Kulttuuriministeriksi!

Routapossun rooli oli siis pahasti uhkaamassa, viimeiset oljenkorret enää olemassa ja muutama kivi käännettävänä, kun henkilökohtainen rekrykujanjuoksuni laukesi ja löytyi viimeinkin taho, jolle pääsin oikeasti esittelemään kyvykkyyttäni tehtävien hoitoon ja joka myös vakuuttui siitä.

Puolitoista viikkoa ennen koulujen alkua käännyin jo ammattiauttajan puoleen, kun tapasimme kiltaveli Toni Koskisen kanssa HRS-Advisorsin toimistolla, Espoossa suunnitellen toimivampaa työnhakustrategiaa. Samoihin aikoihin sain kuitenkin jo syksylle tarjouksen varhaiskasvatuksen projektista Jordaniassa, joten yllättävä, vaikkakin erityissäätöä tarvitseva "back-up" oli ilmaantunut myöskin sisällä olevalle kahdelle työnhaulle, jotka sain luvan katsoa ennen mahdollista Amman-pestin vastaanottoa.

Kuten oletettavaa oli, Kouvolan kaupungin sivistystoimi ei edelleenkään tarvinnut osaamistani mutta Etelä-Karjalan suunnalla oli ulottuvilla erittäin mielenkiintoinen pesti, jonka "rekrykisaan" valmistauduin huolellisesti jo ennen haastattelukutsua ja erityisen syvällisesti kutsun jälkeen.

Kunnanhallituksen haastattelu oli Parikkalassa maanantaina ja keskiviikkona oli alkamassa ope-duunit, kun tiistaina illansuussa kunnanjohtaja soitti punttisalille ja kertoi valinnastani Simpelejärven opiston rehtoriksi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös vapaa-aika-, kulttuuri- ja kirjastotoimen päällikkyys!

Pelastusrenkaan heitto "routapossuuteen" Parikkalan suunnalta ansaittiin pitkälti melko laaja-alaisen toimenkuvan myötä, johon harraste- ja organisaatiotoiminnan myötä omaan kattavaa näkemystä. Alakansakoulun opettaja on myös pätevä kulttuurin "moniottelija" ja pitkä kokemukseni matkailualalta tuo varmasti lisäarvoa myös kunnan elinkeinotoiminnan kehittämiseen.

Pääsyy valintaan oli kuitenkin ehkä se, että julkisella puolella olin ensimmäistä kertaa haastattelussa, jossa valittavaa EI OLTU SOVITTU ETUKÄTEEN! Sain ihan oikeasti huomiota mielipiteilleni, kehittämisehdotuksilleni ja pikku innovaatioille opistotoimintaan liittyen.

Aloitan Parikkalan palveluksessa virallisesti syyskuun alussa mutta koska haluan hoitaa homman parhaalla mahdollisella tavalla, olen omaehtoisesti aloittanut perehtymisen tulevaan tehtävään kunnanjohtajan tärkeällä myötävaikutuksella. Tavoilleni uskollisena se alkoi 800-sivuisesta Parikkalan historiasta, koska tuntemalla historian, saat ymmärrystä vallitsevaan kulttuurin ja ihmisiin sekä suuntaviivoja tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin.

Hauskana yksityiskohtana imagon vankina olemisesta, josta olen aiemminkin maininnut, paikallislehdessä tietysti uutisoitiin, että opiston rehtoriksi on valittu LASKUVARJOHYPPÄÄJÄ ja myös sitten vähän kyseenalaistettiin sen myötä kyvykkyyttä vastuunalaisen tehtävän hoitoon. Jos kyseiseen virkaan valittu olisi harrastanut vaikkapa juoksua, olisiko otsikossa ollut, että opiston johtoon on valittu LENKKEILIJÄ? Epäilen...

Odotan innolla hienoa tilaisuutta päästä hoitamaan ja kehittämään perinteikästä rajakuntaa yhteistyössä muun hallinnon, luottamusmiesten, yhteisöjen, yritysten ja ennenkaikkea kuntalaisten (sekä Parikkala että Rautjärvi) kanssa. Kiitos luottamuksesta!

Kuntapolitiikkaa rautalangalla

Kouvolan kaupunginhallitus väläytteli säästöehdotuksissaan työntekijöiden yt-neuvotteluja mahdollisten virkojen uudelleenjärjestelyn tiimoilta. Toki ajankohta on sinänsä otollinen uusille virkajärjestelyille vuoden alusta joka tapauksessa voimaan tulevan sote-uudistuksen myötä mutta jollei siihen liittyvä strategia tarvittavine rakenteineen ole tiedossa jo tässä vaiheessa, osoittaa se melkoista kyvyttömyyttä päätöksenteossa!

