On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

Turpiin huoltsikalla?

Ehkä maailman toiseksi turhin vaatekappale on nahkainen jengiliivi, jolla ei ole vaatemerkityksyksessä mitään tekoa. Eikä tietysti ole tarkoituskaan, koska funktio on osoittaa kuulumista sidosryhmään, kertoa ehkä hieman kantajansa sielunelämästä ja herättää mahdollisesti kateutta muissa. Eli niin ihanan tarpeellinen pullitelustatustarvike! Kuten moottoripyöräkin...

Asia aktivoitui kohdallani liityttyäni oman vahvan sidosryhmäni, Laskuvarjojääkärikillan hiljan perustettuun ja virallisesti autorisoituun moottoripyöräjengiin. Vaikka taloustilanteeni ei ole vuoden tienaamattomuuden takia parhaalla mahdollisella tasolla, ei pullisteluegoni voinut vastustaa vapaaehtoista pakkoa hommatta myös jengiliivi räyhine tunnuksineen.

Onneksi vanha riggeritaustani (laskuvarjohuoltaja) saapui pelastamaan asiaa ja jopa tekemään liivihankinnasta vielä astetta kovempaa juttua. Päätin tehdä liivin itse!

Ekaksi tietysti piti tehdä sopivat kaavat, jotka sain väkerrettyä yhdestä vanhasta pukuliivistä hieman soveltaen. Varmuuden vuoksi leikkasin kaavan mukaan yhdet paperiset liivit, jotka kasasin idean mukaan varmistaen kaavojen toimivuuden ennen nahkaan kajoamista.

Ilman vanhan suutariluokkakaverini Tolvasen Timon apua liivi olisi kyllä jäänyt tekemättä. Timon Jalkinehuollosta löytyi sopiva nahkasiivu valmistukseen ja pikkupurjerenkaat stansseineen paloja yhdistävien nyörien pujottamiseen.

Merkkiompelut hoitui taas laskuvarjokerhon riggeripajassa tutulla teollisuuskoneella, jonka olin aikoinaan itse hankkinut sinne varjohommia varten.

Lopputuloksen siis itse tehty, laskuvarjopunoksilla yhdistetty liivi, jonka lukkoina toimii laskuvarjoconnectorit. Voisiko enempi pro-liiviä Airborne Ranger MCC:n jäsenenellä olla? Kruununa rinnassa tulevalta Puolustusvoimain komentajalta, Timo Kiviseltä saadut hyppäämällä tienatut hopeiset siivet (armeijan hyppymerkki). EXCELSIOR!

Sit ku mä lähin!

Se on kai jotenkin aina vaan vaikeampaa? Nimittäin kotoa lähteminen tien päälle, kun voisi vaikka mennä lämmittämään ulkosaunan tai lähteä moottoripyörällä laskuvarjokerholle. Päällimmäisenä myöskin tieto siitä, että läheisiä ja ystäviä ei näe taas kuukauteen. Toisaalta taas näkee ystäviä, joita ei ole nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

No, täällä Finnferryllä alkaa jo taas koti-ikävä vähän helpottamaan ja innostava ajatus tulevista kisahommista valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Ainoana "välipeikkona" on tuo yötä myöten alkava huominen ajomatka Travemundesta pelipaikoille. Ajamisessa ensimmäinen 150 kilometriä on pahinta mutta sitten sitä vaan aivot tyhjänä pudottelee eteenpäin ilman kummempia taukoja.

Eka yönä yritän ajaa pari-kolme tuntia ja sitten vedän muutaman tunnin unet Jumpyn takapunkalla että jaksaa pudotella iltapäivän päätteeksi Rijekaan, Kroatiaan ja samalla tulee aamuyön kriittiset tunnit kuitenkin nukuttua. Kerrankin on kunnon punkka odottamassa koti-ikävää helpottavan mökkipeiton kanssa. Pään päällä on vielä koristeena ja "wunderbaumina" eilen saunan takaa tehty vasta. Saa nähdä, mikä sen vointi on, kun syyskuussa palataan takaisin...

Kaikki käytännön järjestelyt poissaoloa varten on ehkä hoidettu ja ennen lähtöä tuli haettua kaikkien odottamat tuliaislakut Kouvolan Lakritsalta ja matkan varrelta myös SAKO:n harjoitusmaaleja kilpakumppaneillekin. Auto-Sunista Mankin Janne antoi mukaan vielä nipun Citroeniin liittyviä papereita green cardeineen, joten autoiludokumenttienkin pitäisi olla kunnossa EU:n ulkopuolella  poikkeamistakin varten.

