Eka kerta

Kaadoin viikonvaihteessa elämäni ensimmäisen hirven. Näin kuusikymmentäyksivuotiaana siitä saa luultavasti paljon syvällisempää pohdintaa irti, kuin parikymppisenä.

Hirvijahti on viimeisiä kyläyhteisöllisiä linnakkeita meillä maaseudulla. Itsestäni tuli maalainen vasta noin 25-vuotiaana, kun olin onnekas ja perin vanhan maalaistalon Tyrristä. Lähes ensimmäisiä kyläkontakteja oli, kun metsästysyhdistyksemme silloinen puheenjohtaja tuli toivottamaan uuden kyläläisen tervetulleeksi uusittavien metsästysvuokrasopimusten kera.

Siitä se lähti eteenpäin, ilman suurempia intohimoja kaiken muun touhuilun ohella. Metsästyskortin hommaaminen opiskelukaverien kanssa ja sen jälkeen haulikko selässä kävelyitä harvakseltaan syksyisessä metsässä, talvisia satunnaisia yhteisjänisjahteja ja tietysti syksyn hirvijahtien aloituspäivät ajo-/nuotiomiehenä.

Tuo nuotion ääressä istuskelu ikääntyneiden kylän äijien kanssa oli parasta yhteisöllistä juurruttamista, mitä voi toivoa. Kylän kulttuurihistoria käytiin läpi useaan kertaan sitä rakentamassa olleiden setien kanssa. Myös agrologian approbatur tuli auttavasti suoritettua juttuja korvat höröllä kuunnellessa. Välillä joku aina oli poistunut vuoden sisällä joukosta mutta sukujen ”vesat” täyttivät ajan myötä vapautuneita paikkoja.

Kuten alussa totesin, metsästysharrastukseni pohjautui enemmän kiinnostukselle kuin intohimolle ja sain suurimman tyydytyksen juuri tuosta yhteisöllisyydestä ja sitä kautta kylään juurtumisesta. Loppukesät ja alkusyksyt olivat myös monesti kiireistä hyppykisakautta, joten kiväärihommiin ei olisi ollut edes aikaa. Mutta sitten yhtenä syksynä napsahti polven ristiside poikki tuoden sairausloman kautta yht’äkkiä ylimääräistä aikaa ja ostin hirvikiväärin, ammuin olkapään helläksi ampumaradalla ja suoritin hirvikokeen.

Nooh, pienen seuran 1-2 kaatolupaa ja toistakymmentä miestä passissa ei anna kovia todennäköisyysprosentteja katsoa hirveä kiikarin läpi, etenkin kun osallistumiseni on tavannut jäädä muista kiireistä johtuen aloituspäivään eikä aina siihenkään. Syystä siitä myös tänä vuonna otin puolukankeruuastian metsälle mukaan, että olisi passissa palellessa jotain hyödyllistä tekemistä.

Niinhän se aloituslauantai sitten menikin pikkaisen palellessa, puolukoita poimiessa ja syksyn tunnelmasta nauttiessa. Sunnuntain toisessa passissa kuului kaukaisuudesta viimein koiramme vaimeaa haukahtelua ja radiosta kerrottiin sen edessä kulkevan tappisonnin. Hyvä homma! Eksyisi nyt jollekin ammuttavaksi, niin saataisiin lihaa jakoon ja loppuiltapäivä vapaaksi muihin juttuihin.

Vaan sitten alkoi ryskettä kuulumaan passitornini läheisestä metsiköstä. Metsän reunaa tähystellessä näkyi vilaus hirvestä, joka oli juoksemassa ketjun vieruskaverini, Mikan syliin. Laukausta odotellessani huomasin kuitenkin yllätyksekseni, että hirviherran suunta oli vaihtunut oman tornini suuntaan.

Epäonnistumisen pelko on suurimpia pelkoja myös hirvijahdissa. Epäonnistunutta laukausta seuraisi ikuinen häpeä puhumattakaan mahdollisesta eläimen kärsimyksestä. Sitä oli tullut mietittyä ja pähkäiltyä omaa toimintakykyä ampumahollitilanteessa. Pystyisikö toimimaan oikein ja rauhassa, ottamaan tarvittavan ennakon ja puristamaan rauhassa oikeassa kohtaa liipasimesta? Vai päästäisikö otuksen ohitse ja sanoisi, ettei ollut riittävän hyvällä hollilla?

Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, ettei mieleen tullut muuta kuin mahdollisesti vaistonvarainen toiminta, jota oli mielessä käynyt läpi sekä ampumaradalla että jahtipäivinä. Punainen piste rintaan ja siihen se putosi yhdellä laukauksella niille sijoilleen. Alas tornista ja viereen ampumaan ehkä tarpeetonkin lopetuslaukaus sekä pienen hermostuneen sähläyksen jälkeen ilmoitus onnistuneesta kaadosta radiolla muulle ryhmälle.

Onnistunut kaato tuntui vähän samalta kuin ensimmäinen varavarjokeikka tai eka kerta, kun ilman tulo loppui sukeltaessa. Olet miettinyt mielikuvissa tilannetta mutta et tiedä, pystytkö toimimaan oikein tosipaikassa. Pystyin ja voin rennommin, rauhaisin mielin jatkaa harrastamista luottaen osaamiseeni sekä mielen hallintaan.

Kaatoon liittyi myös mystisempiä tuntemuksia, jotka tietoisesti päästin pintaan nauttiakseni ajatuksista, kuten että metsä antoi tämän minulle, koska olin tehnyt jotakin oikein ja osoittanut kunnioitusta sille. Tapahtuman myötä liityin myös tuohon kylän hirvenkaatajien ketjuun, joiden tarinoita olin ehtinyt tulilla kuulla, kuten myös niiden, joista olin vain kuullut kerrottavan. Ehkäpä joku nuorista miehistä joskus mainitsee, että tuo on se pellon kulma, josta Mäenpään Toivonen kaatoi sen tappisonnin. Olen painanut peukalonjälkeni Tyrrin metsästyskartalle.

Myös tuo uljas eläin jatkaa tarinaansa oman elinikäni ja kenties kauemminkin. Sarvista tulee todennäköisesti naulakko mökille ja tyttären opinnot ottivat askeleen eteenpäin hirven sydämen preparoinnin kautta. Yksi pieni tehtävä elämän ”things to do - kirjassa” on tehty ja voisin lopettaa metsästyksen tähän mutta saan myös hyvin mielin jatkaa kyläyhteisön tärkeää perinnetyötä yhtenä rikkana rokassa.

Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. Laskeva trendi on todettu jo kymmenien vuosien ajan ja digitalisaation myötä alamäki jyrkkenee. Tulokset heijastuvat nyt jo aikuisväestöön, joiden keskuudessa terveydelle haitallinen ylipainoisuus on lisääntyvä kansanterveydellinen ongelma. Myös nuorten mielenterveysongelmat ovat nousussa ja mielen hyvinvointi korreloi myös fyysiseen hyvinvointiin. Tämä pitäisi huomioida voimakkaammin lähinnä ennaltaehkäisevässä toiminnassa.

