On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

No, nyt alkaa pikkuhiljaa...

Vaikka olenkin ollut vähän sitä mieltä, että omaan arkeen ei koronat ole juurikaan vaikuttaneet, kevään eteneminen alkaa tuottaa kuitenkin pientä sosiaalisten kontekstien kaipuuta. Päällimmäisenä tietenkin vaivaa lentokenttäelämän puute. Kun on tasaisesti putoillut yli neljäkymmentä vuotta lentolaitteista, on selvää, että tuo lentokentänreunushengailujengi on erittäin merkittävä viiteryhmä. Ei välttämättä juuri se hyppääminen mutta muiden saman mielisten heimoveljien sekä -sisarten kanssa jutustelu ja säätäminen on tärkeässä roolissa. Nyt sen huomaa!

Lähes yhtä kauan on kesän ja usein koko vuoden elämä rakentunut hyppykisojen ympärille ja nyt voi olla, ettei niitäkään ole tarjolla. juuri viime viikolla siirrettiin kaikkien hyppylajien MM-kisa vuodella eteenpäin. Todennäköistä on myös, ettei yhteenkään Euroopan hyppykisaan ole pääsyä tänä vuonna, vaikka ne jollain tasolla järjestettäisiinkin. Ainoa oljenkorsi taitaa olla Immolan SM-kisa heinäkuulla. Ainakin osallistujamäärä on nykyisellään niin pieni, että sen pitäisi mahtua kokoontumisrajoituksiin.

Kotipihallakin alkaa olla normaalia enemmän tyhjäkäyntiä ja miellyttävät mökkikelit antavat odottaa edelleen itseään. Yöt kun saisi plussalle, niin pääsisi tuo lähtökuoppiinsa jämähtänyt kevätkin etenemään. Moottori- ja maantiepyörälenkkeihin edellytän taas yli kymmentä astetta, mihin ei ole auringonpaisteesta huolimatta juurikaan päästy.

Vuosi sitten olisi varmasti ollut pakka tämän kanssa pahemmin sekaisin, kun olisi ollut totaalijumissa Utissa. Nyt sentään pääsee viikottain poikkeamaan duunipaikalle Parikkalaan, käydä siellä salilla ja aseveli Honkasen kanssa ampumassa sekä saunomassa ja tietysti keskustella sekä asiaa että diipadaapaa työkavereitten kanssa. Enpä olisi äkkiseltään ajatellut, että duunilla olisi tällainen terapeuttinenkin merkitys!

Marjan metsästyskausi.

Se on taas aika vuodesta, jolloin mammat viuhtovat metsissä keräämässä raakoja marjoja, kun muuten joku toinen ehtisi kerätä ne. Ensin hyperventilointia aiheuttaa mustikat, joita ei ennusteiden mukaan koskaan ole ja silti niitä riittää marraskuulle asti. Seuraavana poimitaan ra'at puolukat ja siinä välissä pöllytetään vattupuskia.

Oma marjankeruuaikani alkaa syyskuulta, jolloin puolukatkin alkavat olla kypsiä ja metsästä löytyy edelleen jalkapallon kokoisia puolukoita thaikkupoimijoista huolimatta. Karpaloita poimitaan suolta sitten sormet kohmeessa loka-marraskuussa. Pari vuotta sitten lumitilanne saalli puolukoidenkin poimimisen vielä jouluaatonaattona!

Poikkeuksena kuitenkin on omaakin sielunelämää jo heinäkuulla häiritsevä lakka, jonka kimpussa etenkin täällä Tyrrin banaanilaakson harvoilla kasvupaikoilla pitää olla ajallaan. Lakka on toki siitä hyvä, että raakana sitä ei oikein pysty irroittelemaan varvusta, joten jonkinlainen kypsyysaste on taattu. Kypsynyt marja putoaa myös melko nopeasti sammalikkoon, joten poiminta-aika on huomattavasti rajatumpi kuin mustikalla tai puolukalla puhumattakaan karpalosta, joita voi käydä saalistamassa vielä keväällä lumien sulamisen jälkeenkin.