Aamulla tuli tehtyä viimeinen jalkakyykkytreeni kuukauteen ja kohta taidan käydä polkemassa laivan salilla vähän kuntopyörää. Sitten on vuorossa sauna ja Finnlinesin loistava illallinen, jonka takia onkin oltu lähes koko päivä syömättä. Way to go!

Jatke!

Niinkuin olen pelon hallinnan luennoillanikin kertonut, kaikista vaarallisinta, mitä ihminen voi tehdä on moottoripyörällä ajaminen! Siinä ollaan hengenvaarallisissa nopeuksissa ilman käytännössä minkäänlaista suojaa säkän ja muiden tielläliikkujien armoilla. Silti sitä ei jostain syystä pidetä "extreme-juttuna", toisin kuin huomattavasti turvallisempia laskuvarjohyppäämistä, sukeltamista ja kiipeilyä...

Meillä pohjan perukoillahan se on ihan pelkkää harrastusta ja fiilistelyä toisin kuin eteläisessä Euroopassa, missä moottoripyörä on monasti kulkuväline kuten autokin. Näin myös itselläni se on aina ollut fiilistelykapine, jolla pitää olla tietynlainen staili mukana. Ei tulisi mieleenkään ajaa tavanomaisella, nykyään enemmän "transformers-kulkuneuvoa" muistuttavalla pyörällä. Mitä nopeuksiin tulee, pääsen taivaalla turvallisesti kovemmalla nopeudella, kuin millään moottoripyörällä koskaan, joten silläkään ei ole mitään merkitystä. Mielestäni kaunis pyörä on juuri sellainen isojen poikien ajopeli, mitä pikku-Timo ihaillen katseli seiskyt-luvulla. Mulla on ollut niitä kauniita seiskytluvun pyöriä mutta tällainen tekniikan ihmelapsi ei pysty huoltamaan ja korjaamaan niitä.

Kun talvella ajattelin, että joudun jättämään auton kesäksi Eurooppaan ja liikkumaan kolmen viikon Suomi-loman ajan moottoripyörällä heinäkuussa, aloin katsella uutta pyörää, joka olisi tehty hieman enemmän ajettavaksi, kuin tämänhetkinen Ducatin Supersport. Italostailiin mieltyneenä vaihtoehdot olivat rajatut ja siitä se sitten putkahti esiin! Ilmailuhistoriallisen kotkansiipilogon omaava Moto Guzzi V7 special. Nykytekniikalla varustettu retropyörä poistomyynnissä maahantuojavaihdoksen johdosta. Ajoturvattomuutta (moottoripyörien kanssa ei voi käyttää ajoturvallisuus-termiä) vähentävillä ABS-jarruilla ja luistonestolla varustettuna.

Juuri tällainen hyvän kelin ajaja, pitkän talvipaussin jälkeen tuntee olonsa hyvinkin huteraksi päästessään keväällä pyörän kanssa liikenteeseen. Lisäksi toissapäivänä Tampereelta lähtiessäni alla oli kokonaan uusi pyörä, mahdollisesti hiekkaiset sekä liukkaat kadut ja edessä kolmesataa kilometriä mökille Mikkeliin. Pelotti ehkä yhtä paljon, kuin Kroatiassa bora-tuuleen hypätessä mutta nyt sitä kesti vielä aika paljon pitempään!

Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme kuitenkin jo tutustuneet sen verran toisiimme, että ajoittain pystyi ajamisesta jopa nautiskelemaan. Pikkaisen kyllä huoletti ajoittainen nopeusmittarin näytön "putoaminen" ja varoitusvalojen vilkahtaminen. Eikä syyttä! Nelisenkymmentä kilsaa ennen Mikkeliä se sitten sammui ja virran tulo loppui. Pienen soittorumban jälkeen sain sivukotelon auki ja akun esiin, josta plussapuolen muovitatin alta puuttui kokonaan ruuvi. Puukiilalla kenkä napaan kiinni, hinauksen peruminen ja sovittuun mp-liikkeeseen uuden ruuvin noutoon. Myyjäliike hoiti ihan mallikkaasti ja valitellen hommansa ja Guzzi pääsi käymään mökillä, mistä matka jatkui seuraavana päivänä jo hieman varmemallalla otteella hammaslääkäriin Kouvolaan ja yksi hammas kevyemmällä kuormalla kotiin Uttiin!

Nyt pihalla seisoo italostailia useammalta vuosikymmeneltä traktorista moottoripyörään. Ajokelejä (=hyppykelejä) odotellessa!