Ongelma on tiedetty kymmeniä vuosia, sitä on tutkittu useiden instituutioiden toimesta ja päivitelty jatkuvasti mutta mitään ei tehdä. Perusopetuksen tuntikehykseen ei ole tullut yhtään lisätuntia liikunnalle sinä aikana, kun olen itse toiminut koulumaailmassa (vuodesta 1984). Tiedän, että lisätunneille on ottajia intresseistä riippuen mutta nyt on kysymys terveydestä ja hyvinvoinnista! Jos et osaa piirustaa kuin tikku-ukkoja etkä tiedä kumpaan päähän nokkahuilua puhalletaan, pysyt kuitenkin terveenä ja hengissä. Liikunnan puutteeseen sitä vastoin saatat kuolla ennenaikaisesti.

Perustellaan myös, että liikkuminen on henkilökohtainen valinta ja perheiden sisäinen asia mutta terveydenhoitomenojen kasvu ja työssäjaksamisen ongelmat tekevät siitä kyllä ihan yhteiskunnan asian. Ilman ohjausta ongelma vaan paisuu vuosi vuodelta.

Aikuisväestön kohdalla valistuksen lisäksi ongelmaa voisi paikata maksuttomilla, kunnallisilla liikuntapalveluilla (uimahallit, kuntosalit, ohjatut ryhmät). Em. on enää oireiden korjaamista, kun sairastuminen on jo päässyt tapahtumaan. Tästä syystä erityinen panostus olisi nyt viimeistään laitettava varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen.

Perusopetuksen tuntimäärää pitää valtakunnallisesti lisätä siten, että oppilaalla on vähintään neljä viikkotuntia liikuntaa, joka jaetaan vähintään kolmelle eri päivälle. Tunneillahan ei tietysti tee mitään, jollei sisältö ole järkevästi rakennettu. Painopistettä tulisi entisestään siirtää terveysliikunnan puolelle taitojen opettamisen sijaan. Liikuntatunnit tulee muovata oppilaan taito- ja kuntotasolle sopivaksi vaikkapa tarkoituksenmukaisesti eriyttämällä. Positiivinen pedagogiikka on tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Sanotaan nyt, että lupaan roomalaisen senaattori Caton malliin muistuttaa tästä omassa senaatissamme, kunnes asia etenee. Siihen tarvitaan mahdollisimman monelta äänestyslippu 56-numerolla varustettuna.

Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

Olen kypsä!

Olen seurannut jo lukiopojasta asti vähintään pienellä mielenkiinnolla poliittista päätöksentekoa. Olen myös äänestänyt aina, kun se vain on ollut mahdollista. Alkuotsikon ensimmäinen merkitys voisi löytyä siitä, että olen ollut negatiivisessa mielessä "kypsä" puolueiden hiekkalaatikkoleikkiin, jossa useimmiten tuntuu olevan itsetarkoitus vain vastustaa muiden puolueiden näkemyksiä riippumatta siitä, onko se kansalaisten edun mukaista. Ideologian sitomana toimimisesta ei useimmiten seuraa mitään hyvää, puhumattakaan jatkuvista lehmänkaupoista. Erityisen kypsä olen nykypolitiikkaan ja siihen, että monet asioistani päättävät kansanedustajat ovat suurinpiirtein kansakoulusivistyksellä varustettuja populistipoliitikoita ilman kompetenssiä hallinnossa toimimiseen tai asioihin perehtymiseen.

Yli kolmenkymmenen vuoden julkishallinnon virkamiehen ja kaiken muun, melko vauhdikkaankin elämän kokemuksella tunnen olevani nyt (vasta) myös kypsä päättämään niin halutessa myös muiden asioista ja jätänkin Kaakkois-Suomen äänestäjille työanomuksen sisään kansanedustajan toimeen. Koska en halua aatteen kahlitsemaksi nappiautomaatiksi, tämän turnauksen joukkueeni on Liike Nyt. Tavoitteenani on tuoda perusteltua maalaisjärkeä päätöksentekoon ja paras pelipaikka koulutuksen sekä hyvinvoinnin ammattilaiselle löytyisikin sivistysvaliokunnasta.

En aio nuoleskella äänestäjiä yleisönosastokirjoituksilla tai torikokoontumisilla, saati sitten katteettomilla lupauksilla. En myöskään työnnä urakalla vaalijätettä postilaatikoihin. Vaalityön olen tehnyt neljänkymmenen vuoden aikana kasvattajana, hallintovirkamiehenä, yrittäjänä, kilpaurheilijana ja yhdistysaktiivina. Niillä mennään tai sitten ei.

Jos mietitään alueellista edunvalvontaa, mikä väistämättä on yksi kansanedustajalta odotettu velvollisuus, niin harvalla kanssakilpailijalla on yhtä tiukkaa sidosta ja sympatiaa kaikkiin vaalipiirin kolmeen maakuntaan. Mikkelissä syntyneellä ja siellä edelleen kesänsä viettävällä uttilaisella (valkealalaisella, kouvolalaisella) joka toimi viimeiset kolme vuotta sivistyksen johtotehtävissä Parikkalassa on kosketuspintaa ja kehittämishalukkuutta koko vaalipiiriin alueelle. Pistäkää joku paremmaksi.

Kuten työnhakulomakkeissakin olen kertonut, minusta voi kysellä lisätietoja keneltä tahansa. Blogikirjoitukset täällä antavat jotain kuvaa TT:stä. Vaalinettisivu mielipidekirjoituksineen on upotettu urheilusivustooni, mistä löytyy myös CV ja twiittailen maltillisesti nimikkeellä @ttsportfi.

Tarjolla siis maalaisjärkeä ja sivistyksen sekä hallinnon asiantuntemusta yhteisten asioidemme hoitoon!

Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.

Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

Takaisin Karjalasta

Kolmen vuoden kiinnitykseni Etelä-Karjalan joukkueen Parikkalan ketjuun päättyi muutama viikko sitten omalla päätökselläni. Syitä löytyi henkilökohtaisen elämäntilanteen lisäksi myös ei välttämättä muuttuneesta työskentely-ympäristöstä, vaan ehkä sen muuttumattomuudesta.

 

Uusi opisto, jonka rehtoriksi tulin oli ensimmäinen yhteistyöyritelmä Rautjärven ja Parikkalan kuntien välillä. Ymmärsin, että odotukset olivat kovat ja pyrimmekin kehittämään opistotoimintaa palvelemaan koko alueen kehitystä ja etua. Opistomme toimi jopa esimerkkihankkeena valtakunnallisella tasolla mutta jotenkin sitä ei tahdottu ymmärtää saati tukea ainakaan poliittisella tasolla. Sisältö ja tulokset, joita kahden vuoden pandemiasta huolimatta saavutettiin tuntuivat olevan yhdentekeviä. Ainoa, mistä opistossa oltiin kiinnostuneita oli se, ettei vaan toisen kunnan puolella ole enemmän opetustarjontaa kuin toisen. Tällä naapurikateudella on toki pitkät perinteet.

