1988

Kolmekymmentä vuotta sitten sain ensikertalaisena kunnian kantaa Suomen lippua Ruotsin MM-kisojen avajaisissa. Olin tuolloin myös joukkueemme nuorin kilpailija. Siitä asti olen osallistunut kaikkiin hyppylajimme MM-kisojen avajaisiin ja tänään olen valitettavasti jälleen kerran joukkueemme nuorin osanottaja.

Kun nuorena laskuvarjourheilijana otin salskeasti tavoitteekseni MM-mitalin, tarkkuuden SM-kisoihin osallistui lähes sata kilpailijaa ja niistä parikymmentä parasta taisteli viidestä kisapaikasta. Ehdin itse kaksi kertaa olemaan kotiinjäävä varamies ennenkuin sain vakiinnutettua paikkani parhaiden joukossa. Nykyään Suomessa tarkkuushyppääjiä löytyy niin vähän, että kaikki halukkaat pääsevät kisareissulle mukaan. Onneksi sain kilpailla ne ajat, jolloin jo pelkkä joukkueeseen pääsy oli kovan työn tuloksena ja jo itsessään palkitseva asia!

Suurimmassa osassa MM-kisojen osallistujamaita kisapaikat ovat edelleen kovan väännön takana ja armeijoiden ammattilaiset dominoivat kärkisijoja. Hyppykausi on jo Keski-Euroopassa huomattavasti pitempi kuin meillä ja liikkuminen kisapaikoille tapahtuu nopeasti ja edullisesti. Elämä on niin epäoikeudenmukaista!

Huomenna alkavaan tarkkuuskisaamme olen panostanut enemmän kuin mihinkään aikaisempaan hankkimalla paljon kisakokemusta kolmen viimeisen vuoden ajan, treenaamalla valmentajan johdolla koko talven ja lopuksi vielä hyppäämällä kahden viikon aikana täällä kisapaikalla viisikymmentä harjoitushyppyä. Taso on kuitenkin järkyttävän kova ja yksi osasekunnin virhearvio saattaa pilata kerralla koko kisan. Olen kuitenkin tehnyt kaiken kerrankin niin hyvin kuin pystyn ja torstaihin mennessä selviää, mihin se riittää. Parhaimmillaan se MM-mitali on ollut kahden sentin päässä. Nyt olisin tyytyväinen, jos pääsisin parhaan viidenneksen kanssa hyppäämään ainakin semifinaalikierroksen. 

En asu edes muun joukkueen kanssa meille varatussa hotellissa, vaan nukun kentällä Jumpyyn rakennetussa omassa punkassa. Saan tällä tavalla nukkua lähes tunnin pidempään ja pääsen aamupalalle ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi kaiketi hieman itsekkäänä persoonana viihdyn hyvin omissa oloissani riippumattomana muista.

On mulla kuiutenkin sitten ”backuppina” vielä kaksi maailmancupin kisaa jäljellä...

Kaiken maailman urheilua!

Nyt alkaa aikaero tasoittua, mihin toki vaikuttaa myös se, että olympialaisista ei tule aamutunteina enää mitään mielenkiintoista. Tämä vapaalla olo on mahdollistanut kyllä kattavan seurantaprosentin kiinnostaviin ja vähän vähemmänkin kiinnostaviin lajeihin.

Kaikki suomalaislajit ovat olleet toki kiinnostuksen kohteena mutta muutama lajia tykkään katsella, vaikkei siellä olisi yhtään suomalaistakaan. Näitä ovat ampumahiihto ja skicross laudalla tai suksilla. Siinä on yleisölajit, joissa on jännitystä, odottamattomia käänteitä ja selkeä tuloksen hahmottamisen mahdollisuus. Sen sijaan arvostelulajit, joissa vedetään tuplakorkkia ja mellakkaa erilaisista rinteistä erilaisilla välineillä eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Etenkin, kun nuo urheilijat omien puheittensa mukaan eivät juurikaan edes välitä olla olympialaisissa ja haluavat vähätellä panostustaan, motivaatiotaan ja treenaamistaan kisoihin.

Suurella osalla urheilijoista olympialaiset ovat uran kulminaatiopiste. Kaikki focus on neljän vuoden ajan tähdätty sinne ja tulos on tupla tai kuitti! Ymmärrän todella hyvin suuret pettymykset epäonnistuneiden suoritusten jälkeen. Meillä hyppäämisessäkin MM-kisat on vain joka toinen vuosi ja jos et pärjää, seuraavaan tilaisuuteen on matkaa. Onneksi olen ymmärtänyt lähteä tähän "maailmancup-sirkukseemme" mukaan (tosin kakskytä vuotta liian myöhään), mikä antaa vuoden sisällä kuusi arvostettua mahdollisuutta osoittaa olevansa muutakin kuin ynnämuuta-porukkaa tarkkuudessa!