Ilman vaimon ahkerointia marjametsällä ei kuitenkaan aamupalan kanssa olisi metsän antimia tarjolla pitkin talvea. Lakkasaaliista riittää iloa vain muutamaan erikoishetkeen ja myöhäissyksyn marjastukseni katoaa muutaman päivän online-iskuina aamurahkan sekaan.

Metsämarjastuksen terveydellisiin vaikutuksiin kuuluu tietysti hyvä syy lähteä metsään tallailemaan. Kun eilen aurinkoisena kesäiltapäivänä palasin lakkametsältä suolta ensin riistapellon läpi viljapellon laitaa välimetsään keräillen samalla vihtaoksia polun varren koivuista ulkosaunaa varten, tuli hetken aikaa taas tajuttua, miten etuoikeutetusti saa elää sellaista normisuomi-ihmisen unelmaa. Oman talon "takapihalta" löytyy marjametsät ja hiihtosuot, pihalla on marjapensaat, omenapuut ja toistasataa vuotta vanha ulkosauna. Keskustaan on kuitenkin vain viidentoista minuutin auto- tai moottoripyörämatka ja omiin intresseihin tiukasti kuuluvalle lentokentälle vartin fillarointi. Puolentoista tunnin ajomatkan päästä löytyy lammen rannalta kesämökki soutuveneineen.

Mitä pidemmän aikaa tulee koluttua maailman hyppykenttiä tai koralliriuttoja, sitä enemmän ajatus palaa näihin arkisiin, turvallisiin kotijuttuihin. Suomalainen metsä on ihan paras tallailupaikka, kotisaunan löylyjä ei voita mikään ja omalla pihalla puuhastelu antaa parasta mielen terapiaa. Ehkäpä sen tajutakseen pitää kuitenkin käydä poimimassa marjoja aina vähän kauempaakin!

Rusinat pullasta!

Muistan, kun viime kesänä lojuin Podgorican pölyisellä lentokentällä iltapäivällä odottelemassa hyppytoiminnan alkua. Lämpöä oli varjossa +37 ja kuivassa ilmassa leijui Bosnian puolen metsäpalojen haju. Mietin, että olisin tuhat kertaa mieluummin Aihosenlammella omalla mökillä näissä lämmöissä. Eikä tuo Montenegron fiilis ollut ainoa, sillä vietin jo viime kesänä lentokenttäelämää yhteen menoon viisi viikkoa yli kolmenkympin lämmöissä putkeen ja siihen kun lisätään Thaimaan sukelluskuukausien lämpömäärät, on mökkihaaveita tullut eläteltyä useaan otteeseen vuosien aikana. Ja nyt juuri, kun olin tällä kolmen viikon Suomi-lomalla, sain nautiskella niitä helteitä mökillä!

Ennen lähtöä ollut ”toukokesä” ja nyt ”heinähelteet” ovat nostaneet Suomen markkina-arvoa mielessäni entisestään. Olen aika usein pullistellut noilla ulkomaan keikoilla sekä niiden keleillä ja maisemilla, mistä toki on osa ihan asiaakin mutta kyllä suomalaisen sielunmaisema on siellä mökkirannassa ja metsän reunassa ja parasta hellettä on tarjolla kotinurkilla silloin kun sitä on.

Ihan parastahan olisi, että saisi mökin ja saunan siirrettyä vuodenajan mukaan sopivaan paikkaan mutta sen rahan keräämiseen on tullut valittua väärä kilpailulaji ja toisaalta harrastus on vuosien mittaan haitannut riittävän rahankeruuta työelämässä. Eikä harmita yhtään! Olen joka tapauksessa etuoikeutettu siinä suhteessa, että mulla on oma mökki, mistä pääkunnia kuuluu mummolle ja äidille, joiden ansiosta saan ladata akkuja suojassa pahalta maailmalta.