Nykymaailmassa kahden kunnan, jotka ovat kaukana kaupunkikeskuksista pystymättä toimimaan ”lähiökuntina” ainoa selviytymismahdollisuus on yhteistyö. Alueelliset palvelut pitää pystyä tuottamaan itse, yhteisöveronmaksajista on turha haaveilla ja yksittäisetkin veronmaksajat vähenevät vuosi vuodelta. Teknisen toimen yhdistämisellä olisi saatu parempaa ja kustannustehokkaampaa palvelua asukkaille, kuten myös itse ajamallani sivistyspalveluiden yhdistämisellä. Kummankin kunnan puolella kituutetaan miniorganisaatiolla ja ihmetellään, kun työhyvinvointikäyrät kyntää ja poissaolokuormitus kasvaa kasvamistaan. Syy ei todellakaan ole (myös ylikuormittuneissa) johtajissa, vaan puutteellisissa resursseissa. Sen sijaan, että poliittinen ”valtaeliitti” katsoisi peiliin, väistetään vastuuta ja laitetaan mieluummin viranhaltijat vaihtoon. Yhteistyön pelätään heikentävän omaa vaikutusvaltaa asioihin.

Ketkäpä tästä sitten kärsivät? No, alueen asukkaat, joiden palvelut heikkenevät ja verot nousevat. Heille syötetään autonomisen ihanuuden disinformaatiota ja luodaan illuusioita nousukkaasta tulevaisuudesta. Suomi on täynnä näitä vastaavia kuntia ihan yhtä ihanan luonnon keskellä, idyllisessä ja turvallisessa maalaisympäristössä ja osa vielä lähempänä ruuhkasuomen kaupunkikeskusten palveluita. Jos työperäiseen muuttoon ei löydy porkkanaa, saldona on ainoastaan satunnaisia eläköityviä paluumuuttajia (tekohengitystä toki sekin). Toimivalla palvelurakenteella saataisiin aikaiseksi edes pitovoimaa mutta sen tuottamiseen tarvitaan niitä henkilöresursseja. Ja sitä kuntien välistä yhteistyötä.

Porkkanat jaettiin vuosituhannen alussa ja kun sote-hässäkästä selvitään, on enää keppiä jaossa itsenäisesti toimeentulemattomille kunnille, jotka eivät ole osanneet hyödyntää omaehtoisesti yhteistyömahdollisuuksia naapureiden kanssa.

Puoluepolitikointi on ihan naurettavinta kähinää, mitä kuntien sisällä voidaan tehdä. Valtataistelun tuoksinassa kunnan etu jää helposti jalkoihin. Samoin kun periaatteellisista syistä omaan kylään tai viiteryhmään päin vetämisellä.

Alkuun viitaten, olisin voinut toisenlaisessa henkilökohtaisessa tilanteessa taistella vielä hetken tuulimyllyjä vastaan mutta nyt oli aika lähteä takaisin länteen. Olen kiitollinen Parikkalalle, Rautjärvelle ja Etelä-Karjalalle tilaisuudesta tutustua kunnallisen hallinnon kiemuroihin sekä monista hyvistä hetkistä sekä työelämässä että vapaa-aikana. Toivon, että yllä oleva vuodatukseni herättäisi eteenpäin vievää tekemisen henkeä vastaavanlaisessa tilassa oleviin kuntiin, joiden ahdinkoon on oma osuutensa myös valtionhallinnon ajoittain kuntia kuormittavilla, irrationaalisilla päätöksillä.

Hyvältä näyttää!

Kaksi viikkoa kulunut silmäleikkauksesta ja saunomiskieltokin on viimein päättynyt. Raskaan liikunnan välttämisen kakku jatkuu vielä pari viikkoa. Onneksi raskas liikunta on suhteellinen käsite. Toisen kauppakassin kantaminen on toisen parin tunnin hiihto suolla. Tai ainakin näin uskottelen itselleni.

 

 

Pääasia on kuitenkin, että elämän laatu ihan perusjutuissa on kohonnut huomattavasti. Laseja ei tarvitse kaivaa enää esiin missään vaiheessa. Puhelimella voi selailla asioita, kaupoissa näkee taas kilohinnatkin ja kirjaa voi lukea hämärässäkin ilman ongelmaa. Tällaista se varmaan oli joskus vuosia sitten mutta sitä ei enää muistanut. Hieman negatiivisena kokemuksena voi mainita, että peiliin katsoessa naamaan oli tullut leikkauksen jälkeen runsaasti ryppyjä ja parransänki oli suurentunut. 

 

 

Leikkaus Turun Silmäexperteillä itsessään oli yllättävän kivuton operaatio. Vaikka silmiin tehtiin pelkällä puudutuksella reikiä ja linssejä poistettiin sekä lisättiin, se ei tuntunut ahdistavalta missään vaiheessa, vaikka olen aina ollut vähän arka noiden silmien kanssa. Myös diapamilla saattoi olla oma osuutensa asiaan. Valonarkuutta ja pientä kutinaa oli muutama päivä leikkauksen jälkeen mutta siinäkin suurimpana aiheuttajana oli liikkeelle lähtenyt suojapiilari, joka sitten poistettiin ajastaan silmänurkasta. Toki tippoja piti hölvätä säännöllisesti ja muutenkin varoa silmien koskettelua tai roskaamista. Suojalasit yöksi löytyi laskuvarjohyppääjältä omasta takaa, joten niihin ei tarvinnut investoida.

Leikkauksessa siis vasen silmä säädettiin kaukonäköön ja oikea lähinäköön perusteellisten tutkimusten perusteella. Saatavilla olisi ollut myös melko arvokkaat moniteholinssit mutta niillä ei olisi saavutettu samoja tarkkuuksia kuin näillä erillisillä. Riskinä on se, että aivot eivät adaptoidu eriparin linsseihin, mikä ilmenee ymmärtääkseni noin viidellä prosentilla leikatuista. Itselläni adaptoituminen on käynyt sujuvasti. Lähinäkö alkoi toimia heti mutta kaukonäkö tietyille etäisyyksille ei ole vielä täydellistä. Toki prosessi saattaa kestää useita kuukausia, joten uskon vahvasti, että myös tämä puoli tulee kuntoon.

 

 

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kokeilemaan hyppäämistä ja varjoliitämistä muutaman viikon kuluttua mutta tällä tuntemuksella myös stereonäkö on ihan kunnossa. Linssien uusiminen oli onnistunut päätös, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten!

 

Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.

No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?

Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…

Jonossa ollaan!

Sain tänään kuulla, että laskuvarjohyppääjä ja laskuvarjojääkäri Pekka "Peska" Kivinen oli saanut kutsun viimeiselle konekuormalle vain muutama päivä ennen joulua.

 

Joo, kuoleehan näitä hyppääjiä jo vuosittain ja aina on surullista, kun tuttu kaveri lähtee mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa mun varsinaisesta "hyppyperheestä" lähti omainen. Tiedän, että että monia hyppääjiä surettaa näinä päivinä isähahmon menetys mutta mulle Peska oli ikäänkuin velipuoli.

Peska oli mua kuutisen vuotta vanhempi mutta hyppyiältään vain parisen vuotta vanhempi, joten kuuluimme samaan haastajaryhmään kisahommissa lähinnä Laskuvarjojääkärikoulun taidokasta henkilökuntaa vastaan. Olimme Peskan kanssa myös toki LJK:n viestimiehiä kumpainenkin varusmiespalveluksessa mutta siirtyneet sen jälkeen tavoitteellisen siviilihyppyharrastuksen pariin.