Myös urheilijoiden herkistelemät viimeiset startit ainakin olympiatasolla on arvokkaita. Olettaen tietenkin, että ymmärtävät oikeasti pysyä päätöksessään toisin kuin mm. muutamat turistireissulla olevat suomalaiset kehäraakit. Realiteetit pitäisi osata ottaa huomioon ja urheilusuorituksen teknisen tason jäädessä kauas huippuvuosista, se ei ole edes komeaa seurattavaa eikä varmasti tunnu hyvältä. Itse ymmärsin sen painonnostossa ja lopetin kilpailemisen ennen tason hiipumista. Saman aion tehdä myös hyppäämisessä. Tänä vuonna on kaikki pelissä ja kehityksen huippupiste nähdään ainakin jossain kesän kisassa. Sitten se on siinä! Voin lähteä tulevaisuudessa huvikseen kisaamaan nähdäkseni kavereita ihan ulkomaillekin mutta ne on sitten ihan turistireissuja enkä aio muuta uskotellakaan. En itselleni enkä muille!

Nyt kuitenkin hallitreenit kulkee ja nollapiste löytyy kantapään alta. Fysiikka on paremmassa mallissa kuin muutamaan viime vuoteen, yhteistyökumppaneita on kisaohjelman läpivientiin ja ulkomaan harjoitusleirikin järjestyi keväälle hieman yllättäen oman kerhon kautta, kun Skydive Finland siirtää organisaationsa Rijekaan, Kroatiaan pääsiäisviikoille. Tutto bene!

Huomenna kuitenkin matka kulkee Riihimäen (SAKO) kautta Tampereelle, jossa pääsen tuomaripuku päällä katselemaan aitiopaikalta Suomen parhaiden painonnostajien kovia suorituksia. Olinhan siellä onneksi joskus minäkin...

Bodia, sporttia ja tsemppistä!

Laitetaanpa tähän väliin pieni urheiluaiheinen kirjoitelma. Matkalle lähtiessä asenne on se, että on hyvä, jos pääsee jotain ylläpitävää treeniä tekemään. Perusjuttuna mulla näillä sukellusreissuilla on ollut tuo aamulenkki ja loikkaharjoitukset voimapuolelle. Sitten olen kyllä yrittänyt etsiä jostain myös painot käsiin näillä pitemmillä seteillä.

Täällä saarella mulla on ollut tiedossa yhden rannan kulmassa olevassa vajassa sijaitseva ruosteinen levytanko, jota ei vuosiin ole käyttänyt muut kuin minä. Nyt kuitenkin paljastui, että Rayaburin hotellialueella löytyy sali, jota mekin saadaan vaivihkaa käyttää. Miten sitä voikaan tulla onnelliseksi yhdestä vajaapainoisesta levytangosta, käsipainosetistä ja ylätaljasta! Eikä siellä sitä paitsi vaikuta käyvän kukaan muu kuin minä...

Sukeltaminen itsessään on kyllä oma aerobinen lähes tunnin mittainen liikuntasuoritus. Joskus kunnon vastavirtaan potkimisesta (mitä toki koitetaan välttää) on saanut jopa etureidet kipeiksi. Oma suorituksensa täällä saarella on kamaroudi, missä etenkin tällaisen normaalipituisen taistelijan kädet tuntuvat liian pitkiltä, kun pullot laahaavat hiekassa!

Omaa urheilusisältöä saarielämään on tuonut myös tropiikkiin älyttömän hyvin sopiva hiihtourheilun seuraaminen. Mukava katsella vpn-säädöilla Areenasta Mäkäräisen Kaisan ja kumppaneiden taisteluja. Olympialaisia pääsee sitten jo seuraamaan kotitelkkarista.

Ikävämpää urheilu-uutista olikin eilinen Kouvolan Pallonlyöjien konkurssiuhka. KPL on iso asia ainakin mun ikäluokan kouvolalaisille ja toivon todella, että talous saataisiin kuntoon! Myös melkein kaikki pelaajat on mun pajakavereita ja seura niiden ainakin osittainen duunipaikka. Kouvolan kovakuntoisimmat ja tietysti samalla myös koviten treenaavat joukkueurheilijat on pesäpalloilijoita. Mä en tiedä, miksi seuran johto piilotteli näitä ongelmia tappiin asti. Rehtiydellä ja avoimmuudella olisi tullut varmasti enemmän sympatiaa sekä faneilta että yhteistyökumppaneilta.

