1988

Kolmekymmentä vuotta sitten sain ensikertalaisena kunnian kantaa Suomen lippua Ruotsin MM-kisojen avajaisissa. Olin tuolloin myös joukkueemme nuorin kilpailija. Siitä asti olen osallistunut kaikkiin hyppylajimme MM-kisojen avajaisiin ja tänään olen valitettavasti jälleen kerran joukkueemme nuorin osanottaja.

Kun nuorena laskuvarjourheilijana otin salskeasti tavoitteekseni MM-mitalin, tarkkuuden SM-kisoihin osallistui lähes sata kilpailijaa ja niistä parikymmentä parasta taisteli viidestä kisapaikasta. Ehdin itse kaksi kertaa olemaan kotiinjäävä varamies ennenkuin sain vakiinnutettua paikkani parhaiden joukossa. Nykyään Suomessa tarkkuushyppääjiä löytyy niin vähän, että kaikki halukkaat pääsevät kisareissulle mukaan. Onneksi sain kilpailla ne ajat, jolloin jo pelkkä joukkueeseen pääsy oli kovan työn tuloksena ja jo itsessään palkitseva asia!

Suurimmassa osassa MM-kisojen osallistujamaita kisapaikat ovat edelleen kovan väännön takana ja armeijoiden ammattilaiset dominoivat kärkisijoja. Hyppykausi on jo Keski-Euroopassa huomattavasti pitempi kuin meillä ja liikkuminen kisapaikoille tapahtuu nopeasti ja edullisesti. Elämä on niin epäoikeudenmukaista!

Huomenna alkavaan tarkkuuskisaamme olen panostanut enemmän kuin mihinkään aikaisempaan hankkimalla paljon kisakokemusta kolmen viimeisen vuoden ajan, treenaamalla valmentajan johdolla koko talven ja lopuksi vielä hyppäämällä kahden viikon aikana täällä kisapaikalla viisikymmentä harjoitushyppyä. Taso on kuitenkin järkyttävän kova ja yksi osasekunnin virhearvio saattaa pilata kerralla koko kisan. Olen kuitenkin tehnyt kaiken kerrankin niin hyvin kuin pystyn ja torstaihin mennessä selviää, mihin se riittää. Parhaimmillaan se MM-mitali on ollut kahden sentin päässä. Nyt olisin tyytyväinen, jos pääsisin parhaan viidenneksen kanssa hyppäämään ainakin semifinaalikierroksen. 

En asu edes muun joukkueen kanssa meille varatussa hotellissa, vaan nukun kentällä Jumpyyn rakennetussa omassa punkassa. Saan tällä tavalla nukkua lähes tunnin pidempään ja pääsen aamupalalle ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi kaiketi hieman itsekkäänä persoonana viihdyn hyvin omissa oloissani riippumattomana muista.

On mulla kuiutenkin sitten ”backuppina” vielä kaksi maailmancupin kisaa jäljellä...

Aikaerokrapulaa

Viikko yritetty sopeutua Suomeen ja muutehan tässä alkaa jo hommat sujua mutta aikaero ei meinaa asettua! Olympialaisilla on kyllä vahvasti osuutensa asiassa. Kun herää neljältä, on ihan kiva tietää, että voi mennä alakertaan telkkarin ääreen nauttimaan ylimaallisista urheilusuorituksista. Toisaalta taas ei edes yritä nukkua pidempään, kun voi siirtyä telkkarin ja aamupalan ääreen kaikessa rauhassa. Aamulehtiä joutuu tosin kotvasen odottelemaan, kun posti saapuu tänne Takatyrriin nykyään vasta viiden huitteissa.

Muutenhan en juurikaan katso telkkarista muuta kuin mestareiden liigat ja ampumahiihdon maailmancupit mutta olympialaisten ja eri lajien MM-kisojen aikaan ruutuaikaa kertyy sitten jonkin verran.

Parasta Suomi-elämässä Thai-elämään verrattuna on ylelliseltä tuntuvat kotiolot, sauna, ruoka, tumma olut, hyvä punaviini, loistavat treeniolosuhteet ja tieto seuraavasta reissusta. Se onkin muuten jo kuukauden päästä, jolloin kolmisen viikkoa vietetään Kroatiassa laskuvarjohyppäämisen merkeissä. Toki perhe ja harvat ystävät (Pete, Hantta ja Tanskasen Risto) ovat tärkeitä Suomi-asioita. Niin, ja kun ehtisi ykköslempparipaikallani, mökillä käymään!

