Kotikäynti

Kansainvälinen seikkailija istuu kuluttamassa aikaa Pohjois-Saksalaisessa satamassa ja huomaa syövänsä viimeisiä Suomesta mukaan otettuja ruisnallikoita päällystettynä Kroatian Plodinesta ostetulla meetvurstilla ja Itävallan Billasta ostetulla juustolla. Eurooppa on ihan tosi pieni etenkin täällä ytimessä. Jotenkin useasti tuntuu, että me ulkokehäläiset olemme myös vähän ulkopuolisia tässä hässäkässä. Oma sidosryhmämme olisi ennemminkin joku Pohjola-Norden kuin EU.

Kotiin paluu sinällään on ihan luksusta mutta pieleen menneen hyppykisailun jälkeen innostuminen siitä vaatii vähän itsepsyykkausta. Mieltä painaa ajatus, että nyt saa luimistella ja selitellä epäonnistumisiaan kavereille, tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Olo on varmaan samanlainen, kuin mäkihyppääjillä viimeisten vuosien aikana. No, kausi on kuitenkin vielä yhden kortin varassa, jolta tosin ei näillä suoriutumisilla enää odota mitään huikaisevaa suoritusta. Kun nyt saisi Sveitsissä tehtyä edes kahdeksan hyppyä ilman megamokaa!

Sveitsi tulee olemaan myös jäähyväiskisani italialaisen joukkueeni kanssa, joskaan he eivät vielä tiedä sitä. Suomesta käsin ei pysty ajan eikä rahan puolesta tekemään huvikseen kisareissuja ja omat resurssini on nyt näiden kolmen vuoden aikana käytetty. Bellunon kisa Italiassa on kuitenkin sellainen, jossa haluaisin vielä käydä kisaamassa tulevaisuudessakin ja ehkä minulle siitä tiimipaikka saattaisi järjestyäkin.

Taisi olla neljäs kerta, kun kulutan päivästä muutaman tunnin ennen Travemunden satamaan saapumista Lyypekissä. Se on ehdottomasti ihan suosikkikaupunkejani Euroopassa ja aion varmasti tulla tänne joku kerta yökylään tai vaikka kahteen sellaiseen. Lyypekki on Pohjolan Venetsia täynnä keskiaikaisia kirkkoja ja rakennuksia ”kanaalin” ympäröimänä. Rannoilta löytyy pysyvä Tall Ships Race esittely ja pieniä kuppiloita sekä puoteja pikantteine tuotteineen. No joo, olen jonkinasteinen historiafriikki, mistä syystä olen mieltynyt tällaisiin paikkoihin.

Kisareissuilla on aina matkalla jostain jonnekin ja vaikka matkan varrella olisi kaikenlaista mielenkiintoista, ei sinne vain ole olevinaan aikaa poiketa. Tälläkin reissulla ajoin mm. kaksi kertaa Belgradin läpi ilman aikomustakaan kurkata kaupunkia, puhumattakaan monista pienistä kylistä ja kaupungeista Itävallassa ja Saksassa. Oikeastaan vain silloin, kun perhettä on ollut mukana, on tullut paneuduttua vähän turistihommiinkin, kuten tällä reissulla Romaniassa. Joskus tulee mietittyä, että jotkut maksavat tuntuvan summan euroja matkustaakseen paikkoihin, joista itse hurauttaa ohi vain päästäkseen lentokentältä toiselle mahdollisimman pian!

Matkavinkkinä Saksassa autoilijoille, että eilen Itävallan rajalta Muncheniin periaatteessa kuusikaistaisella autobahnalla 135 kilometrin matkaan meni kaksi ja puoli tuntia. Pohjois-Saksa taas oli täynnä tietöitä, joten keskinopeus oli varmaan periaatteessa rajoittamattoman nopeuden teillä lähellä kahdeksaakymppiä! Saksalaiset muuten noudattavat pääsääntöisesti huomattavasti paremmin nopeusrajoituksia kuin suomalaiset. Jos haluat tai joudut poikkeamaan kylien läpi kulkeville teille, varaudu siihen, että kameratolppia on joka kylässä ja kaikissa on kamerat. Joka vuosi olen onnistunut kuvauttamaan itseni, joten ulkomaan kirjeitä taas odotellaan!