Haastamisemme tuotti ajan kuluessa myös tulosta ja pääsimme samoihin aikoihin kiinni edustuspaikkoihin. Peskan tie maajoukkueeseen tuli taitohypyn puolelta ja itse tienasin paikkani tarkkuushyppäämisestä. Yhdistettynä olisimme olleet melkoinen yleishyppykone mutta kummallakin oli oma erityisosaamisensa. Peska tapasi sössiä aina jonkun tarkkuushypyn isosti, jolloin sijoitukset putosivat huomattavasti. Itse taas olin tasisen varma 4-6 sijoittuja taitohypyssäkin, joten yleiskilpailupaikat edustusjoukkueissa kallistuivat monesti puolelleni.

 

Kotimaassa siis treenasimme paljon yhdessä kannustaen toinen toisiamme mutta kilpailimme sitten toisiamme vastaan sääliä tuntematta kisapaikoista. Maailmalla taas olimme nöyrtymässä yhdessä samassa Suomen joukkueessa, kuitenkin parhaamme yrittäen. Äkkiseltään laskin, että olimme edustusjoukkueissa ainakin seitsemän kertaa yhdessä, joista kolme kertaa jaoimme saman kämpän. Tätä kautta jaoimme myös normielämän silloiset ilot ja surut keskenämme.

Peskalla oli omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joista vain meillä lähimmillä hyppykavereilla on tietoa. Voin kertoa, että parhaat "sitkumävedin-juttuni" liittyvät juuri Peskaan mutta niistä ette pääse täällä blogissa lukemaan. Lähinnä siksi, että monet teistä ymmärtäisi ne väärällä tavalla tuntematta Peskaa ja ilman hurttia pilkettä silmäkulmassa. Voitte yrittää kaivella niitä toki ulos sopivassa tilanteessa kohtuuttomia korvauksia vastaan...

Nyyhkin äsken itsekseni hämärän ulkosaunan lauteilla muistojani Peskasta tajuten, että hän on ainakin tämän mun blogivuodatuksen arvoinen. Samalla puntaroin hyppyperhesuhdettani, mikä on itselleni merkittävä myös siksi, että ensimmäiset "isä-/velihahmot" löysin vasta harrastusteni kautta (painonnosto ja laskuvarjohyppy). Sanoisin, että mun hyppy-ydinperheeseen kuuluu isähahmona Antti ja veljinä Kuhna, Jone ja pikkuveli Oula. Näistä kaikki ovat onneksi edelleen olemassa. Perheeni omalaatuisena setähahmona nimeäisin myös Korhosen Wexin ja muut ovat sitten omalla tavallaan tärkeitä veli- ja sisarpuolia. Velipuolelle Peskalle ikuista hyppykeliä toivottaen TT! 

  

Terapian tarpeessa?

 Joo, olen vähätellyt pitkien työpäivien ja haasteiden tuottamaa stressiä ja kuormitusta. Noiden puolesta en suoranaisesti aio nöyrtyä vieläkään mutta kun niihin lisätään hieman epäonnea ja itse aiheutettua painetta, kuljetaan kyllä jaksamisen veitsenterällä.

Kuntapuolella tulosyksiköiden talous pitää säätää pakettiin pääpiirteittäin ennen joulua. Normaalin arjen pyörityksen lisäksi hankerahat pitää saada käytettyä ja raportit toimittaa käsittelyyn. Jos resursseja on jäljellä, pitää yrittää ennakoida ensi vuotta hankintojen suhteen. Tähän mausteena vähän jonkun toimialan ongelmatilan korjaussäätöä ja näiden myötä ylipitkiä yli viiteenkymmeneen viikkotuntiin venyneitä päiviä, huonoa nukkumista sekä hieman muutakin seinään törmäilyä, niin täytyy tunnustaa, että entinen alakansakoulunopettaja oli lauantai-aamuyöstä aika hajalla!

Joo, kyllähän pitkää päivää pystyy tekemään ja viiskytä tuntia perustekemistä saamaan jo kolmeen päivään tehtyä. Oman, myös itseaiheutetun päänsäryn tilanteeseen tuo se, että itselleni perustekeminen ei riitä! Mä haluan tehdä hommani odotettua paremmin ja saada sitä kautta voittajafiiliksiä myös työelämässä. Paineet ja energian kulutus on näin myös eri luokkaa. Jos asiat ei suju niinkuin on itse suunnitellut ja odottaa niiden menevän, niin se ei vaan käy! Ja mollivoittoisestihan tuo viimeinen pariviikkoinen vähän meni. Kovin isku tuli vielä viimeisenä työpäivänä, kun koulutussuunnittelijani soitti päässeensä Jyväskylän yliopistoon töihin vaiheessa, jossa hankkeemme oli saatu juuri hyvään lentoon. Siitäpä sitten työvuoden lopuksi taas rekry päälle ja iso kasa lisähommaa itselleen odottamaan vuoden alkuun.

 

 

Sain raahattua itseni kuitenkin kotiin Uttiin talviurheilunkatsomisterapian, lumityöterapian, pimeässämetsässäseisoskeluterapian ja saunanuuninluukkuterapian pariin. Voimauttavinta potkua tilanteeseen toi yllättäen myöhäisiltana selatun Keskuslukko-lehden artikkeli mielen voimasta. Mulle tämä erikoisjoukkojen sosiaalipsykologia tuntuu istuvan paremmin, kuin perusihmisen nupin ruotiminen...

Kiltaveli Vesapekka Larkkosen kirjoituksesta erityisesti nostaisin pohdinnan pessimismin ja realismin suhteesta. Pessimismiin sisältyy ajatus epäonnistumisesta, kun taas realismiin ymmärrys siitä, että onnistumista edeltää väistämättä myös vaikeuksia. Oikea optimismi ei ole sitä, että kuvittelee kaiken olevan helppoa, vaan sitä että uskoo ponnistelujen viimein palkitsevan. Tämä muistutuksena itselleni, että eipä jäädä tuleen makaamaan, vaan uusilla säädöillä taas eteenpäin!

 

 

Toinen Larkkosen lause, mistä pidin ja voin myös allekirjoittaa oli tuo "vahva mieli tykkää asua vahvassa kehossa". Näin hyvin treenanneena ja kovakuntoisena en ole ollut moneen vuoteen, enkä epäile yhtään, etteikö tuo vakuttaisi sekä henkiseen jaksamiseen että palautumiseen. Huonompikuntoinen ei olisi pystynyt varmasti työskentelemään syksyä tähän malliin, saati sitten kokoamaan itseään pettymysten jälkeen.

Päivät pitenee, helmikuun Dubain kisaa ei ole vielä peruttu ja itse itselleni säädetty urakka lähestyy puoltaväliä. Forza!

 

 

 

Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

Kuuskytluvun milleniaali!

Aika ajoin (viimeksi viikonlopun Hesarissa) törmää juttuun hyvään johtamiskulttuuriin oikeutetuista nuorista aikuisista, joita myös milleniaaleiksi kutsutaan. 

