30-vuotisen sodan lopputaistelu edessä?

Monipuolisen seiskytluvun kouvolalaisen urheilukulttuurin uhrina ajuduin Utti-sidoksien myötä laskuvarjohyppykurssille kuustoistaisena vuonna 1979, jolloin päälajini oli myös myöhemmin vahvan come-backin tehnyt painonnosto. En alun pitäen pitänyt hyppäämistäkään harrastuksena, vaan tietysti kilpaurheiluna, niinkuin kaikkea muutakin liikuntaa.

Seuraavana vuonna osallistuin jo ensimmäisiin taito- ja tarkkuushypyn SM-kisoihin ja viimein taitojen kehittyessä samalle tasolle nuoruuden esikuvien, Laskuvarjojääkärikoulun edustusjoukkueen hyppääjien tasolle, sain taisteltua tieni ensimmäisiin MM-kisoihin 1988. Tästä on kohdallani jatkunut lajimme joka toinen vuosi järjestettävien MM-edustusten putki näihin päiviin asti ja ensi vuonna Bulgariassa tulee siis kolmekymmentä vuotta tuosta nuoren hyppääjän ensimmäisestä askeleesta unelmana ollutta kansainvälistä menestystä kohti!

No, mutta miten sen menestyksen kanssa? 1990 MM-kehityskäyrä oli lupaava tarkkuuden 12. sijan myötä mutta siihen se sitten jämähti. Kyllä me treenattiin paljon aina ulkomaita myöten, parhaimmillaan yli neljääsataa hyppyä vuodessa ja oltiin hyvässä fyysisessä kunnossa mutta aina arvokisoissa sössittiin hyppy tai kaksi pudoten ynnämuuta sijoille.

Elämän "pakolliset" (toki korvaamattoman tärkeät) kuviot - opiskelu, ammatti, perhe, kesämökki ja Volvo eivät auttaneet em. mielenhäiriöön. Polte säilyi ja kun muutama vuosi sitten tuli vastaan ajatus, että nuoruuden unelman perässä ei voi realistisesti montaa vuotta juosta, oli aika laittaa vielä kerran kaikki resurssit peliin! Näiden neljän vuoden aikana olen pikkuhiljaa keksinyt sen, mikä meni pieleen edeltävän kolmenkymmenen vuoden aikana ja koittanut ottaa takaisin, mitä otettavissa on.

Pääasia on, että Suomessa ei opi mitään hyppäämisestäkään, vaan pitää hakeutua leikkimään isojen poikien (= armeijan ammattilaiset) kanssa samalle "hiekkalaatikolle". Siis lähteä Eurooppaan kiertämään kisoja, treenaamaan siinä välissä ja kerätä vaihe vaiheelta hienosäätöä kasaan (perusasiat toki on tällä kokemuksella kasassa). Toinen juttu on, että jollei pysty hyppäämään paria sataa tehokasta treenihyppyä alle, on kisamenestys riippuvainen myös kohtuullisesta säkästä.

Viimeinen ja toivottavasti ratkaiseva huomio tuli kuluneena kesänä. En pysty tähän yksin, vaan tarvitsen oikeasti henkilökohtaisen valmentajan valvomaan talven kuivaharjoittelut ja kuvaamaan sekä analysoimaan harjoitus- ja mielellään myös kisahypyt!

Nyt mulla on ensimmäistä kertaa asiaan vihkiytynyt, riittävän auktoriteetin omaava valmentaja, tarpeeksi aikaa sekä tietämystä ja muutaman vielä auki olevan yhteistyökumppanin myötä toivottavasti myös resurssit käydä viimeiselle ristiretkelle valitsemani tieuran suunnassa! Palataan asiaan...