Ei luulisi olevan vaikea ennustaa, millä kokoonpanolla jo vuosia muutenkin pyöritetty sivistys ja tekninen puoli saadaan pyöritettyä tulevaisuudessa, etenkin kun rakenteisiin liittyvistä visioista on edes jotenkin päästy yhteisymmärrykseen. Toivottavaa tietysti on, että työskentely tehostuu uusien kuvioiden myötä siten, että etenkin hallinnon virkojen määrää voidaan jossain vaiheessa supistaa, koskien myös poliittisten päätöksentekijöiden henkilömäärää. Tämä kuitenkin saadaan aikaan luonnollisen poistuman kautta ilman työilmapiiriä heikentävää ja tehokasta, innovatiivista työskentelyä lamauttavaa uhkailua potkuista.

Kuntatyötä pystyttäisiin tehostamaan paljon myös ajanmukaisemmilla johtamis- ja työskentelytyyleillä etenkin välijohdon osalta. Ensinnäkin tuossa portaassa työskentelee paljon henkilöitä ilman viran tulokselliseen hoitoon tarvittavaa johtamiskoulutusta. Minkä takia? No, ensinnäkin sitä ei vaadita noihin virkoihin, vaan mitä kauemmin olet pyöritellyt papereita (tai nykyään ehkä tiedostoja) ilman virheitä edellisellä suoritusportaalla, sen varmemmin saat paikan seuraavalta sähköpostijohtamistasolta. Tähän vaikuttaa myös se, että rekrytointia suorittavilta virkamiehiltä ei vaadita myöskään minkäänlaista koulutusta ja kykyä tuloksellisen rekrytoinnin suorittamiseen, mikä oikeasti on kyllä ammattilaisten hommaa. Julkisessa hallinnossa on jämähdetty varovaiseen varman päälle pelaamiseen, mitä poliittisten päättäjien yt-uhkailut ei kyllä yhtään helpota. Turha odottaa nykyajan haasteisiin vastaavaa innovatiivista ja visionääristä johtamista! Jos joku virkamies oikeasti yrittää ehdottaa jotain merkittävää koko organisaatiota pitkällä tähtäimellä hyödyttävää kehitysideaa, ensimmäiseksi hänet ristiinnaulitaan nimettömästi yleisön osastolla ja sitten asiasta yleensä hyvin vähän perillä olevat poliittiset päättäjät torpedoivat idean äänestäjien (nimettömät yleisön osastolta) menettämisen pelossa. Helpompaa on vain pitää saavutetut asemat ja pysyä piilossa tietokoneen takana.

Kysymys on kulttuurista, johon tarvitaan muutosta. Otollinen etsikkoaika taas tuolle muutokselle on juuri nyt! Nimettömät yleisön osaston kirjoittajat vahingoniloisena seuraavat hallituksen kompurointia maakunta-uudistuksen parissa tajuamatta, että se on itse asiassa jo tapahtunut. Sote-puoli on irrotettu kuntien hallinnosta perustettuihin maakunnallisiin yksiköihin, joiden palvelukseen suuri osa virkamiehistä siirtyy Kouvolassakin vuoden alusta. Nyt olisi erittäin järkevää kuntien kannalta saada aikaan mahdollisimman nopeasti myös niiden erillistalous- ja poliittinen hallinto. Kyllä helpottaa. Kuntien kontolle jäävät siis pääasiassa alussa mainitut sivistys ja tekninen toimi, mikä helpottaa ylimmän johdon strategista portfoliojohtamista ja myös poliittinen päätöksenteko helpottuu. Valtuutettujen ei tarvitse hallita yhtä monialaisesti käsittelyn kohteena olevia asiakenttiä, jolloin alakansakoulupohjiltakin voi pystyä pienen rautalangastaväännön jälkeen tekemään järkeviä päätöksiä!

Hallinnossa taas porukka joka tapauksessa vähenee, jolloin myös yhteisöllisyys ja sen mukanaan tuoma mahdollisuus toimialojen välisen verkostoitumiseen ja informaation kulkuun paranee. Henkilöstöhallinnolta vapautuu viimein resursseja työyhteisön hyvän johtamisen kehittämiseen ja rekrytointien tehostamiseen. Luovuus ja työtehokkuus kasvaa, minkä johdosta voidaan jossain vaiheessa myös saada niitä kaivattuja henkilöstösäästöjä ilman repimistä. Niin, ja tietysti luottamusmiehiä sekä lautakuntia tarvitaan huomattavasti vähemmän ja saadaan nekin palkkiot oikeaan kehitystyöhön. Tai sitten ei... 