Milleniaaleille raha ei ole ensisijainen motivointi työn tekoon, vaan tärkeämpää on työn sisältö ja tekemisen kulttuuri. Milleniaali haluaa johtamiseen vuorovaikutteisuutta ja inhimillisyyttä vierastaen auktoriteetteja. Nopea reagointi ja eteneminen sekä tehokas, läpinäkyvä viestintä ovat kivoja juttuja.

No joo, näin kuuskytlukulaisenako siis teen työtäni pelkästään tienatakseni mahdollisimman paljon rahaa, tykäten, että mua käsketään haluamatta tietää työpaikan asioista mitään? Itseohjautuvassa organisaatiossa työskenteleminen ahdistaa ja toivoisin saavani jämähtää paikalleen suojatyöpaikalle eläkeikää rauhassa odottelemaan.

Suorittaessani hiljan johtamisen opintoja, milleniaalitkin mainittiin mutta mm. autenttinen ja vuorovaikutteinen johtaminen oli kyllä suunnattu kaikille ryhmille nykytyöelämän trendeiksi syntymäaikaan katsomatta. Vaikka eri ikäluokkien arvomaailmassa, tavoitteissa ja tarpeissa on poikkeavuuksia, hyvä johtamiskulttuuri kuuluu kaikille ja kaikki sitä kaipaavat. Antti Rokkakaan ei pitänyt auktoriteeteistä, halusi osallistua interaktiivisesti ja luovasti organisaationsa ratkaisuihin eikä työskennellyt "Tikkakosken mannekiinina" rahaa tavoitellen.

Inhimillinen johtamistyyli, luottamus työntekijään (vastavuoroisesti myös esimieheen) ja henkilökohtaisten tarpeiden huomioiminen tuovat työhyvinvointia, mikä on tärkeä kilpailuvaltti työpaikkojen taistelussa osaavista työntekijöistä. Tämän alkaa julkinen hallintokin jo tunnustaa! Koronan pakottamat joustot mm. etätyön muodossa ovat siirtäneet toivottavasti uudenlaista ajattelua myös viranhaltija-organisaatioihin. 

Haluan siis samanlaista kohtelua työpaikoilla kuin 80- sekä 90-luvuilla syntyneet milleniaalit ja pyrin myös esimiehenä toteuttamaan käsitteeseen liitettyä johtamiskulttuuria kaikenikäisten työntekijöiden kanssa!

Työssään viihtyvän ja motivoituneen henkilön työpanos on sitoutuneempaa ja laadukkaampaa mutta siinä vaiheessa, kun kaikilla työpaikoilla alkaa olla toimintakulttuurit kunnossa, tilipussillekin löytyy kyllä taas oma motivointistatuksensa! 

Pelisilmän puutetta?

Kerran 1900-luvulla oli vähän talouskriisiä ja säästötalkoissa meinattiin lopettaa myös koulujen uintiopetus. Intohimoisena liikkaopena ja uintitaidon puolestapuhujana satuin joutumaan lehtihaastatteluun, missä kerroin mielipiteeni asiasta. Muutaman päivän päästä olinkin sitten kantapäät yhdessä sivistystoimenjohtajan konttorissa, missä pidettiin oppituntia virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Yksityishenkilönä voin antaa kriittisiä lausuntoja työnantajastani mutta virkamiehenä ei ole sopivaa ottaa julkisesti kantaa etenkään keskeneräisiin asioihin.

Maaliskuulla pandemia tuli puskista muuttamaan koululaitoksemme (ja lapsiperheidemme) rauhan. Muutamassa päivässä opettajien piti suunnitella systeemi henkilökohtaiseen etäopetukseen hyvin kirjavan välineistön ja sovellusten sekamelskassa. Hätäensiapuna oli varmasti ensi alkuun laajasti käytössä oleva Wilma, jota kautta saatiin tavoitettua lähes kaikki oppilaat ohjeistusta ja kotitilanteen kartoitusta varten. Opettaja on sellainen otus, että se pystyy tunnollisuudella ja terveen järjen käytöllä mukautumaan vaadittaviin muutoksiin sekä itsenäiseen työskentelyyn paremmin kuin moni muu ammattiryhmä. Vuosituhannen digiloikka tehtiin ja etäopetus alkoi lyhyen alkukangertelun jälkeen sujumaan. Ponnistus palkittiin erityisesti opetushallinnon suosionosoituksin mutta kovimmat suosionosoitukset opettajien osaamiselle ja koulutyölle pyörivät sosiaalisessa mediassa huoltajien puolesta. Huomattiin, että opettaminen ja lasten kanssa työskentely ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua! Tällaista ammatillista arvostusta opetustyö on tuskin koskaan saanut.

Viimeistään koronakevään myötä ymmärrys siitä, että etäopetus ei kuitenkaan pysty kilpailemaan perinteisen lähiopetuksen kanssa ainakaan alemmilla luokka-asteilla selkiytyi. Opetuksen tehokkuuden lisäksi huomionarvoisaa on kuitenkin myös lähiopetuksen yhteisöllinen ja sosiaalinen rooli, mikä on kokonaishyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, vaikka olenkin törmännyt rehtorikommenttiin, ettei meillä mitään sosiaalityötä tehdä. Tehdäänpäs, vaikka ei haluttaisikaan enkä kyllä ymmärrä miksei haluttaisi! Lapsien kokonaisvaltainen hyvinvointi on kaikkien heidän parissaan työskentelevien tärkeä tavoite. Tai ainakin pitäisi olla...

Tästäpä pääsemmekin sitten siihen, että nopeasti tuo positiivinen opehypetys saatiin kaatumaan, kun tuli päätös lähiopetukseen siirtymiseen kahdelle viimeiselle viikolle. Sekä opettajakunta että rehtorit nousivat heti barrikaadeille OAJ:n tukemana kertomaan, ettei tässä ole mitään järkeä ja toimenpiteellä vaarannetaan kaikkien terveys. Voimakas kritisoiminen jatkuu, vaikka päätös on jo tehty ja jotkut rehtorit ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä muitta mutkitta loma-anomukset, joilla käytännössä ko. lapset pääsevät sitten puolitehoisen kevätlukukauden päätteeksi kahta viikkoa aikaisemmin kesälomille! Sivistyneen yhteiskunnan selkäranka, opettajakunta asettuu esivallan päätöksiä vastaan ja opettaa ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen! Tässä sitä sitten hukataankin ne juuri tienatut respectit.

Oikeastihan luulen, että suuri osa opettajista on tyytyväisiä päästessään takaisin lähiopetukseen, oppilaista puhumattakaan. Heillä ei vaan ole ollut tarvetta toitottaa kantaansa asiaan, joten ainoastaan tyytymättömyys ja kritiikki saa sijaa viestinnässä. Ongelma on myös se, että joskus kritiikin ja omaan pesään kusemisen raja on häilyvä. Nythän kansan syvät rivit helposti tulkitsevat, että opettajat eivät halua tulla duuniin lokoisista kotioloista ja nostavat itseään erityisasemaan muihin työntekijäryhmiin nähden, jotka ovat joutuneet koko ajan työskentelemään vielä suuremman tartuntariskin tasolla.