Kirjoittelen tätä Finnstarin kuormausta odotellessa, joten reilun tunnin päästä on toiveita päästä seitsemän viikon tauon jälkeen saunaan. Puolenyön jälkeen sitä ei pitkän kaavan mukaan viitsi tehdä mutta huomenaamuna salitreenin jälkeen taas jatketaan laivasaunomista ja ylihuomenna lämpiääkin jo oma ulkosauna Tyrrissä. Kyllä tämä tästä...

Jaksaa, jaksaa!

Mieluummin sitä istuu Thalgaussa vesisateessa Jumpyssä kuin teltassa! Ensimmäinen sateinen kilpailupäivä koko kaudessa enteilee toki syksyn saapumista tänne keskiseenkin Eurooppaan. Oma turnauskestävyyskin alkaa olla kolmen kuukauden kisaamisen jälkeen koetuksella mutta neljän päivän päästä ollaan jo Finnlinesin lautalla kyntämässä Itämerta kotia kohti! Maaliskuun puolen välin jälkeen olen puolen vuoden ajan hypännyt vähintään yhden hypyn joka viikko, mikä lienee omanlainen ennätyksensä?

Koska oli hyvin ajoaikaa, säästin muutamakymmentä euroa moottoritie- ja siltamaksuissa ajaen eilisen päivän tänne Itävaltaan Slovenian halki Kroatiasta pikkuteitä myöten. Matka kesti neljän tunnin sijasta kymmenen mutta kyllä kannatti. Ei tarvinnut jonotella missään, sai ihastella maisemia ja vähän autosuunnistaakin, koska navigointiohjelma yrittää koko ajan viedä motarille.

Slovenia ja eritoten Itävalta ovat täynnä peltoja, pientiloja, laiduntavia lehmiä ja Suomesta kokonaan kadonnutta maalaisromantiikkaa. Missä on mennyt pieleen, Suomi? Okei, näillä on varmaan pari kuukautta pitempi kasvukausi mutta selittääkö se kokonaan sen, että pienviljely ei ole kuihtunut ja karjanhoito kannattaa? Olen satavarma, että ihmiset voivat täällä paremmin, syövät puhtaampaa sekä ekologisempaa ruokaa ja saavat vielä kaupan päälle esteettisiä elämyksiä maatila ja kylämaisemista. Esteettisyyden puolesta toki Itävalta on ainakin automatkailijan kannalta ihan omaa luokkaansa vuorien ja laaksojenkin puolesta.

Kuun vaihteessa pitää vielä poiketa lentäen Sveitsiin kauden päätöskisaan. Sain juuri tietää, että majoitukuviot eivät toimi viimevuotiseeen tapaan, joten tässä joutuu nyt vähän säätämään. Toiseksi paras vaihtoehto on nyt tuon kahdenkymmenen kilon painorajoituksen kanssa jättää jollekin täällä mukana oleva telttakassi tuotavaksi Sveitsiin, jolloin pystyn neljänkympin lisämaksulla kuskaamaan sen kisan jälkeen takaisin Suomeen. Tällöin ei tarvitsisi vuokrata Milanon kentältä autoa, jos joukkuetoverini, Corrado Paviasta pystyisi noutamaan minut sieltä ja palauttamaan ajastaan takaisin.

Sade senkun kiihtyy ja voi olla, että päivä on pitkälti käsitelty. Sain kuitenkin eilen tiimikaverini Ehabin kanssa hypättyä yhden melko arvokkaan (25 euroa) harjoitushypyn kisa-alueelle helikopterista. Osin hinnasta johtuen ja osin myös siitä, että tuntui vain mukavalta ottaa rennosti, ei viitsinyt enempää hypätä. Samalla tuli lounaaksi tuhottua viimeinen muutamasta mukaan otetusta hernekeittopurkista torstain kunniaksi. Illalla kävimmekin sitten perinteisellä joukkuepäivällisellä, kun olimme saaneet kaikki paikalle.

Mielestäni huomiseksi on luvattu parempaa ja sunnuntaiksi vielä parempaa keliä, joten eiköhän noita kierroksia saada tarpeellinen määrä aikaiseksi. Ainakin toivon kovasti niin, sillä polte kisaamiseen ja näytön tarve pieleen menneen MM-kisan jälkeen on kova. Eikös se ollut jotenkin niin, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus?

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Täällä taas!

