Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.

Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

Hyvältä näyttää!

Kaksi viikkoa kulunut silmäleikkauksesta ja saunomiskieltokin on viimein päättynyt. Raskaan liikunnan välttämisen kakku jatkuu vielä pari viikkoa. Onneksi raskas liikunta on suhteellinen käsite. Toisen kauppakassin kantaminen on toisen parin tunnin hiihto suolla. Tai ainakin näin uskottelen itselleni.

 

 

Pääasia on kuitenkin, että elämän laatu ihan perusjutuissa on kohonnut huomattavasti. Laseja ei tarvitse kaivaa enää esiin missään vaiheessa. Puhelimella voi selailla asioita, kaupoissa näkee taas kilohinnatkin ja kirjaa voi lukea hämärässäkin ilman ongelmaa. Tällaista se varmaan oli joskus vuosia sitten mutta sitä ei enää muistanut. Hieman negatiivisena kokemuksena voi mainita, että peiliin katsoessa naamaan oli tullut leikkauksen jälkeen runsaasti ryppyjä ja parransänki oli suurentunut. 

 

 

Leikkaus Turun Silmäexperteillä itsessään oli yllättävän kivuton operaatio. Vaikka silmiin tehtiin pelkällä puudutuksella reikiä ja linssejä poistettiin sekä lisättiin, se ei tuntunut ahdistavalta missään vaiheessa, vaikka olen aina ollut vähän arka noiden silmien kanssa. Myös diapamilla saattoi olla oma osuutensa asiaan. Valonarkuutta ja pientä kutinaa oli muutama päivä leikkauksen jälkeen mutta siinäkin suurimpana aiheuttajana oli liikkeelle lähtenyt suojapiilari, joka sitten poistettiin ajastaan silmänurkasta. Toki tippoja piti hölvätä säännöllisesti ja muutenkin varoa silmien koskettelua tai roskaamista. Suojalasit yöksi löytyi laskuvarjohyppääjältä omasta takaa, joten niihin ei tarvinnut investoida.

Leikkauksessa siis vasen silmä säädettiin kaukonäköön ja oikea lähinäköön perusteellisten tutkimusten perusteella. Saatavilla olisi ollut myös melko arvokkaat moniteholinssit mutta niillä ei olisi saavutettu samoja tarkkuuksia kuin näillä erillisillä. Riskinä on se, että aivot eivät adaptoidu eriparin linsseihin, mikä ilmenee ymmärtääkseni noin viidellä prosentilla leikatuista. Itselläni adaptoituminen on käynyt sujuvasti. Lähinäkö alkoi toimia heti mutta kaukonäkö tietyille etäisyyksille ei ole vielä täydellistä. Toki prosessi saattaa kestää useita kuukausia, joten uskon vahvasti, että myös tämä puoli tulee kuntoon.

 

 

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kokeilemaan hyppäämistä ja varjoliitämistä muutaman viikon kuluttua mutta tällä tuntemuksella myös stereonäkö on ihan kunnossa. Linssien uusiminen oli onnistunut päätös, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten!

 

Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.

No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?

Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…