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin! Itsehän en edelleen sisäpiiriläisenä tietenkään pidä opettajia mukavuudenhaluisina omaan napaan tuijottelijoina, vaan tiedän, että muutokset ja säädöt ovat erittäin työläitä ja tuntuvat helposti turhilta. Koulujen henkilökunta on joutunut tekemään huomattavasti enemmän työtä kevään aikana, kuin olisi kohtuullista. Kuten myös sanoin, suurin osa opettajista on lojaaleja muiden virkamiesten asiantuntemusta kohtaan ja ajattelevat aina lasten sekä yhteisön etua. Harmi vaan, että kritiikki ja negatiiviset äänenpainot ottavat helposti tilan yleisessä mielipiteessä. Positiivisen imagon ylläpitäminen on taitolaji!

No, ne uimakoulut saatiin sitten kuitenkin talouskurimuksesta huolimatta järjestää!

No, nyt alkaa pikkuhiljaa...

Vaikka olenkin ollut vähän sitä mieltä, että omaan arkeen ei koronat ole juurikaan vaikuttaneet, kevään eteneminen alkaa tuottaa kuitenkin pientä sosiaalisten kontekstien kaipuuta. Päällimmäisenä tietenkin vaivaa lentokenttäelämän puute. Kun on tasaisesti putoillut yli neljäkymmentä vuotta lentolaitteista, on selvää, että tuo lentokentänreunushengailujengi on erittäin merkittävä viiteryhmä. Ei välttämättä juuri se hyppääminen mutta muiden saman mielisten heimoveljien sekä -sisarten kanssa jutustelu ja säätäminen on tärkeässä roolissa. Nyt sen huomaa!

Lähes yhtä kauan on kesän ja usein koko vuoden elämä rakentunut hyppykisojen ympärille ja nyt voi olla, ettei niitäkään ole tarjolla. juuri viime viikolla siirrettiin kaikkien hyppylajien MM-kisa vuodella eteenpäin. Todennäköistä on myös, ettei yhteenkään Euroopan hyppykisaan ole pääsyä tänä vuonna, vaikka ne jollain tasolla järjestettäisiinkin. Ainoa oljenkorsi taitaa olla Immolan SM-kisa heinäkuulla. Ainakin osallistujamäärä on nykyisellään niin pieni, että sen pitäisi mahtua kokoontumisrajoituksiin.

Kotipihallakin alkaa olla normaalia enemmän tyhjäkäyntiä ja miellyttävät mökkikelit antavat odottaa edelleen itseään. Yöt kun saisi plussalle, niin pääsisi tuo lähtökuoppiinsa jämähtänyt kevätkin etenemään. Moottori- ja maantiepyörälenkkeihin edellytän taas yli kymmentä astetta, mihin ei ole auringonpaisteesta huolimatta juurikaan päästy.

Vuosi sitten olisi varmasti ollut pakka tämän kanssa pahemmin sekaisin, kun olisi ollut totaalijumissa Utissa. Nyt sentään pääsee viikottain poikkeamaan duunipaikalle Parikkalaan, käydä siellä salilla ja aseveli Honkasen kanssa ampumassa sekä saunomassa ja tietysti keskustella sekä asiaa että diipadaapaa työkavereitten kanssa. Enpä olisi äkkiseltään ajatellut, että duunilla olisi tällainen terapeuttinenkin merkitys!

Mörköilyaktiviteetteja!

Hiukka vaivaantuneenakin täytyy tunnustaa, että nämä poikkeusolot ja niitä seurannut yhteiskunnallinen eristäytyminen eivät ole kovinkaan dramaattisesti vaikuttaneet omaan elämääni. Sosiaalisten kontaktien tarve on varmaankin täyttynyt kuitenkin työpaikalla, jossa olemme työskennelleet johtoryhmän ja oman yksikköni puitteissa tähän asti vähintäänkin "puolinormaalisti". Lisäksi olen saanut vedettyä treenit, kuten ennenkin.

Itse asiassa tähän treenaamiseen liittyykin ainoat puuttuvat sosiaaliset kontekstit. Toinen on punttisalin kaveripiiri, jonka kanssa saa päivittää myös Kouvolan pään kuulumiset aina viikonloppuisin ja toinen on laskuvarjohyppyperhe, joka olisi jo aktivoitunut normaalioloissa synkän talvitauon jälkeen lentokenttien reunoille. Lentokoneesta on tullut putoiltua vuosien varrella niin paljon, että sen suhteen pahimmat intohimot ovat hiipuneet mutta sitä yhteisöä kaipaan! Nythän tilanne näyttää huonolta myös siinä mielessä, etten ole varma pääsenkö tapaamaan koko kautena edes "ulkomaan hyppysukulaisia", joita vuosien varrella on kertynyt runsain mitoin erityisesti Italiaan ja Kroatiaan. Olen toki ollut sinne yhteyksissä ja heillä on ainakin toistaiseksi kaikki kunnossa.

Kotioloissa ainakin omasta puolestani kaikki sujuu normaalisti. Puuhastelen ihan normaalisti omiani joko omalla tontilla tai sitten lähimetsissä. Jollei muuta keksi, niin meillä maalla siirrellään aina puita paikasta toiseen. Metsässä kaadettu puu pätkitään pinoon polun varteen, siirretään siitä pinoon sirkkelin läheisyyteen, pätkitään ja halotaan ajastaan pinoon sirkkelin viereen, josta siirretään tuoreiden halkojen pinoon liiteriin, mistä siirretään joskus sitten käyttöhalkojen pinoon toiselle puolelle liiteriä ja siitä sitten sisälle tai saunaan poltettavaksi. Joskus noita välietappeja saattaa olla useampiakin.

Puun siirtely on siis yksi pääharrastus kotioloissa ja toinen on "maleksiminen". Maleksimista voi tehdä myös joko omalla tontilla tai sitten lähimetsissä. Maleksimisharrastuksessa kuljeskellaan enemmän tai vähemmän päämäärättömästi edestakaisin ja ihmetellään ympäröivää infrastruktuuria. Jos havaitaan jotain puuttumisen arvoista asiaa, saatetaan käydä hetkellisesti toimeen ja sitten taas haahuillaan eri paikkaan. Talvella tärkeä maleksimisväline on otsalamppu, kun taas kesäaikana maleksiminen menee helposti överiksi, kun pimeys tai hypotermian oireet eivät ilmoita, että olisi aika lopettaa harrastaminen siltä päivältä. Kesäaikana maleksimista voi harrastaa millaisissa vaatteissa tahansa tai vaikka lähes alasti mutta talvella ammattilaiset pukeutuvat toppahaalariin. Metsämaleksimiseen käytetään usein eri jalkineita kuin pihamaleksimiseen. Syksyllä voi saada harrastukseen hieman lisää jännitystä ottamalla mukaan haulikon. Patruunoista ei ole niin väliä, kun ei sieltä yleensä mitään ravinnoksi kelpaavaa elukkaa löydä.

Vaikka olinkin puoliammattilainen maleksija etenkin viime vuonna työn etsimisen ohessa, toivon, että saamme pian taas mahdollisuuden noihin sosiaalisempiin harrastuksiin, ettei sisäinen "Jack" ala ottaa roolia täällä metsien keskellä maleksiessa...