Hetken aikaa herätti huolta opiskeluiden tilanne, kun sukellusreissulla ei saanut niiden suhteen vastoin ennakkosuunnitelmia mitään aikaiseksi. Kotiinkin palattua ei oikein jaksanut paneutua asiaan, varsinkin, kun maaliskuun loppuun asti ne oli periaatteessa hoidettu. Eilen selailin kuitenkin opinto-opasta hakeakseni motivaatiota ja yllättäen sainkin sen päälle vaihtaessani suunnitelmaa. Päätin jättää vaivalloisen tuntuisen kehittävän arvioinnin kolmen opintopisteen kurssin pois ja otin tilalle kuuden opintopisteen, kokonaan englanniksi suoritettavan strategian johtamisen kurssin. Olin kyllä aiemminkin havainnut, että myös tuohon opiskelemiseen liittyen kohdallani löytyy tällainen enempi urheilullinen ote. Haastetta pitää olla ja uskon kaiken lisäksi hoitavani opinnäytetyöt paremmin kuin muut...

Pikkuhiljaa pitäisi myös alkaa etsiä lokakuusta eteenpäin riittävän haastavia, mielellään johtamiseen ja hallintoon liittyviä työtehtäviä. Yhtenä ratkaisevana askeleena kävin tänään jättämässä virkavapaus-anomuksen ensi lukuvuodelle ilman mitään tietoa duunipaikasta. Onneksi "back-uppeina" on olemassa aina sukellus- tai hyppypummihommia, jollei kukaan tarvitse huippuunsa viritettyä, haasteisiin valmista työpanostani oikeisiin töihin. Tarjouksia voi laittaa vaikka tämän blogin kommentteihin!

Sinivalkoista

Kaisa Mäkäräinen ei päässyt linnan juhliin, kun hänen piti olla valmistautumassa ampumahiihtokisoihin. Joku urheilijan elämää tuntematon voisi hyvinkin päivitellä kauhistuneena asiaa ymmärtämättä, että urheilijan suurin täyttymys ei ole päästä jonotttamaan presidentin linnaan. Toki siellä on kohteliasta ja kunniakasta vierailla, jos vain se ei häiritse tärkeämpiä asioita, kuten omien tavoitteiden saavuttamista.

Maajoukkueurheilijat ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan taistella maansa puolesta ilman välitöntä hengenvaaraa tai suurempia moraalisia ongelmia. Aina kun saa esiintyä Suomen lippu rinnassa yleisölle, tulee sellainen hyvä, sinivalkoinen fiilis. Täydellisimmillään se on juuri siinä hetkessä, kun on saanut tehtyä suorituksen, johon voi itse olla tyytyväinen heiton, hypyn, maaliintulon, maalinteon tai vastaavan päätteeksi.

Se voi olla samalla kertaa hyvin itsekäs ja kuitenkin kollektiivinen hetki, miten vain sitä päässään haluaa pyöritellä. Henkilökohtaisen tavoitteen saavuttaminen kovan työn tuloksena, joka samalla tuo iloa muille samaan ryhmään kuuluville, parhaimmillaan koko Suomelle!

Erittäin sinivalkoinen hetki on sitten tietysti palkintopallilla, jos niin hyvän suorituksen pystyy tekemään. Suomen lipun nousun seuraaminen parhaimmillaan Maamme-laulun tahdissa on se isänmaallinen kohtaus urheilijan juhlassa. Linnan juhliin osallistuminen on siihen hetkeen verrattuna kalpea varjo.

Vaikka en itse ole olympiaurheilija enkä maailmanmestari, olen päässyt kokemaan muutamia sykähdyttäviä sinivalkoisia hetkiä sekä laskuvarjohyppäämisen että painonnoston parissa.

Ensimmäinen niistä oli vuonna 1988, kun pääsin ensimmäistä kertaa laskuvarjohypyn MM-kisaedustajaksi kovan kamppailun tuloksena. Ensikertalaisena sain kunnian kantaa avajaisissa Suomen lippua, mikä oli pakahduttavan upea fiilis. Siitä kiitokset joukkuetovereilleni!

Toinen liittyy taas lapsuuteni ykköslajiin ja myöhempään oheislajiin, painonnostoon. Vuonna 2010 oli pulaa pikkusarjojen miehistä Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan ja otin tarjoutuneen paikan vastaan. Kun tiukan painonvedätyksen jälkeen astuin lavalle Suomen lippu rinnassa, oli lähes epätodellinen olo! Olin pienenä ihaillen katsellut Kangasniemiä, Kailajärviä, Avellania, Salakan Jussia ja nyt olin itse maajoukkueen mukana, mistä ei nuorempana varmaan osannut edes uneksia.

Kolmas, liikuttavan sinivalkoinen hetki oli päästä kolmanneksi laskuvarjohypyn maailmancupissa kymmenien vuosien työn jälkeen. Samalla sai palautettua uskon omaan tekemiseen ja siihen, että se voi olla toistekin mahdollista.

Mainitun maamme laulun olen saanut kuunnella vain pari kertaa ja nekin painonnostokisojen päätteeksi. Kun saisi kerran kuunnella sitä laskuvarjokisoissakin, niin voisi sitten huojentuneena siirtyä onkimishommiin.

Joka tapauksessa yli kolmenkymmenen kisavuoden jälkeenkin on edelleen niin "sinivalkoista" hypätä Suomen väreissä...