Kotikäynti

Kansainvälinen seikkailija istuu kuluttamassa aikaa Pohjois-Saksalaisessa satamassa ja huomaa syövänsä viimeisiä Suomesta mukaan otettuja ruisnallikoita päällystettynä Kroatian Plodinesta ostetulla meetvurstilla ja Itävallan Billasta ostetulla juustolla. Eurooppa on ihan tosi pieni etenkin täällä ytimessä. Jotenkin useasti tuntuu, että me ulkokehäläiset olemme myös vähän ulkopuolisia tässä hässäkässä. Oma sidosryhmämme olisi ennemminkin joku Pohjola-Norden kuin EU.

Kotiin paluu sinällään on ihan luksusta mutta pieleen menneen hyppykisailun jälkeen innostuminen siitä vaatii vähän itsepsyykkausta. Mieltä painaa ajatus, että nyt saa luimistella ja selitellä epäonnistumisiaan kavereille, tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Olo on varmaan samanlainen, kuin mäkihyppääjillä viimeisten vuosien aikana. No, kausi on kuitenkin vielä yhden kortin varassa, jolta tosin ei näillä suoriutumisilla enää odota mitään huikaisevaa suoritusta. Kun nyt saisi Sveitsissä tehtyä edes kahdeksan hyppyä ilman megamokaa!

Sveitsi tulee olemaan myös jäähyväiskisani italialaisen joukkueeni kanssa, joskaan he eivät vielä tiedä sitä. Suomesta käsin ei pysty ajan eikä rahan puolesta tekemään huvikseen kisareissuja ja omat resurssini on nyt näiden kolmen vuoden aikana käytetty. Bellunon kisa Italiassa on kuitenkin sellainen, jossa haluaisin vielä käydä kisaamassa tulevaisuudessakin ja ehkä minulle siitä tiimipaikka saattaisi järjestyäkin.

Taisi olla neljäs kerta, kun kulutan päivästä muutaman tunnin ennen Travemunden satamaan saapumista Lyypekissä. Se on ehdottomasti ihan suosikkikaupunkejani Euroopassa ja aion varmasti tulla tänne joku kerta yökylään tai vaikka kahteen sellaiseen. Lyypekki on Pohjolan Venetsia täynnä keskiaikaisia kirkkoja ja rakennuksia ”kanaalin” ympäröimänä. Rannoilta löytyy pysyvä Tall Ships Race esittely ja pieniä kuppiloita sekä puoteja pikantteine tuotteineen. No joo, olen jonkinasteinen historiafriikki, mistä syystä olen mieltynyt tällaisiin paikkoihin.

Kisareissuilla on aina matkalla jostain jonnekin ja vaikka matkan varrella olisi kaikenlaista mielenkiintoista, ei sinne vain ole olevinaan aikaa poiketa. Tälläkin reissulla ajoin mm. kaksi kertaa Belgradin läpi ilman aikomustakaan kurkata kaupunkia, puhumattakaan monista pienistä kylistä ja kaupungeista Itävallassa ja Saksassa. Oikeastaan vain silloin, kun perhettä on ollut mukana, on tullut paneuduttua vähän turistihommiinkin, kuten tällä reissulla Romaniassa. Joskus tulee mietittyä, että jotkut maksavat tuntuvan summan euroja matkustaakseen paikkoihin, joista itse hurauttaa ohi vain päästäkseen lentokentältä toiselle mahdollisimman pian!

Matkavinkkinä Saksassa autoilijoille, että eilen Itävallan rajalta Muncheniin periaatteessa kuusikaistaisella autobahnalla 135 kilometrin matkaan meni kaksi ja puoli tuntia. Pohjois-Saksa taas oli täynnä tietöitä, joten keskinopeus oli varmaan periaatteessa rajoittamattoman nopeuden teillä lähellä kahdeksaakymppiä! Saksalaiset muuten noudattavat pääsääntöisesti huomattavasti paremmin nopeusrajoituksia kuin suomalaiset. Jos haluat tai joudut poikkeamaan kylien läpi kulkeville teille, varaudu siihen, että kameratolppia on joka kylässä ja kaikissa on kamerat. Joka vuosi olen onnistunut kuvauttamaan itseni, joten ulkomaan kirjeitä taas odotellaan!

Kirjoittelen tätä Finnstarin kuormausta odotellessa, joten reilun tunnin päästä on toiveita päästä seitsemän viikon tauon jälkeen saunaan. Puolenyön jälkeen sitä ei pitkän kaavan mukaan viitsi tehdä mutta huomenaamuna salitreenin jälkeen taas jatketaan laivasaunomista ja ylihuomenna lämpiääkin jo oma ulkosauna Tyrrissä. Kyllä tämä tästä...

Jaksaa, jaksaa!

Mieluummin sitä istuu Thalgaussa vesisateessa Jumpyssä kuin teltassa! Ensimmäinen sateinen kilpailupäivä koko kaudessa enteilee toki syksyn saapumista tänne keskiseenkin Eurooppaan. Oma turnauskestävyyskin alkaa olla kolmen kuukauden kisaamisen jälkeen koetuksella mutta neljän päivän päästä ollaan jo Finnlinesin lautalla kyntämässä Itämerta kotia kohti! Maaliskuun puolen välin jälkeen olen puolen vuoden ajan hypännyt vähintään yhden hypyn joka viikko, mikä lienee omanlainen ennätyksensä?

Koska oli hyvin ajoaikaa, säästin muutamakymmentä euroa moottoritie- ja siltamaksuissa ajaen eilisen päivän tänne Itävaltaan Slovenian halki Kroatiasta pikkuteitä myöten. Matka kesti neljän tunnin sijasta kymmenen mutta kyllä kannatti. Ei tarvinnut jonotella missään, sai ihastella maisemia ja vähän autosuunnistaakin, koska navigointiohjelma yrittää koko ajan viedä motarille.

Slovenia ja eritoten Itävalta ovat täynnä peltoja, pientiloja, laiduntavia lehmiä ja Suomesta kokonaan kadonnutta maalaisromantiikkaa. Missä on mennyt pieleen, Suomi? Okei, näillä on varmaan pari kuukautta pitempi kasvukausi mutta selittääkö se kokonaan sen, että pienviljely ei ole kuihtunut ja karjanhoito kannattaa? Olen satavarma, että ihmiset voivat täällä paremmin, syövät puhtaampaa sekä ekologisempaa ruokaa ja saavat vielä kaupan päälle esteettisiä elämyksiä maatila ja kylämaisemista. Esteettisyyden puolesta toki Itävalta on ainakin automatkailijan kannalta ihan omaa luokkaansa vuorien ja laaksojenkin puolesta.

Kuun vaihteessa pitää vielä poiketa lentäen Sveitsiin kauden päätöskisaan. Sain juuri tietää, että majoitukuviot eivät toimi viimevuotiseeen tapaan, joten tässä joutuu nyt vähän säätämään. Toiseksi paras vaihtoehto on nyt tuon kahdenkymmenen kilon painorajoituksen kanssa jättää jollekin täällä mukana oleva telttakassi tuotavaksi Sveitsiin, jolloin pystyn neljänkympin lisämaksulla kuskaamaan sen kisan jälkeen takaisin Suomeen. Tällöin ei tarvitsisi vuokrata Milanon kentältä autoa, jos joukkuetoverini, Corrado Paviasta pystyisi noutamaan minut sieltä ja palauttamaan ajastaan takaisin.

Sade senkun kiihtyy ja voi olla, että päivä on pitkälti käsitelty. Sain kuitenkin eilen tiimikaverini Ehabin kanssa hypättyä yhden melko arvokkaan (25 euroa) harjoitushypyn kisa-alueelle helikopterista. Osin hinnasta johtuen ja osin myös siitä, että tuntui vain mukavalta ottaa rennosti, ei viitsinyt enempää hypätä. Samalla tuli lounaaksi tuhottua viimeinen muutamasta mukaan otetusta hernekeittopurkista torstain kunniaksi. Illalla kävimmekin sitten perinteisellä joukkuepäivällisellä, kun olimme saaneet kaikki paikalle.

Mielestäni huomiseksi on luvattu parempaa ja sunnuntaiksi vielä parempaa keliä, joten eiköhän noita kierroksia saada tarpeellinen määrä aikaiseksi. Ainakin toivon kovasti niin, sillä polte kisaamiseen ja näytön tarve pieleen menneen MM-kisan jälkeen on kova. Eikös se ollut jotenkin niin, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus?

Täällä taas!

Matkaaminen Finnlinesin lautalla Helsingistä Travemundeen on kyllä miellyttävää kuntosalin, saunan ja seisovan pöydän myötä. Etenkin saunasta yrittää ottaa kaiken irti, kun tietää, että seuraavaan saunomista joutuu nodottamaan reilun kuukauden! Myöhäisen saapumisajankohdan taktiikkana on levätä mahdollisimman paljon kakkospäivänä, että jaksaa ajaa iltakymmenen jälkeen 3-4 tuntia eli ohi Berliinin, välttääkseen aamuruuhkat. Muutenkin yöllä on miellyttävä ajaa vähäisen liikenteen takia!

Kolmen tunnin virkistävien yöunien jälkeen matka jatkui Saksan halki Muncheniä kohti. Jos joku kuvittelee, että nopeusrajoittamatonta autobahnaa pitkin mennään etelään, että heilahtaa, voin kertoa, että tuhannen kilometrin ajo ei onnistu kesäaikaan yhtään nopeammin kuin Suomessakaan lukuisten tietöiden ja ruuhkien takia. Toinen juttu, mitä ei monetkaan huomioi matkabudjetissa on moottoritiemaksut, joihin saa menemään pidemmällä reissulla parikin sataa euroa. Ainakin Itävallassa, Sloveniassa ja Sveitsissä homma hoituu tuulilasiin ostettavilla vinjeteillä ja muualla tietulleilla. Saksa on varmaankin ainoa maksuton maa, mutta sielläkin kuuluu olevan paineita maksullisuutta kohti.

Parin pysähdyksen taktiikalla ajotunteja keskiviikkoon kertyi 11 tuntia ja Grobnikin kentälle saavuttua paikallisessa ravintolassa nautitun Diavolo-pizzan ja Tomislav-oluen jälkeen majoituksen punkka kutsui vahvasti väsynyttä matkaajaa, etenkin kun paikalliset pyysivät lähtemään aamulla kahdeksalta ensimmäiseen konekuormaan televisiokuvausten takia.

Torstai-aamuna siis pari kohtalaista treenihyppyä, jonka jälkeen Jumpy parkkeerattiin osaksi ”Italo-leiriä” kentän reunalle tuki- ja päiväoleskeluautoksi hyppytoimintaa varten. Illalla vielä yksi treenihyppy tiimikaverini Corradon kanssa ja sitten koko joukkueen kanssa lähiravintolaan tiimipäivälliselle. On aina tosi mahtavaa nähdä hyppykavereita ympäri maailmaa ensimmäisissä kisoissa talven jälkeen! Oikeasti suurin osa ystäväpiiristäni löytyy juuri täältä…

Eka kisapäiväkin on tätä kirjoitettaessa takana. Huonosta kelistä johtuen pääsimme hyppäämään vain yhden kierroksen ja siitä tulokseksi saatu kaksisenttinen ei tietenkään ollut tulos, mitä tultiin hakemaan mutta siedettävä alku kuitenkin. Etenkin verrattuna viime vuoden kuustoistaseen! Ennusteet näyttävät siltä, että kuvan mukaista toimintaa on kuitenkin edelleen luvassa...

Sit ku mä lähin!

Se on kai jotenkin aina vaan vaikeampaa? Nimittäin kotoa lähteminen tien päälle, kun voisi vaikka mennä lämmittämään ulkosaunan tai lähteä moottoripyörällä laskuvarjokerholle. Päällimmäisenä myöskin tieto siitä, että läheisiä ja ystäviä ei näe taas kuukauteen. Toisaalta taas näkee ystäviä, joita ei ole nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

No, täällä Finnferryllä alkaa jo taas koti-ikävä vähän helpottamaan ja innostava ajatus tulevista kisahommista valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Ainoana "välipeikkona" on tuo yötä myöten alkava huominen ajomatka Travemundesta pelipaikoille. Ajamisessa ensimmäinen 150 kilometriä on pahinta mutta sitten sitä vaan aivot tyhjänä pudottelee eteenpäin ilman kummempia taukoja.

Eka yönä yritän ajaa pari-kolme tuntia ja sitten vedän muutaman tunnin unet Jumpyn takapunkalla että jaksaa pudotella iltapäivän päätteeksi Rijekaan, Kroatiaan ja samalla tulee aamuyön kriittiset tunnit kuitenkin nukuttua. Kerrankin on kunnon punkka odottamassa koti-ikävää helpottavan mökkipeiton kanssa. Pään päällä on vielä koristeena ja "wunderbaumina" eilen saunan takaa tehty vasta. Saa nähdä, mikä sen vointi on, kun syyskuussa palataan takaisin...

Kaikki käytännön järjestelyt poissaoloa varten on ehkä hoidettu ja ennen lähtöä tuli haettua kaikkien odottamat tuliaislakut Kouvolan Lakritsalta ja matkan varrelta myös SAKO:n harjoitusmaaleja kilpakumppaneillekin. Auto-Sunista Mankin Janne antoi mukaan vielä nipun Citroeniin liittyviä papereita green cardeineen, joten autoiludokumenttienkin pitäisi olla kunnossa EU:n ulkopuolella  poikkeamistakin varten.

Aamulla tuli tehtyä viimeinen jalkakyykkytreeni kuukauteen ja kohta taidan käydä polkemassa laivan salilla vähän kuntopyörää. Sitten on vuorossa sauna ja Finnlinesin loistava illallinen, jonka takia onkin oltu lähes koko päivä syömättä. Way to go!

Jump and go!

                             

No niin, toiveeni on kuultu! Jos muistanette, niin vuodatin aiemmin aika kattavaa autoiluhistoriaani ja päädyin siihen, että oikeasti minun olisi aktiiviseikkailu-urheiluharrastajana, laskuvarjokilpaurheilijana, elämyspalveluyrittäjänä, kesämökkeilijänä ja muuten vaan maalaisena pitänyt hommata ajo-ominaisuuksiltaan ja -tehoiltaan hyvä pikkupaku.

 Ja nyt mulla on sellainen! Ja vielä oikein hyppääjän sellainen, kun sen nimi on osuvasti Jumpy ja sinne mahtuu tarvittaessa kaikki yli-ikäisen lapsen lelut ja jossa voi oikeasti nukkua lentokentän laidalla tai autobahnan levähdyspaikalla. Sen etunimi on Citroen ja sen järjesti kumppanini, Auto-Suni. Niin, ja jos ette kerro kellekään, sain sen vielä älyttömän hyvillä ehdoilla, kun lupasin kuolemaa halveksuen hypätä sen viereen ja jatkaa matkaa, niinkuin siinä ei olisi mitään erikoista - jump and go!

No, ei siinä nyt mitään erikoista ollutkaan, vaan oli ihan hauskaa koittaa osua normaalin kahden senttimetrin halkaisijaltaan olevan maalin sijaan metrin kokoiselle alueelle auton taakse. Ainoa ongelma meinasi olla, kun meni tuo uloshyppy (osuus jump) niin upeasti kuvaajani, Aapron Laurin kanssa, että melkein unohdin avata varjon. Me oltiin kyllä tosi hyviä!

Kun katsotte tuota muutaman minuutin pätkää videolta, voin kertoa, että me tehtiin Laurin kanssa pelkkää kuvausduunia kuutisen tuntia siihen. Olen kyllä ennenkin ollut vastaavanlaisissa produktioissa mukana, joten se ei tullut yllätyksenä, että sai ajella edestakaisin autolla sekä maa- että dronekameran ohitse ainakin varttitankin verran.