Reilu tunti Anterselvan yhteislähtöön...

Osumatarkkuus ratkaisee!

Suurimmalle osalle joutuu ehkä avaamaan aloituskuvan "sanomaa". Kuvastahan löytyy ensinnäkin mustan kankaan keskeltä keltainen kaksi senttimetriä halkaisijaltaan oleva täplä, jonka tuijottamiseen ja kantapäällä tökkimiseen olen käyttänyt suuren osan elämästäni. Jotta siihen osuisi kantapäällä, on nuo sitä varten erikseen "tuunatut" kengät. Tänään jälleen kerran vietimme kaksi tuntia valmentajani kanssa treeneissä pudottautuen erilaisista valjaista asetellen kantapäätä oikeaan kohtaan. Vaikein osa on kuitenkin laskuvarjon ohjaaminen siihen hallissa talven aikana harjoiteltuun pudotuspisteeseen optimaalisen asetuskulman aikaansaamiseksi.

No, laskuvarjohyppääjät ymmärsivät tämän ja metsästäjät taas totesivat maalikankaan päällä lojuvan SAKO:n 308 Hammerheadejä, jotka ovat mm. hirvijahtiin suunniteltuja premium-luokan patruunoita. Mutta mitä ne siinä tekevät? Ja miksi laskuvarjohyppääjä on päässyt ase- ja patruunatehtaan yhteistyökumppaniksi?

OK, ensinnäkin kummatkin tavoittelevat äärimmäistä tarkkuutta ja varmuutta omassa jutussaan! Minun pitää nakuttaa tuohon maalin keskustaan kilometristä se kahden senttimetrin kasa voittaakseni kisoissa. SAKO:n taas pitää pystyä valmistamaan kivääri ja siihen käyvä patruuna mahdollistaakseen samanlaisen tuloksen ampumaradalla, metsässä tai jopa taistelukentällä!

Kisavarjoni on tehty juuri tuota mahdollisimman tarkkaa lähestymistä varten. Lisäksi joka punos on tsekattu ja säädetty omalle tekniikalleni sopivaksi. Vähän niinkuin vaikkapa Black Wolf-kivääriä pystyy säätämään juuri itselleen sopivaksi. Viilattu kantapää on tarkkuushyppääjän luoti, jonka on osuttava keskelle maalia. Kun varjo ja kenkä on saatu viritettyä sopivimmaksi mahdolliseksi, tuloksen tekemiseen tarvitaan enää treeniä, kokemusta ja päätä. Sama juttu kuin ammunnassa!

Toinen meitä yhdistävä tekijä löytyy hyppykisoista. Suurin osa kilpakumppaneistani on ammattisotilaita, jotka arvostavat äärimmäistä tarkkuutta myös perustyövälineissään. Monet meistä käyvät myös metsästämässä vapaa-aikanaan, emmekä missään nimessä halua antaa tasoitusta välineiden kohdalla sielläkään!

Lisäksi meillä on takataskussa vielä yhteinen juttu, johon toivottavasti tulevat myös ammunnan harrastajat törmäämään tulevaisuudessa mutta palaamme siihen sitten aikanaan...

Sinivalkoista

Kaisa Mäkäräinen ei päässyt linnan juhliin, kun hänen piti olla valmistautumassa ampumahiihtokisoihin. Joku urheilijan elämää tuntematon voisi hyvinkin päivitellä kauhistuneena asiaa ymmärtämättä, että urheilijan suurin täyttymys ei ole päästä jonotttamaan presidentin linnaan. Toki siellä on kohteliasta ja kunniakasta vierailla, jos vain se ei häiritse tärkeämpiä asioita, kuten omien tavoitteiden saavuttamista.

Maajoukkueurheilijat ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan taistella maansa puolesta ilman välitöntä hengenvaaraa tai suurempia moraalisia ongelmia. Aina kun saa esiintyä Suomen lippu rinnassa yleisölle, tulee sellainen hyvä, sinivalkoinen fiilis. Täydellisimmillään se on juuri siinä hetkessä, kun on saanut tehtyä suorituksen, johon voi itse olla tyytyväinen heiton, hypyn, maaliintulon, maalinteon tai vastaavan päätteeksi.

Se voi olla samalla kertaa hyvin itsekäs ja kuitenkin kollektiivinen hetki, miten vain sitä päässään haluaa pyöritellä. Henkilökohtaisen tavoitteen saavuttaminen kovan työn tuloksena, joka samalla tuo iloa muille samaan ryhmään kuuluville, parhaimmillaan koko Suomelle!

Erittäin sinivalkoinen hetki on sitten tietysti palkintopallilla, jos niin hyvän suorituksen pystyy tekemään. Suomen lipun nousun seuraaminen parhaimmillaan Maamme-laulun tahdissa on se isänmaallinen kohtaus urheilijan juhlassa. Linnan juhliin osallistuminen on siihen hetkeen verrattuna kalpea varjo.

Vaikka en itse ole olympiaurheilija enkä maailmanmestari, olen päässyt kokemaan muutamia sykähdyttäviä sinivalkoisia hetkiä sekä laskuvarjohyppäämisen että painonnoston parissa.

Ensimmäinen niistä oli vuonna 1988, kun pääsin ensimmäistä kertaa laskuvarjohypyn MM-kisaedustajaksi kovan kamppailun tuloksena. Ensikertalaisena sain kunnian kantaa avajaisissa Suomen lippua, mikä oli pakahduttavan upea fiilis. Siitä kiitokset joukkuetovereilleni!

Toinen liittyy taas lapsuuteni ykköslajiin ja myöhempään oheislajiin, painonnostoon. Vuonna 2010 oli pulaa pikkusarjojen miehistä Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan ja otin tarjoutuneen paikan vastaan. Kun tiukan painonvedätyksen jälkeen astuin lavalle Suomen lippu rinnassa, oli lähes epätodellinen olo! Olin pienenä ihaillen katsellut Kangasniemiä, Kailajärviä, Avellania, Salakan Jussia ja nyt olin itse maajoukkueen mukana, mistä ei nuorempana varmaan osannut edes uneksia.

Kolmas, liikuttavan sinivalkoinen hetki oli päästä kolmanneksi laskuvarjohypyn maailmancupissa kymmenien vuosien työn jälkeen. Samalla sai palautettua uskon omaan tekemiseen ja siihen, että se voi olla toistekin mahdollista.

Mainitun maamme laulun olen saanut kuunnella vain pari kertaa ja nekin painonnostokisojen päätteeksi. Kun saisi kerran kuunnella sitä laskuvarjokisoissakin, niin voisi sitten huojentuneena siirtyä onkimishommiin.

Joka tapauksessa yli kolmenkymmenen kisavuoden jälkeenkin on edelleen niin "sinivalkoista" hypätä Suomen väreissä...

                   

Palkkasoturiksi!

Tyly lähtöasetelma on se, että urheilumarkkinointi on ammattilaisten hommaa! Valitettavaa vain on, että ammattilaisten kiinnostuksen kohteena on sellaiset urheilijat tai joukkueet, jotka ovat ”myyviä”. Suomessa se tarkoittaa kärjistetysti jääkiekkojoukkuetta tai hiihtäjää. Muut joutuvat enemmän tai vähemmän käyttämään hyväkseen suhteita, sidoksia tai sympatiaa.

Sidonnaisuus ja sympatia ovat usein paikallisia erityispiirteitä, jotka ovat syntyneet muun muassa tietyn paikallisen lajikulttuurin pohjalle. Myös paikallistason potentiaalisille lahjakkuuksille annetaan arvoa jo yhteisöllisiltäkin pohjilta. ”Meidän kylän” juoksijapoikaa kannustaa ja tukee koko yhteisö ja sitä kautta myös mahdolliset paikalliset yrittäjät. Sama pätee kylän joukkueisiin, vaikkei ne jääkiekkoa pelaisikaan.

Pääsääntöisesti etenkin marginaalilajien urheilijat joutuvat kuitenkin kiusaamaan sukulaisia, kavereita ja työnantajia saadakseen edes jonkinlaista apua kulujensa kattamiseen. Enimmäkseen kuitenkin mennään ”jee, jee, artisti maksaa - meiningillä.”

Pikkulajin harrastajan on turha kuvitella omaavansa minkäänlaista markkina-arvoa, vaikka voittaisi maailmanmestaruuden! Oikeasti yhteistyökumppaneita ei kiinnosta se, miten pärjäät, vaan miten tuot positiivista näkyvyyttä. Näkyvyys tarkoittaa mediaa eli ennen vanhaan lehdistöä tai mieluummin vielä telkkua mutta nykyään se voi olla myös ”somea” eli kuinka monta seurajaa näkee yhteistyökumppanin urheilijan mukana netissä (FB, Twitter, Instagram, Youtube ym.). Vakuuttavampaa on silti edelleen perinteinen lehti-telkkari-kombinaatio!