Matkaaminen Finnlinesin lautalla Helsingistä Travemundeen on kyllä miellyttävää kuntosalin, saunan ja seisovan pöydän myötä. Etenkin saunasta yrittää ottaa kaiken irti, kun tietää, että seuraavaan saunomista joutuu nodottamaan reilun kuukauden! Myöhäisen saapumisajankohdan taktiikkana on levätä mahdollisimman paljon kakkospäivänä, että jaksaa ajaa iltakymmenen jälkeen 3-4 tuntia eli ohi Berliinin, välttääkseen aamuruuhkat. Muutenkin yöllä on miellyttävä ajaa vähäisen liikenteen takia!

Kolmen tunnin virkistävien yöunien jälkeen matka jatkui Saksan halki Muncheniä kohti. Jos joku kuvittelee, että nopeusrajoittamatonta autobahnaa pitkin mennään etelään, että heilahtaa, voin kertoa, että tuhannen kilometrin ajo ei onnistu kesäaikaan yhtään nopeammin kuin Suomessakaan lukuisten tietöiden ja ruuhkien takia. Toinen juttu, mitä ei monetkaan huomioi matkabudjetissa on moottoritiemaksut, joihin saa menemään pidemmällä reissulla parikin sataa euroa. Ainakin Itävallassa, Sloveniassa ja Sveitsissä homma hoituu tuulilasiin ostettavilla vinjeteillä ja muualla tietulleilla. Saksa on varmaankin ainoa maksuton maa, mutta sielläkin kuuluu olevan paineita maksullisuutta kohti.

Parin pysähdyksen taktiikalla ajotunteja keskiviikkoon kertyi 11 tuntia ja Grobnikin kentälle saavuttua paikallisessa ravintolassa nautitun Diavolo-pizzan ja Tomislav-oluen jälkeen majoituksen punkka kutsui vahvasti väsynyttä matkaajaa, etenkin kun paikalliset pyysivät lähtemään aamulla kahdeksalta ensimmäiseen konekuormaan televisiokuvausten takia.

Torstai-aamuna siis pari kohtalaista treenihyppyä, jonka jälkeen Jumpy parkkeerattiin osaksi ”Italo-leiriä” kentän reunalle tuki- ja päiväoleskeluautoksi hyppytoimintaa varten. Illalla vielä yksi treenihyppy tiimikaverini Corradon kanssa ja sitten koko joukkueen kanssa lähiravintolaan tiimipäivälliselle. On aina tosi mahtavaa nähdä hyppykavereita ympäri maailmaa ensimmäisissä kisoissa talven jälkeen! Oikeasti suurin osa ystäväpiiristäni löytyy juuri täältä…

Eka kisapäiväkin on tätä kirjoitettaessa takana. Huonosta kelistä johtuen pääsimme hyppäämään vain yhden kierroksen ja siitä tulokseksi saatu kaksisenttinen ei tietenkään ollut tulos, mitä tultiin hakemaan mutta siedettävä alku kuitenkin. Etenkin verrattuna viime vuoden kuustoistaseen! Ennusteet näyttävät siltä, että kuvan mukaista toimintaa on kuitenkin edelleen luvassa...

Sit ku mä lähin!

Se on kai jotenkin aina vaan vaikeampaa? Nimittäin kotoa lähteminen tien päälle, kun voisi vaikka mennä lämmittämään ulkosaunan tai lähteä moottoripyörällä laskuvarjokerholle. Päällimmäisenä myöskin tieto siitä, että läheisiä ja ystäviä ei näe taas kuukauteen. Toisaalta taas näkee ystäviä, joita ei ole nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

No, täällä Finnferryllä alkaa jo taas koti-ikävä vähän helpottamaan ja innostava ajatus tulevista kisahommista valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Ainoana "välipeikkona" on tuo yötä myöten alkava huominen ajomatka Travemundesta pelipaikoille. Ajamisessa ensimmäinen 150 kilometriä on pahinta mutta sitten sitä vaan aivot tyhjänä pudottelee eteenpäin ilman kummempia taukoja.

Eka yönä yritän ajaa pari-kolme tuntia ja sitten vedän muutaman tunnin unet Jumpyn takapunkalla että jaksaa pudotella iltapäivän päätteeksi Rijekaan, Kroatiaan ja samalla tulee aamuyön kriittiset tunnit kuitenkin nukuttua. Kerrankin on kunnon punkka odottamassa koti-ikävää helpottavan mökkipeiton kanssa. Pään päällä on vielä koristeena ja "wunderbaumina" eilen saunan takaa tehty vasta. Saa nähdä, mikä sen vointi on, kun syyskuussa palataan takaisin...

Kaikki käytännön järjestelyt poissaoloa varten on ehkä hoidettu ja ennen lähtöä tuli haettua kaikkien odottamat tuliaislakut Kouvolan Lakritsalta ja matkan varrelta myös SAKO:n harjoitusmaaleja kilpakumppaneillekin. Auto-Sunista Mankin Janne antoi mukaan vielä nipun Citroeniin liittyviä papereita green cardeineen, joten autoiludokumenttienkin pitäisi olla kunnossa EU:n ulkopuolella  poikkeamistakin varten.

Aamulla tuli tehtyä viimeinen jalkakyykkytreeni kuukauteen ja kohta taidan käydä polkemassa laivan salilla vähän kuntopyörää. Sitten on vuorossa sauna ja Finnlinesin loistava illallinen, jonka takia onkin oltu lähes koko päivä syömättä. Way to go!

Chirpy, chirpy, cheep, cheep...

Vähän oli muuttolintufiilikset, kun tuli eilen lentäen takaisin villiin pohjolaan. Pihatie oli sulana ja aamulla lehteä hakiessa pesäfiiliskonsertti oli pihapuissa täydessä käynnissä. Ei paha! Kotilentokin meni kerralla putkeen hyvässä myötätuulessa ja pääosin auringonpaisteessa. Harri ja Simo hoitivat likaisen työn ja Lassen kanssa nautiskelimme Zulu Foxin business-luokassa maisemista ja edelleen siitä megalomaanisesta jalkatilasta. Vessaan pääsi tosin vain Puolassa tankkausstopilla, jossa mietimme myös lentoemännän lainaamista, saatuamme seuraksi ihan oikean matkustajakoneen, jonka perään jouduimme jonottamaan lentoonlähtöä. Taas pieniä sorrettiin!

Leiri saatiin siis päätökseen mutta tarkempaa "tilinpäätöstä" siitä ei ole vielä tehty. Ajasta ehkä puolet oli hyppykelpoista keliä, mikä on aika normaali prosentti Euroopan kohteissa etenkin tähän aikaan. Hyppääjiä olisi saanut olla enemmän, että olisimme saaneet konekuormia lähtemään useamman peräkkäin mutta juuri siihen kohtaan (pääsiäinen), milloin paikalla oli parhaiten jengiä sattui myös huonoimmat kelit. Leirillä lennettiin arvion mukaan 50-60 konekuormaa, mikä kaiketi tekisi 700-800 hyppyä? Myös toiminnan tehostamisella olisi saatu ehkä useampia pokia ilmaan, sillä aika paljon aikaa käytettiin turhaan säätämiseen.

Kiitokset manageri Lassille ja koordinaattori Hannalle työstä, joka mahdollisti leirin toteuttamisen sekä läpiviennin Skydive Finlandin osalta. Kunnia kuuluu myös "muulle Suomelle", koska ainakin puolet leirin hyppääjistä eivät itse asiassa olleet SDF:n ykkösjäseniä. Paikalliset taas olivat ottaneet lomaa auttaakseen meitä kaikissa käytännön järjestelyissä tienaamatta itse tapahtumalla juurikaan mitään. Heille oli tärkeää, että tulimme sinne hyppäämään ja toki toivovat, että olimme tyytyväisiä ja saapuisimme myös uudelleen! Eikäpä unohdeta Väistön Maukkaa, jonka kanssa alun perin lähdimme suunnittelemaan tätä operaatiota...

Omalta osaltani harjoittelu sujui pelottavan hyvin. Kolmestakymmenestä harjoitushypystä valtaosa oli nollia ja ykkösiä. Toivottavasti tuloskunto säilyy ja ennen kaikkea pää kestää myös kesän kisoissa, joista ensimmäinen maailmancup kisataan juuri tuolla samalla kentällä parin kuukauden päästä. Silloin paikan päälle ei pääse yhtä sujuvasti omalla koneella mutta Auto-Sunin Janne tilailee juuri sitä uutta Citroenin laskuvarjohyppääjämallia - Jumpyä kesän hyppyrundia varten. Nyt sitä keliä sitten viimein myös tänne pohjolaan, että saadaan treenit jatkumaan myös kotikentällä Utissa!