Kolmen saariviikon jälkeen adaptoituminen on jo siinä vaiheessa, että rantaan saapuessa ei enää ihastele hohtavan valkoista hiekkaa ja turkoosin vihreää vettä. Sitä vaan katsoo, että mikä on sukelluskeli tällä puolella saarta ja onko se mahdollisesti toisella puolella parempi. Lonkkarilla (paikallinen puinen longtail-boat) sukellukselta palatessa ei ihastele paratiisisaaren kallioita ja viidakoita, vaan rassaa kamoja kuljetuskuntoon odottaen rantaan pääsyä toivoen, ettei laiturilla ole ruuhkaa.
Tämä on tuttu fiilis pidemmiltä reissuilta missä vaan. Sitä menee mukaan siihen elämään, muodostaa omat rutiinit ja voisi jatkaa olemista maailman tappiin asti. Se ei tarkoita, ettei pysty nauttimaan hienoista jutuista mutta fiilikset ei tule sillä tavalla automaattisesti, vaan ne joutuu tietoisesti muodostamaan.
Myös sukelluskohteet alkaa olla niin tuttuja, että tietää kyllä kolon missä mureena luuraa tai korallin, jonka kylkeen on liimaantunut se lehmän kokoinen leijonakala. Yhä useammin tulee vilkuiltua sukeltaessa ylös ja syvän sinisen suuntaan toivoen lottovoiton osuvan kohdalleen mantan tai valashain muodossa. Onnistumispromillet lienee samat...
Kolme viikkoa työskentelyä ja oleilua kiinalaismassojen ja venäläisturistien keskellä ei tee myöskään suvaitsevaisuudelle hyvää! Onneksi Suomeksi arvaa sanoa välillä pahastikin, saaden siitä pienen pinnallisen tyydytyksen hermoilleen.
Paikallisissa ravintoloissakaan ei tarvitse enää selata menua, vaan pystyy tekemään tilauksen suoraan sisään tullessaan. säästäähän siinä aikaa mutta pikkuhiljaa alkaa odotella Chalongin satamakylän texmex-paikkaa saati sitten omalla Suomi-grillillä savustettua lohta täyteläisen tumman oluen kera. Chalongissa pääsee myös jälleen ottamaan lämpimän suihkun. Sitäkin oppii arvostamaan tällaisissa vähän askeettisimmissa olosuhteissa.
On siis ehkä aika jälleen muutaman päivän päästä herätä todellisuuteen ja lähteä lumitöihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti