siihen tarvitaan mahdollisimman monelta äänestyslippu 56-numerolla varustettuna.

Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

Olen kypsä!

Olen seurannut jo lukiopojasta asti vähintään pienellä mielenkiinnolla poliittista päätöksentekoa. Olen myös äänestänyt aina, kun se vain on ollut mahdollista. Alkuotsikon ensimmäinen merkitys voisi löytyä siitä, että olen ollut negatiivisessa mielessä "kypsä" puolueiden hiekkalaatikkoleikkiin, jossa useimmiten tuntuu olevan itsetarkoitus vain vastustaa muiden puolueiden näkemyksiä riippumatta siitä, onko se kansalaisten edun mukaista. Ideologian sitomana toimimisesta ei useimmiten seuraa mitään hyvää, puhumattakaan jatkuvista lehmänkaupoista. Erityisen kypsä olen nykypolitiikkaan ja siihen, että monet asioistani päättävät kansanedustajat ovat suurinpiirtein kansakoulusivistyksellä varustettuja populistipoliitikoita ilman kompetenssiä hallinnossa toimimiseen tai asioihin perehtymiseen.

Yli kolmenkymmenen vuoden julkishallinnon virkamiehen ja kaiken muun, melko vauhdikkaankin elämän kokemuksella tunnen olevani nyt (vasta) myös kypsä päättämään niin halutessa myös muiden asioista ja jätänkin Kaakkois-Suomen äänestäjille työanomuksen sisään kansanedustajan toimeen. Koska en halua aatteen kahlitsemaksi nappiautomaatiksi, tämän turnauksen joukkueeni on Liike Nyt. Tavoitteenani on tuoda perusteltua maalaisjärkeä päätöksentekoon ja paras pelipaikka koulutuksen sekä hyvinvoinnin ammattilaiselle löytyisikin sivistysvaliokunnasta.

En aio nuoleskella äänestäjiä yleisönosastokirjoituksilla tai torikokoontumisilla, saati sitten katteettomilla lupauksilla. En myöskään työnnä urakalla vaalijätettä postilaatikoihin. Vaalityön olen tehnyt neljänkymmenen vuoden aikana kasvattajana, hallintovirkamiehenä, yrittäjänä, kilpaurheilijana ja yhdistysaktiivina. Niillä mennään tai sitten ei.

Jos mietitään alueellista edunvalvontaa, mikä väistämättä on yksi kansanedustajalta odotettu velvollisuus, niin harvalla kanssakilpailijalla on yhtä tiukkaa sidosta ja sympatiaa kaikkiin vaalipiirin kolmeen maakuntaan. Mikkelissä syntyneellä ja siellä edelleen kesänsä viettävällä uttilaisella (valkealalaisella, kouvolalaisella) joka toimi viimeiset kolme vuotta sivistyksen johtotehtävissä Parikkalassa on kosketuspintaa ja kehittämishalukkuutta koko vaalipiiriin alueelle. Pistäkää joku paremmaksi.

Kuten työnhakulomakkeissakin olen kertonut, minusta voi kysellä lisätietoja keneltä tahansa. Blogikirjoitukset täällä antavat jotain kuvaa TT:stä. Vaalinettisivu mielipidekirjoituksineen on upotettu urheilusivustooni, mistä löytyy myös CV ja twiittailen maltillisesti nimikkeellä @ttsportfi.

Tarjolla siis maalaisjärkeä ja sivistyksen sekä hallinnon asiantuntemusta yhteisten asioidemme hoitoon!

Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.

Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

Takaisin Karjalasta

Kolmen vuoden kiinnitykseni Etelä-Karjalan joukkueen Parikkalan ketjuun päättyi muutama viikko sitten omalla päätökselläni. Syitä löytyi henkilökohtaisen elämäntilanteen lisäksi myös ei välttämättä muuttuneesta työskentely-ympäristöstä, vaan ehkä sen muuttumattomuudesta.

 

Uusi opisto, jonka rehtoriksi tulin oli ensimmäinen yhteistyöyritelmä Rautjärven ja Parikkalan kuntien välillä. Ymmärsin, että odotukset olivat kovat ja pyrimmekin kehittämään opistotoimintaa palvelemaan koko alueen kehitystä ja etua. Opistomme toimi jopa esimerkkihankkeena valtakunnallisella tasolla mutta jotenkin sitä ei tahdottu ymmärtää saati tukea ainakaan poliittisella tasolla. Sisältö ja tulokset, joita kahden vuoden pandemiasta huolimatta saavutettiin tuntuivat olevan yhdentekeviä. Ainoa, mistä opistossa oltiin kiinnostuneita oli se, ettei vaan toisen kunnan puolella ole enemmän opetustarjontaa kuin toisen. Tällä naapurikateudella on toki pitkät perinteet.

Nykymaailmassa kahden kunnan, jotka ovat kaukana kaupunkikeskuksista pystymättä toimimaan ”lähiökuntina” ainoa selviytymismahdollisuus on yhteistyö. Alueelliset palvelut pitää pystyä tuottamaan itse, yhteisöveronmaksajista on turha haaveilla ja yksittäisetkin veronmaksajat vähenevät vuosi vuodelta. Teknisen toimen yhdistämisellä olisi saatu parempaa ja kustannustehokkaampaa palvelua asukkaille, kuten myös itse ajamallani sivistyspalveluiden yhdistämisellä. Kummankin kunnan puolella kituutetaan miniorganisaatiolla ja ihmetellään, kun työhyvinvointikäyrät kyntää ja poissaolokuormitus kasvaa kasvamistaan. Syy ei todellakaan ole (myös ylikuormittuneissa) johtajissa, vaan puutteellisissa resursseissa. Sen sijaan, että poliittinen ”valtaeliitti” katsoisi peiliin, väistetään vastuuta ja laitetaan mieluummin viranhaltijat vaihtoon. Yhteistyön pelätään heikentävän omaa vaikutusvaltaa asioihin.