Jos luulet pääseväsi mediaan pelkästään urheilemalla, saat varmaankin odottaa vähintään siihen maailmanmestaruuteen asti. Oikeasti sinun pitää myydä itsesi ensin mediaan, jonka jälkeen sinulla on saumaa myydä itsesi yhteistyökumppanille. Tee itse tai teetä jollain juttua itsestäsi/kisoista lehteen tai mieti hyvät perustelut, miksi median pitäisi tulla jonnekin jutun tekoon ja pyydä heidät paikalle. Jos on mahdollista, keksi jotain muuta mahdollisesti lajiisi liittyvää kiinnostusta herättävää saadaksesi itsesi esille. Urheilijana en välttämättä käyttäisi Keith Richardin ”any publicity is good publicity”-taktiikkaa... 

Jos Kaisa Mäkäräisellä on kilpailuasussa sponsorin merkki rinnassa, niin sillä on merkitystä mutta laskuvarjohypyn maailmanmestarin rinnassa merkillä ei ole juurikaan media-arvoa, jollei se satu olemaan kohdistettu nimenomaan siihen kontekstiin. Tai sitten se tukee jotain myymääsi kokonaisuutta, josta yhteistyökumppanille on hyötyä!

Kun marginaalilajin urheilija menee toivotun sponsorin puheille, homman pitää olla valmiiksi mietitty. On pystyttävä esittämään uskottava visio, miten sinun työpanoksesi urheilijana tuottaa vastiketta edustamallesi yritykselle. Merkki rinnassa tai tarra ikkunassa ei ole mikään visio! Sinulla pitää olla muodostettuna subjektiivinen kuva lajistasi, analyyttinen mielikuva sen yritystoimintaa edistävistä mahdollisuuksista ja innovatiivinen visio hyödynnettävyydestä. Isona apuna on aina mahdollinen medianäkyvyys!

Jos sinulla on käyttöä tuotetuelle, sitä on helpompi saada kuin rahaa. Polttoaineille, vaatteille ja urheilutarvikkeille on monesti käyttöä. Rahat taas kannattaa tilittää urheilijarahastoon, josta niitä voi käyttää kuluja vastaan. Verottajalta on turha odottaa sponssia!

Itse olen ollut marginaalilajin urheilija koko ikäni. Painonnostopuolella kulut on pienempiä ja seuratukea on ollut saatavilla. Ilmailupuolella taas seura- ja liittotuki hiipui pois 90-luvun alussa ja laskuvarjohyppäämiseen käytetyillä omilla rahoilla olisin kevyesti pystynyt hommaamaan talon tai vaikka juomaan moneen kertaan itseni hengiltä. Olen kuitenkin pystynyt hankkimaan ulkopuolisia yhteistyökumppaneita todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu ilmailija Suomessa mutta se on ollut ihan oma lajinsa, johon on kasvanut vuosien saatossa. Minulla on ollut hyviä innovaatioita ja edelleen olen sitä mieltä, että jotkut ovat jättäneet hyvän tilaisuuden käyttämättä hylkäämällä tarjoukseni. Hyppääminen on siitä hyvä laji, että sillä on muitakin ulottuvuuksia hommata näkyvyyttä kuin kilpaileminen.

Median suhteen olen ollut itse aktiivinen ja lähtötavoitteeni on ollut vahvasti se, että olen töissä yhteistyökumppanillani ja edustan tätä kaikissa tilanteissa ”leivät ja laulut”-periaate vahvasti mielessä! Monesti olen toki tuntenut oloni masentuneeksi, kun en ole omasta mielestä pystynyt hoitamaan rooliani täydellisesti. Eniten kuitenkin olen vuosien saatossa ollut pahoillani siitä, että yhteistyökumppani ei ole kuitenkaan halunnut käyttää mahdollista mainosarvoani hyväksi! Olen myös kantapään kautta oppinut, että vain paperilla olevaan, allekirjoitettuun tekstiin voi täysillä luottaa mutta ehkä vähän  sinisilmäisesti otan edelleen myös puhutun sanan tosissani.

Itse itseään manageroivan työmäärä tuloksiin nähden on melkoinen ja pettymyksen sietokyky usein koetuksella mutta sitä innostuneempi on uudesta mahdollisuudesta työskennellä yhteistyökumppanin hyväksi. Kuten onneksi jälleen kerran! Uudet ompeluseurat on aina iloinen asia...