Opetusministeri kylässä.

Mulla oli asiaa opetusministerille, niin kuin varmaan monella muullakin olisi. Senkin tiedämme, että ministeri ei ole ihan helposti tavoitettavissa, joten asioita kannattaa normaalisti hoitaa muunlaisessa marssijärjestyksessä.

Mulla oli kuitenkin asian lisäksi "työkalu", vankkumaton itseluottamus ja vähän hyvää säkääkin ministerin tavoittamiseen, vieläpä siinä määrin, ettei tarvinnut lähteä itse maalikylille.

Asia oli vapaan sivistystyön rooli ja mahdollisuudet syrjäseutujen elinvoimaisuutta ylläpitävänä organisaationa. Itse olen jo järjestänyt opistollemme maatalouselinkeinoja tukevia lyhytkursseja ja syksyllä alkaa matkailukoulutus, joka tähtää osaamiseen, ei tutkintoon! Toisen asteen koulutus on siirtynyt keskustaajamiin ja paikalliseen työllistämistarpeeseen ei pystytä nykysysteemillä reagoimaan. Paitsi, jos kansalaisopistot valjastetaan vastaamaan haasteeseen...

Työkalu oli "Esson Baari" - tuo kansanviisauden ja maalaisjärjen perinteinen tyyssija, jonka olin lainannut opistomme käyttöön viikottaisia aamukahvihetkiä varten täällä Simpelejärven rantamailla. Tiistai-aamuisin Simpelejärven opisto nimittäin järjestää kansalaisvaikuttamisen opintopiirin joko Särkisalmen oikeasti entisellä Essolla ja nykyisellä ABC:llä tai Simpeleen entisellä Unionilla ja nykyisellä Nesteellä. Olemme tavanneet mennä jonkun vierailijan kanssa sinne kansanparlamentin tentattavaksi ilman suurempaa ennakkovalmistautumisia. Konseptissa päättäjät ja asiantuntijat tuodaan suoraan asukkaiden pariin, jolloin informaatiota häiritsevät väliportaat jäävät pois ja asioista voidaan puhua oikeilla nimillä. Kahviporukassa ilmapiiri on epävirallisen rento ja osallistujilla useimmiten myös sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Ymmärrys asioiden hoitoon kehittyy kummallakin osapuolella!

Hyvä säkä oli se, että kohdepaikaksi valikoitunut Simpeleen Neste oli puolisukulaisuussuhteiden takia ministerille tuttu paikka ja ministerin jo ennalta sovitut Lappeenrannan sekä Imatran tilaisuudet, joiden kupeeseen mahtui vielä yksi aikataulusäätö.

Ministeri oli toimialaansa hyvin perehtynyt ja sanavalmis Li Andersson, joka on mielestäni ottanut paremmin opetusministerin pestinsä haltuun kuin moni aiemmista. En käy arvioimaan sitä, että kestääkö talous hallituksen koulutusmyönteistä politiikkaa mutta on hyvä, että ainakin ministeri pitää toimialansa puolia ja puhuu myös avoimesti vaikeista asioista, kuten siitä, miten lasten lukumäärän lasku tulee vähentämään rakenteellista koulujen tarvetta. Siihen ei esimerkiksi OAJ ole pystynyt.

Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton ja en ole sitten nuoruusiän äänestänyt missään vaaleissa puoluetta, vaan hyviä tyyppejä. Näitä tyyppejä on löytynyt oikealta ja vasemmalta, kuten nykyäänkin ja eniten arvostamiani en ole koskaan edes päässyt äänestämään vaalipiirirajoitusten vuoksi. No, otan kuitenkin sen verran sovellusta äskeiseen, että yhtä puoluetta en tule äänestämään ihan sen hyysäämän huonosti käyttäytyvien junttien takia, vaikka hyvä yksilö löytyisikin. Ja tässä tilanteessahan minulla oli tietysti asiaa opetusministerille eikä Vasemmistoliiton puheenjohtajalle.

Tähdet olivat suotuisassa asennossa, ministeri piti opintopiirikonseptiani hyvänä ideana, aikataulut saatiin säädettyä sopivaksi esikunnan kanssa ja niinpä olin aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen hyvissä ajoin odottelemassa Litä saapuvaksi Simpeleen Nesteelle. Nukun levottomasti aina, kun käyn kierroksilla tai päällä olevaan asiaan vaikuttavat muuttujat eivät ole täysin omissa käsissä. Nyt kyseessä oli vähän kumpikin ongelma!

Tapahtuma pyrittiin pitämään vieraan suhteen arvoituksena, jotta Esson Baarin kansanomainen luonne saataisiin säilytettyä eikä paikalle saapuisi uteliaita patsastelijoita tai ylintä johtoa varastamaan showta. Koska teemana oli koulutus ja opetus, olin kuitenkin pyytänyt paikalle muutaman valikoidun asiantuntijan itseni lisäksi viemään keskustelua oikeaan suuntaan. Heillekään ei kerrottu etukäteen, kuka vierailija tulee olemaan.

Ensimmäinen taakka pakeni harteilta, kun ministerin turvamies saapui paikalle varmistaen ministerin olevan sovitusti matkalla tapaamiseen. Puitteet olivat kunnossa, sopiva ryhmä vierailijoita paikalla ja Li otti tilanteen haltuunsa kokeneena puhujana ja läksynsä lukeneena asiantuntijana. Syrjäkuntien murheet ymmärrettiin ja ratkaisuja niihin luvattiin hakea. Enää yksi muuttuja oli vaivaamassa!

Aikataulu ei ollut antanut myötä kahdenkeskisen palaverin järjestämiseen siitä asiastani. Olin toki kehittänyt siihen tavoilleni uskollisena back-up-vaihtoehdon ja ehdotin, jospa voisin kyytsätä Lin seuraavaan tapaamiseen ranskalaisella tilaihmeelläni valtioneuvoston saksalaisvalmisteisen edustusauton sijasta. Samalla saisin tunnin verran palaveriaikaa omaan missiooni liittyen. Asia järjestyi ja niinpä Citroen Aircross toimi ministeritason neuvottelutilana matkalla Simpeleeltä Lappeenrantaan. Kahdestaan emme kuitenkaan ajaneet, vaan takapenkille asettuivat esikuntaan kuuluneet erityisavustaja ja luottotoimittaja.

Käsittääkseni olimme syvän yksimielisiä vapaan sivistystyön yhä tärkeämmäksi muuttuvasta roolista, mitä koitan omalla esimerkilläni viedä eteenpäin. Toivottavasti saan vielä toimialueeni asujamiston lähtemään pitovoimaan tähtääviin koulutuksiin mukaan. 

Ostopelaajat kuntaliigassa!

Olen aiemminkin blogeissa sivunnut asiaa mutta kun siihen tuntuu törmäävän yhä uudelleen, siirtotyöläisen asema vaatii ehkä syvällisempääkin pohdintaa.

Paikallisjulkaisua hieman rivien välistä lukien, kanta-asukkaat ovat tuohtuneita siitä, miksi kunnan johtavat, ihan älyttömän korkeapalkkaiset virkamiehet asuvat muualla kuin paikkakunnalla. Miksei paikallisia palkata noihin virkoihin ja mikä on ulkopaikkakuntalaisen sitoutumisen taso?