Kouluhörhöilyä

Okei, valmistaudun parhaillaan ensimmäiseen työhaastatteluuni kolmeenkymmeneen vuoteen ja en malta siihen liittyen kommentoida agendalla olevia asioita myös tänne.

Kouvolan kaupunki on teettänyt perusopetuksen kehittämisen selvityksen, joka oikeastaan oli siis perusopetusta antavien yksiköiden yhdistämisselvitys. Tai ainakin niiltä osin, mikä herättää intohimoja poliittisissa päättäjissä ja kuntalaisissa. Toki tämä rakenteellinen perusta luo pohjan myös järkevälle pedagogiselle kehitystyölle mutta tämän opetuksen kannalta tärkeimmän osan työstäminen ja toteuttaminen jää pääasiassa opetustoimen sisäiseksi puuhaksi. Ehkä hyvä niin!

En tiedä poliittisesta prosessista aikaansaadun päätöksen osalta mutta olin positiivisesti yllättynyt, että järkiperäistäminen meni näinkin hyvin läpi! Yksiköiden yhdistäminen tuo mukanaan oppilaille mahdollisuuden laadukkaampaan opetukseen, tarkoituksenmukaisempiin oppimisympäristöihin ja oppimateriaaleihin. Jo pelkästään taito- ja taideaineiden opetukseen löytyy suuremmista yksiköistä enemmän erityisosaamista kuin kolmeopettajaiselta koululta. Lisäksi kaikki muu sparraaminen, ideoiminen ja yhteissuunnittelu on hedelmällisempää isossa yksikössä.

Henkilöstönkin kannalta viihtyvyys voi olla parempi suuremmassa työyhteisössä, jossa voi hieman valita yhteistyökavereitaan. Tehdessäni opiskeluaikana sijaisuuksia myös pienillä kouluilla, jossa ei oltu kunnolla edes puheväleissä sen ainoan työkaverin kanssa, päätin että en ikinä hakeudu töihin pikkukoululle.

Toki edellä mainitun selvityksen pohjalta tulleeseen poliittiseen päätökseen jäi lehmänkaupoilla itseni ja monen muunkin mielestä pari täysin järjetöntä yksikköratkaisua mutta ottaen huomioon jo taloudellisista tilanteistakin johtuvan miljoonan vuoden viiveen ratkaisun toteuttamisessa, nekin saattavat vielä muuntua viisaammiksi.

Työhaastatteluni aiheeksi ilmoitettiin siis kommentoida kyseistä loppuraporttia, jonka pohjalta yksikköpäätös on jo tehty mutta mieluummin haettuun toimenkuvaan liittyen tarttuisin opetuksen valtakunnalliseen pedagogiseen hajaannukseen, minkä jonkin verran itsenikin kritisoima uusi opetussuunnitelma ja nyt sen linjanvetoihin tulleet vasta-argumentit sekä tutkimukset ovat tuoneet. Bunkkeripuolustukseen vetäytyneen Opetushallituksen mukaan kyse on opetussuunnitelman tulkinnoista ja sen myötä tulleista ylilyönneistä mutta kyllähän vastuu ja syyt löytyvät kuitenkin ylemmästä hallinnosta, joiden käsistä tämä utopia-suunnitelma on lähtenyt. Onneksi monet opettajat kokemuksen ja maalaisjärjen myötä ovat osanneet työssään suhteuttaa suunnitelman oikeisiin uomiinsa ja jatkaa mm. järkevää ilmiöopetusta, jota myös aikojen alusta on ryhmätyöksi kutsuttu.  Vaaravyöhykkeellä ovat etenkin nuoret opettajat, jotka ovat alttiita lähtemään suunnitelman mahdollistamaan hörhöilyyn mukaan!

Huolestuttavimpana piirteenä uusissa opetusjärjestelyissä pidän kuitenkin ns. luokatonta rakennemallia, jossa työskentelytilat alkavat muistuttaa enemmän olohuonetta kuin työpaikkaa! Mitä pienempi ihminen on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä hänellä pitää olla turvallinen oma paikka, jossa hän saa olla rauhassa. Aikuisetkin ovat luopumassa avokonttorihörhöilystä mutta nyt siihen kuvioon istutetaan pieniä tyttöjä ja poikia. Etenkin arat, heikot ja keskittymiskyvyttömät oppilaat ovat entistä enemmän hukassa kyseisillä menetelmillä. Muunneltavat tilat ovat ovat tarpeellisia ja hyviä ratkaisuja tilapäiseen työskentelyyn mutta ainakin alakoululaisella pitää olla oma turvallinen luokka, opettaja ja pulpetti!