Mutta ajaminen oli toki ihan nautinnollista kaksilitaraisella, automaattivaihteisella, upouudella Citroen Jumpyllä. Tehot riittävät kesällä hyvin Euroopan moottoriteille, automaattivaihde on huoleton ruuhkissa sekä jonoissa (mitä kyllä siellä riittää!) ja tietysti kaikki tarvittava kulkee mukana tuossa miniasuntoautossa!

Kumppani-sopimukseen sisältyy takuut, huollot ja renkaanvaihdot, joten oma osuus on vaan kovaa ajoa!

Se on mun lelulaatikko sekä kotipesä ja matkaamme voi seurata sekä tästä blogista että varmaan Citroenin Suomen ja Auto-Sunin sivuilta, kun 4.6. Finnlines säästää ajokilometrejämme kuljettaen meidät Helsingistä Travemundeen!

Tarve, status vai molemmat?

Väittäisin omaavani jo kohtuullisen kokemuksen autoilusta ja siinä huomioitavista tekijöistä! Mulla on ollut elämäni aikana ainakin kuviteltua tarvetta monentyyppisille ajoneuvoille, alkaen tietysti ihan itsensä ja muiden ihmisten siirtämisestä paikasta toiseen. Erityisesti perheen myötä vaatimus ajoneuvon turvallisuudesta toi priorisointia hankintoihin. Ohjelmapalveluyrittäjän piti siirrellä tavaraa ja veneitä paikasta toiseen, jolloin vaadittiin tilaa ja tehoja. Lisäksi runsaasti kalustoa vaativien harrastusten tuoma kuljetustarve on näkynyt ajoneuvovalinnoissa.

Auto on toiminut aika ajoin myös tilapäisenä yöpymispaikkana, joka toki on onnistunut joskus pikkuauton etupenkilläkin mutta pitemmän päälle sitä ei kestä pää puhumattakaan kropasta! Yksi kriteeri sekä oman auton hankinnalle että ulkomaan vuokrauksille on ollut se, että siellä pitää pystyä tarvittaessa nukkumaan ihan vaakatasossa ja suorana (onneksi vain 173 senttimetriä riittää).

Yrittäjänä ollessa tuli kokeiltua erilaisia nelivetoja oletetusta tarpeesta ja ehkä vähän statusarvostakin johtuen. Kummatkin ihan turhia oletuksia! Jos nelivetoa tarvitsee oikeasti muutaman kerran vuodessa, niin sen mukana tuomaa hintalisää ja polttoaineen kulutusta ei voi mitenkään perustella järkevästi. Maaseutuasukkina ja kesämökkiläisenä voin sanoa, että joka paikkaan pääsee ihan pienellä perushenkilöautollakin. Lisäksi poistuu houkutus puskea paikkoihin, mistä ei sitten ainakaan pääse omin avuin pois! Statusarvotkin yrittän saavuttaa nykyään ihan omalla toiminnalla...

Jos tällä kokemuksella pääsisin valitsemaan itselleni autoa menneeseen lähihistoriaan, päätyisin ehdottomasti sopivan kokoiseen pakettiautoon. Ei kun tarvittavat ja vähän tarpeettomatkin jospaniitäkuitenkintarvitsisi-tavarat sisään ja matkaan! Fillarit ja moottoripyörät mahtuisivat halutessa mukaan ja sadesäälläkään ei tarvitsisi huolehtia kurasuojaamisesta, kuten peräkärryissä. Kesän hyppykisarundille Euroopassa olisi helppo lähteä. Punkka sisään valmiiksi ja taas kaikki tarpeelliset sekä elämistä ja olemista helpottavat tavarat mahtuisivat mukaan ilman suurempaa karsintaa ja säätämistä. Kun siirtymätaipaleella alkaa silmä lupata, niin parkkiin, punkkaan ja unta kuulaan!

Sen verran olen asiaan perehtynyt, että tiedän nykypakujen olevan ajo-ominaisuuksiltaan, turvallisuudeltaan sekä polttoainetaloudeltaan ihan henkilöauton luokkaa. Sitäpaitsi hippiaikojen "climbbari-lifestyle" ei kuole koskaan!