Ketkäpä tästä sitten kärsivät? No, alueen asukkaat, joiden palvelut heikkenevät ja verot nousevat. Heille syötetään autonomisen ihanuuden disinformaatiota ja luodaan illuusioita nousukkaasta tulevaisuudesta. Suomi on täynnä näitä vastaavia kuntia ihan yhtä ihanan luonnon keskellä, idyllisessä ja turvallisessa maalaisympäristössä ja osa vielä lähempänä ruuhkasuomen kaupunkikeskusten palveluita. Jos työperäiseen muuttoon ei löydy porkkanaa, saldona on ainoastaan satunnaisia eläköityviä paluumuuttajia (tekohengitystä toki sekin). Toimivalla palvelurakenteella saataisiin aikaiseksi edes pitovoimaa mutta sen tuottamiseen tarvitaan niitä henkilöresursseja. Ja sitä kuntien välistä yhteistyötä.

Porkkanat jaettiin vuosituhannen alussa ja kun sote-hässäkästä selvitään, on enää keppiä jaossa itsenäisesti toimeentulemattomille kunnille, jotka eivät ole osanneet hyödyntää omaehtoisesti yhteistyömahdollisuuksia naapureiden kanssa.

Puoluepolitikointi on ihan naurettavinta kähinää, mitä kuntien sisällä voidaan tehdä. Valtataistelun tuoksinassa kunnan etu jää helposti jalkoihin. Samoin kun periaatteellisista syistä omaan kylään tai viiteryhmään päin vetämisellä.

Alkuun viitaten, olisin voinut toisenlaisessa henkilökohtaisessa tilanteessa taistella vielä hetken tuulimyllyjä vastaan mutta nyt oli aika lähteä takaisin länteen. Olen kiitollinen Parikkalalle, Rautjärvelle ja Etelä-Karjalalle tilaisuudesta tutustua kunnallisen hallinnon kiemuroihin sekä monista hyvistä hetkistä sekä työelämässä että vapaa-aikana. Toivon, että yllä oleva vuodatukseni herättäisi eteenpäin vievää tekemisen henkeä vastaavanlaisessa tilassa oleviin kuntiin, joiden ahdinkoon on oma osuutensa myös valtionhallinnon ajoittain kuntia kuormittavilla, irrationaalisilla päätöksillä.

Hyvältä näyttää!

Kaksi viikkoa kulunut silmäleikkauksesta ja saunomiskieltokin on viimein päättynyt. Raskaan liikunnan välttämisen kakku jatkuu vielä pari viikkoa. Onneksi raskas liikunta on suhteellinen käsite. Toisen kauppakassin kantaminen on toisen parin tunnin hiihto suolla. Tai ainakin näin uskottelen itselleni.

 

 

Pääasia on kuitenkin, että elämän laatu ihan perusjutuissa on kohonnut huomattavasti. Laseja ei tarvitse kaivaa enää esiin missään vaiheessa. Puhelimella voi selailla asioita, kaupoissa näkee taas kilohinnatkin ja kirjaa voi lukea hämärässäkin ilman ongelmaa. Tällaista se varmaan oli joskus vuosia sitten mutta sitä ei enää muistanut. Hieman negatiivisena kokemuksena voi mainita, että peiliin katsoessa naamaan oli tullut leikkauksen jälkeen runsaasti ryppyjä ja parransänki oli suurentunut. 

 

 

Leikkaus Turun Silmäexperteillä itsessään oli yllättävän kivuton operaatio. Vaikka silmiin tehtiin pelkällä puudutuksella reikiä ja linssejä poistettiin sekä lisättiin, se ei tuntunut ahdistavalta missään vaiheessa, vaikka olen aina ollut vähän arka noiden silmien kanssa. Myös diapamilla saattoi olla oma osuutensa asiaan. Valonarkuutta ja pientä kutinaa oli muutama päivä leikkauksen jälkeen mutta siinäkin suurimpana aiheuttajana oli liikkeelle lähtenyt suojapiilari, joka sitten poistettiin ajastaan silmänurkasta. Toki tippoja piti hölvätä säännöllisesti ja muutenkin varoa silmien koskettelua tai roskaamista. Suojalasit yöksi löytyi laskuvarjohyppääjältä omasta takaa, joten niihin ei tarvinnut investoida.

Leikkauksessa siis vasen silmä säädettiin kaukonäköön ja oikea lähinäköön perusteellisten tutkimusten perusteella. Saatavilla olisi ollut myös melko arvokkaat moniteholinssit mutta niillä ei olisi saavutettu samoja tarkkuuksia kuin näillä erillisillä. Riskinä on se, että aivot eivät adaptoidu eriparin linsseihin, mikä ilmenee ymmärtääkseni noin viidellä prosentilla leikatuista. Itselläni adaptoituminen on käynyt sujuvasti. Lähinäkö alkoi toimia heti mutta kaukonäkö tietyille etäisyyksille ei ole vielä täydellistä. Toki prosessi saattaa kestää useita kuukausia, joten uskon vahvasti, että myös tämä puoli tulee kuntoon.

 

 

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kokeilemaan hyppäämistä ja varjoliitämistä muutaman viikon kuluttua mutta tällä tuntemuksella myös stereonäkö on ihan kunnossa. Linssien uusiminen oli onnistunut päätös, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten!