Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.

Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

Home on the range!

Utissa jo kolmatta päivää viettämässä kesälomaa. Tai ainakin tavallaan, sillä on tuossa jo neljä treenihyppyäkin kotikentälle tullut tehtyä. Ulkosauna on kuitenkin lämmennyt joka ilta ja vastat on omasta metsästä haettu. Jalkakyykkytreenillä on saatu paikat nautinnollisen kipeiksi. Moto Guzzilla on päässyt kulkemaan, kun Jumpy jäi Rijekan lentokonehalliin omalle ansaitulle lomalleen. Vielä kun mökille pääsisi mutta nyt on vielä ollut sen verran kotiaskareita rästissä, ettei ole pystynyt Mikkelin suuntaan siirtymään. Ensi viikolla nyt sitten viimeistään!

Kävin tänään aamun treenihyppyjen jälkeen moottoripyörällä Valkealan kirkonkylällä jättämässä viimeiset jäähyväiset rakkaalle duunipaikalleni, jonne ensimmäisen kerran saavuin töihin vuonna 1984 ja jossa olen joka tapauksessa tehnyt oman päätyöurani jatkosta riippumatta. Oli se surullista katsoa, kun purkuhirviö rusensi liikkasalin seiniä. Liikkasalin, jossa olen viettänyt tuhansia tunteja eri ikäisten lasten ja nuorten parissa pääasiassa opettamalla mutta myös telinevoimisteluvalmentajana sekä itse treenaamalla siellä. Siellä on saatettu monet ikäluokat kutosia "turvalliselle matkalle" yläkouluun ja elämään sekä ihasteltu hartaasti valmistellut joulujuhlaesitykset itkettäen ekaluokan tonttuleikkiläisten äidit ja toivottavasti vähän isätkin. Nyt tuo sadoille lapsille turvallinen ja meille kymmenille opettajille tuttu koulurakennus alkaa olla läjä rakennusjätettä. Turha tulla höpöttämään mistään kehityksestä ja uudesta ja paremmasta - se on silti kuolettavan surullista!

Onneksi sain kuitenkin vetää oman opettajaurani kirkonkylällä tuossa rakennuksessa ilman parakkikomennusta, joka on nyt ollut tilanteena pari vuotta ja jatkuu ainakin saman verran, kun Kouvolan kaupunki ei ole pystynyt päättämään mitä tilalle tulee. Väliaikanen parakkitilanne on erittäin huono sekä työntekijöille että kylän lapsille.

Sunnuntaina pitäisi hypätä näytöshyppy jälleen kerran Kouvolan pesäpallostadionille, minne olen vuosien saatossa hypännyt kymmeniä kertoja mitä kummallisimmissa rooleissa. Siellä olen kokenut myös hyppyurani ainoan "tilastotappion" hajoittamalla jalkani vaikeissa tuuliolosuhteissa huonolla päävarjolla vuoden 1991 tenavaleirillä. Nyt on samainen leiri uudemman kerran KPL:n järjestettävänä, joten tavallaan "akan tappo-hyppy" olisi tarjolla. Keliennusteet on vain valitettavan huonot mutta katsellaan, miten tilanne kehittyy.

Ai niin, se Bosnian kisa! Kun ei treenihyppyjä saatu, jouduimme kokeilemaan valmentajan kanssa paria kehitysjuttua kisan alussa, millä saatiinkiin sekaisin pari ekaa hyppyä. Lopussa lähti jo taas sujumaan mutta kisahan oli tuloksellisesti jo menetetty. Sain kuitenkin bongattua uuden hyppylentskarin, vanhan jugoslavialaisen Utva kuuskutosen ja Jumpyn tonkimisesta huolimatta selvisimme rajalla iman kumihanskakäsittelyä!