Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.

Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

Kouluhörhöilyä

Okei, valmistaudun parhaillaan ensimmäiseen työhaastatteluuni kolmeenkymmeneen vuoteen ja en malta siihen liittyen kommentoida agendalla olevia asioita myös tänne.

Kouvolan kaupunki on teettänyt perusopetuksen kehittämisen selvityksen, joka oikeastaan oli siis perusopetusta antavien yksiköiden yhdistämisselvitys. Tai ainakin niiltä osin, mikä herättää intohimoja poliittisissa päättäjissä ja kuntalaisissa. Toki tämä rakenteellinen perusta luo pohjan myös järkevälle pedagogiselle kehitystyölle mutta tämän opetuksen kannalta tärkeimmän osan työstäminen ja toteuttaminen jää pääasiassa opetustoimen sisäiseksi puuhaksi. Ehkä hyvä niin!

En tiedä poliittisesta prosessista aikaansaadun päätöksen osalta mutta olin positiivisesti yllättynyt, että järkiperäistäminen meni näinkin hyvin läpi! Yksiköiden yhdistäminen tuo mukanaan oppilaille mahdollisuuden laadukkaampaan opetukseen, tarkoituksenmukaisempiin oppimisympäristöihin ja oppimateriaaleihin. Jo pelkästään taito- ja taideaineiden opetukseen löytyy suuremmista yksiköistä enemmän erityisosaamista kuin kolmeopettajaiselta koululta. Lisäksi kaikki muu sparraaminen, ideoiminen ja yhteissuunnittelu on hedelmällisempää isossa yksikössä.

Henkilöstönkin kannalta viihtyvyys voi olla parempi suuremmassa työyhteisössä, jossa voi hieman valita yhteistyökavereitaan. Tehdessäni opiskeluaikana sijaisuuksia myös pienillä kouluilla, jossa ei oltu kunnolla edes puheväleissä sen ainoan työkaverin kanssa, päätin että en ikinä hakeudu töihin pikkukoululle.

Toki edellä mainitun selvityksen pohjalta tulleeseen poliittiseen päätökseen jäi lehmänkaupoilla itseni ja monen muunkin mielestä pari täysin järjetöntä yksikköratkaisua mutta ottaen huomioon jo taloudellisista tilanteistakin johtuvan miljoonan vuoden viiveen ratkaisun toteuttamisessa, nekin saattavat vielä muuntua viisaammiksi.

Työhaastatteluni aiheeksi ilmoitettiin siis kommentoida kyseistä loppuraporttia, jonka pohjalta yksikköpäätös on jo tehty mutta mieluummin haettuun toimenkuvaan liittyen tarttuisin opetuksen valtakunnalliseen pedagogiseen hajaannukseen, minkä jonkin verran itsenikin kritisoima uusi opetussuunnitelma ja nyt sen linjanvetoihin tulleet vasta-argumentit sekä tutkimukset ovat tuoneet. Bunkkeripuolustukseen vetäytyneen Opetushallituksen mukaan kyse on opetussuunnitelman tulkinnoista ja sen myötä tulleista ylilyönneistä mutta kyllähän vastuu ja syyt löytyvät kuitenkin ylemmästä hallinnosta, joiden käsistä tämä utopia-suunnitelma on lähtenyt. Onneksi monet opettajat kokemuksen ja maalaisjärjen myötä ovat osanneet työssään suhteuttaa suunnitelman oikeisiin uomiinsa ja jatkaa mm. järkevää ilmiöopetusta, jota myös aikojen alusta on ryhmätyöksi kutsuttu.  Vaaravyöhykkeellä ovat etenkin nuoret opettajat, jotka ovat alttiita lähtemään suunnitelman mahdollistamaan hörhöilyyn mukaan!

Huolestuttavimpana piirteenä uusissa opetusjärjestelyissä pidän kuitenkin ns. luokatonta rakennemallia, jossa työskentelytilat alkavat muistuttaa enemmän olohuonetta kuin työpaikkaa! Mitä pienempi ihminen on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä hänellä pitää olla turvallinen oma paikka, jossa hän saa olla rauhassa. Aikuisetkin ovat luopumassa avokonttorihörhöilystä mutta nyt siihen kuvioon istutetaan pieniä tyttöjä ja poikia. Etenkin arat, heikot ja keskittymiskyvyttömät oppilaat ovat entistä enemmän hukassa kyseisillä menetelmillä. Muunneltavat tilat ovat ovat tarpeellisia ja hyviä ratkaisuja tilapäiseen työskentelyyn mutta ainakin alakoululaisella pitää olla oma turvallinen luokka, opettaja ja pulpetti!

Meillä Kouvolassa tai vielä tarkemmin Valkealassa on juuri alkamassa uuden "sivistyshässäkän" rakennusprojekti ja toivon todellakin, että sen suunnittelussa ei mennä metsään uusien trendien myötä. Jo senkin takia olisi hyvä, jos onnistuisin huomenna haastattelussa ja pääsisin sitä myötä ehkä ainakin esittämään omia perusteltuja, kokemuspohjaisia ja tutkittuja näkemyksiä tilasuunnitteluun tuolle koululle, jossa aloitin kasvattajan urani jo vuonna 1984!