Meillä Kouvolassa tai vielä tarkemmin Valkealassa on juuri alkamassa uuden "sivistyshässäkän" rakennusprojekti ja toivon todellakin, että sen suunnittelussa ei mennä metsään uusien trendien myötä. Jo senkin takia olisi hyvä, jos onnistuisin huomenna haastattelussa ja pääsisin sitä myötä ehkä ainakin esittämään omia perusteltuja, kokemuspohjaisia ja tutkittuja näkemyksiä tilasuunnitteluun tuolle koululle, jossa aloitin kasvattajan urani jo vuonna 1984!

30-vuotisen sodan lopputaistelu edessä?

Monipuolisen seiskytluvun kouvolalaisen urheilukulttuurin uhrina ajuduin Utti-sidoksien myötä laskuvarjohyppykurssille kuustoistaisena vuonna 1979, jolloin päälajini oli myös myöhemmin vahvan come-backin tehnyt painonnosto. En alun pitäen pitänyt hyppäämistäkään harrastuksena, vaan tietysti kilpaurheiluna, niinkuin kaikkea muutakin liikuntaa.

Seuraavana vuonna osallistuin jo ensimmäisiin taito- ja tarkkuushypyn SM-kisoihin ja viimein taitojen kehittyessä samalle tasolle nuoruuden esikuvien, Laskuvarjojääkärikoulun edustusjoukkueen hyppääjien tasolle, sain taisteltua tieni ensimmäisiin MM-kisoihin 1988. Tästä on kohdallani jatkunut lajimme joka toinen vuosi järjestettävien MM-edustusten putki näihin päiviin asti ja ensi vuonna Bulgariassa tulee siis kolmekymmentä vuotta tuosta nuoren hyppääjän ensimmäisestä askeleesta unelmana ollutta kansainvälistä menestystä kohti!

No, mutta miten sen menestyksen kanssa? 1990 MM-kehityskäyrä oli lupaava tarkkuuden 12. sijan myötä mutta siihen se sitten jämähti. Kyllä me treenattiin paljon aina ulkomaita myöten, parhaimmillaan yli neljääsataa hyppyä vuodessa ja oltiin hyvässä fyysisessä kunnossa mutta aina arvokisoissa sössittiin hyppy tai kaksi pudoten ynnämuuta sijoille.

Elämän "pakolliset" (toki korvaamattoman tärkeät) kuviot - opiskelu, ammatti, perhe, kesämökki ja Volvo eivät auttaneet em. mielenhäiriöön. Polte säilyi ja kun muutama vuosi sitten tuli vastaan ajatus, että nuoruuden unelman perässä ei voi realistisesti montaa vuotta juosta, oli aika laittaa vielä kerran kaikki resurssit peliin! Näiden neljän vuoden aikana olen pikkuhiljaa keksinyt sen, mikä meni pieleen edeltävän kolmenkymmenen vuoden aikana ja koittanut ottaa takaisin, mitä otettavissa on.

Pääasia on, että Suomessa ei opi mitään hyppäämisestäkään, vaan pitää hakeutua leikkimään isojen poikien (= armeijan ammattilaiset) kanssa samalle "hiekkalaatikolle". Siis lähteä Eurooppaan kiertämään kisoja, treenaamaan siinä välissä ja kerätä vaihe vaiheelta hienosäätöä kasaan (perusasiat toki on tällä kokemuksella kasassa). Toinen juttu on, että jollei pysty hyppäämään paria sataa tehokasta treenihyppyä alle, on kisamenestys riippuvainen myös kohtuullisesta säkästä.

Viimeinen ja toivottavasti ratkaiseva huomio tuli kuluneena kesänä. En pysty tähän yksin, vaan tarvitsen oikeasti henkilökohtaisen valmentajan valvomaan talven kuivaharjoittelut ja kuvaamaan sekä analysoimaan harjoitus- ja mielellään myös kisahypyt!

Nyt mulla on ensimmäistä kertaa asiaan vihkiytynyt, riittävän auktoriteetin omaava valmentaja, tarpeeksi aikaa sekä tietämystä ja muutaman vielä auki olevan yhteistyökumppanin myötä toivottavasti myös resurssit käydä viimeiselle ristiretkelle valitsemani tieuran suunnassa! Palataan asiaan...