Ymmärrän kansalaisilta tuon pinnallisen pohdinnan tuloksena olevan huolestuneisuuden asian suhteen mutta en sitä, että paikallislehti lähtee mukaan inkvisitioon tasaisin välein.

Jos aloitetaan ihan käytännön asioista, asuinpaikka ei saisi vaikuttaa virkavalintoihin ja jokaisella suomalaisella on oikeus valita kotikuntansa. Työhaastattelun tiedustelut siitä, aiotko muuttaa kuntaamme, jos tulet valituksi ovat kyseenalaisia, epäeettisiä ja myöskin epäoleellisia sujuvan viranhoidon suhteen.

Ammattilaisen sitoutuminen työhönsä ei ole asuinpaikkasidonnaista, vaan tehtäväsidonnaista! Uskoisin, että ainakin jokainen esimiestehtävissä toimiva pyrkii hoitamaan hommansa parhaalla mahdollisella tavalla ja jos kyse on kuntatyöstä, myöskin kunnan etujen mukaisesti. Etenkin pienten kuntien johtavat virkamiehet ovat koko ajan suurennuslasin alla työtehtäviensä kanssa ja epäonnistuminen olisi kovasti henkilökohtainen ja katkera kokemus. Yleisin ja suurin pelkohan ihmisillä on epäonnistumisen pelko! Huonosti hoidettu työ on myös esteenä usein tavoitteena olevalle urassa etenemiselle.

Otetaanpa sitten ihan alakoulutasoista matematiikkaa peliin! Jos yhdeksänkymmenentuhannen asukkaan kaupungista löytyy hieman vaativampaan virkaan omasta takaa vaikkapa kymmenen osaavaa ja pätevää hakijaa. Silloin viidentuhannen asukkaan muuttotappiokunnasta löytyy vastaavaan virkaan puolikas hakija, joka korkeammin koulutettuna on todennäköisesti pystynyt hakeutumaan jo muualle töihin!

Kukapa muuten haluaisikaan toimia omassa pienessä syntymäkunnassaan virkamiehenä päättämässä sukulaisten, naapurien ja kavereiden asioista? Kyseisestä tilanteesta saattaisi koitua melkoisesti jääviysongelmia ja monissa asioissa voisi kunnan edun toteutuminen olla kyseenalaista.

Siis huoli pois kuntalainen! Todennäköisesti myös se muualla kirjoilla oleva virkamies ajattelee toimissaan oikeasti kunnan etua ja parasta mahdollista lopputulosta. Samaa ei voi ehkä aina sanoa kunnan ja kaupungin oikeasti ylimmän johdon eli luottamusmiesten kyvystä ajatella kunnan yhteistä etua oman kylänsä ja puolueensa sijasta! Heidän on sentään pakko asua edustamansa kunnan alueella...

Negatiivista mainontaa

Olen paperilehden vannoutunut kannattaja ja suurimpia arkielämän nautintoja on asettua aamupalalle painetun lehden kanssa! Vapaapäivien luksusta on lukaista aamurahkamyslijugurttimarjapommin kanssa Kouvolan Sanomat ja sen jälkeen asettua nojatuoliin kahvin ja Helsingin Sanomien kera.

Aiemmin jouduin turvautumaan nettilehtiaamupaloihin vain tien päällä ollessa mutta nykyään siirtotyöläisenä tabletti on arkisin aamupalaseurana Kirjolankujalla Parikkalassa. Onhan se parempi kuin ei mitään ja sitä suurempi riemu on herätä viikonloppuaamuna Utissa!

Nettilehden ärsyttäviä ominaisuuksia ovat mainokset, jotka joutuu poistamaan tieltä ennenkuin pääsee uutisten kimppuun. Vaikka en kiinnitä niiden sisältöön juurikaan huomiota klikkaillessani ne suoraan pois näkyviltä, mieleen jää jotkut usein tielle sattuvat yritykset. Tämä on yritysten kannalta huono juttu, koska en todellakaan aio ostaa mitään yrityksistä, jotka mainoksillaan aiheuttavat minulle aamuisin ylimääräistä duunia! Luultavasti en ole ainoa, jota tuon tyyppinen mainonta ärsyttää ja epäilen, että yritykset eivät ymmärrä tätä nettimainonnan negatiivista vaikutusta.

Toinen mainonnan tyyppi, jonka kohteeksi etenkin pitkillä työmatkoilla joutuu on ääliömäinen radiomainonta, jossa toistetaan tekaistuja sanaleikkejä tai ylinäytellään jonkun tuotteen erinomaisuutta muka tavallisten kuluttajien suulla. Boikotissa on tästä johtuen ainakin kattofirmoja ja vakuutusyhtiöitä. Epäilen vahvasti, että "any publicity is good publicity" ei todellakaan toteudu näissä mainosjutuissa!

Puhelinmyyjille taas tiedoksi, että en koskaan osta tai tilaa MITÄÄN puhelimessa ja suosittelen samaa käytäntöä kaikille muillekin...

Puhe Parikkalan sankarihaudoilla 6.12.2019

On aika muistaa niitä, jotka antoivat henkensä sodissa. Kahdeksankymmentä vuotta sitten 6.12. oli ensimmäiset heistä jo kaatuneet maansa, kotinsa ja läheistensä puolesta. Pienen Suomen virallinen asema maailman valtioiden joukossa oli uhattuna ja sitä jouduttiin puolustamaan ennalta käsin katsoen ylivoimaista vihollista vastaan.

Ihminen joka puolustaa kotiaan ja läheisiään on taipumaton minkään vaikeuden ja pelon edessä. Talvisodan ja sitä pian seuranneen jatkosodan jälkeen saimme pitää itsenäisyytemme suurten uhrausten kautta.

Usein suremme näiden isänmaan puolesta kaatuneiden karua kohtaloa unohtaen muun kansakunnan kärsimykset. Sotilaat kaatuivat kunniakkaasti ja pääsivät luojansa luo mutta äidit jäivät suremaan poikiaan ja lapset isiään koko elämänsä ajaksi. Myös he olivat uhranneet rakkaimpansa ja kalleimpansa yhteisen isänmaamme puolesta suuren surun ja kärsimyksen kautta.

Miten järkyttävää oli huomata paikkakunnan papin kääntyvän omalle pihatielle kuoleman sanansaattajan ominaisuudessa. Monilla sitä omaa kotitietäkään ei enää ollut ja elämä jouduttiin järjestämään kokonaan uudelleen vieraassa paikassa muiden kotirintamaa pystyssä pitävien naisten, lasten ja vanhusten tuella. Lähimmäisistä pidettiin huolta. Omat surut ja murheet siirrettiin taka-alalle.

Myös oman kotitaloni seinällä on kehystettynä ylipäällikön kirje seuraavalla tekstillä:

 Velvollisuutenani on ilmoittaa, että talon isäntä on kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä on meille pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen jumala.  Mannerheim

Toivon ja uskon, että samanlaiseen uhrimieleen, yhteisöllisyyteen ja varjelukseen saamme luottaa myös nyt ja tulevaisuudessa!