Itse tykkään kuumista ilmoista ja näilläkin helteillä oli ihan masokistisen parasta juosta 18 kilometrin mökkilenkki yli kolmenkympin paahteessa! Loman aikana ehti mansikoille ja vatut sekä mustikatkin ehtivät kypsyä, kotisuon lakoista puhumattakaan. Välillä on päässyt hyppäämäänkin, joten nyt kun Suomen kesän ”rusinat pullasta” on noukittu, voi palata hyvillä mielin Etelä-Eurooppaan duunihommiin. Viikon päästä taistellaan sijoituksista joukkueeni kotikisassa, Italian Bellunossa!

Home on the range!

Utissa jo kolmatta päivää viettämässä kesälomaa. Tai ainakin tavallaan, sillä on tuossa jo neljä treenihyppyäkin kotikentälle tullut tehtyä. Ulkosauna on kuitenkin lämmennyt joka ilta ja vastat on omasta metsästä haettu. Jalkakyykkytreenillä on saatu paikat nautinnollisen kipeiksi. Moto Guzzilla on päässyt kulkemaan, kun Jumpy jäi Rijekan lentokonehalliin omalle ansaitulle lomalleen. Vielä kun mökille pääsisi mutta nyt on vielä ollut sen verran kotiaskareita rästissä, ettei ole pystynyt Mikkelin suuntaan siirtymään. Ensi viikolla nyt sitten viimeistään!

Kävin tänään aamun treenihyppyjen jälkeen moottoripyörällä Valkealan kirkonkylällä jättämässä viimeiset jäähyväiset rakkaalle duunipaikalleni, jonne ensimmäisen kerran saavuin töihin vuonna 1984 ja jossa olen joka tapauksessa tehnyt oman päätyöurani jatkosta riippumatta. Oli se surullista katsoa, kun purkuhirviö rusensi liikkasalin seiniä. Liikkasalin, jossa olen viettänyt tuhansia tunteja eri ikäisten lasten ja nuorten parissa pääasiassa opettamalla mutta myös telinevoimisteluvalmentajana sekä itse treenaamalla siellä. Siellä on saatettu monet ikäluokat kutosia "turvalliselle matkalle" yläkouluun ja elämään sekä ihasteltu hartaasti valmistellut joulujuhlaesitykset itkettäen ekaluokan tonttuleikkiläisten äidit ja toivottavasti vähän isätkin. Nyt tuo sadoille lapsille turvallinen ja meille kymmenille opettajille tuttu koulurakennus alkaa olla läjä rakennusjätettä. Turha tulla höpöttämään mistään kehityksestä ja uudesta ja paremmasta - se on silti kuolettavan surullista!

Onneksi sain kuitenkin vetää oman opettajaurani kirkonkylällä tuossa rakennuksessa ilman parakkikomennusta, joka on nyt ollut tilanteena pari vuotta ja jatkuu ainakin saman verran, kun Kouvolan kaupunki ei ole pystynyt päättämään mitä tilalle tulee. Väliaikanen parakkitilanne on erittäin huono sekä työntekijöille että kylän lapsille.

Sunnuntaina pitäisi hypätä näytöshyppy jälleen kerran Kouvolan pesäpallostadionille, minne olen vuosien saatossa hypännyt kymmeniä kertoja mitä kummallisimmissa rooleissa. Siellä olen kokenut myös hyppyurani ainoan "tilastotappion" hajoittamalla jalkani vaikeissa tuuliolosuhteissa huonolla päävarjolla vuoden 1991 tenavaleirillä. Nyt on samainen leiri uudemman kerran KPL:n järjestettävänä, joten tavallaan "akan tappo-hyppy" olisi tarjolla. Keliennusteet on vain valitettavan huonot mutta katsellaan, miten tilanne kehittyy.

Ai niin, se Bosnian kisa! Kun ei treenihyppyjä saatu, jouduimme kokeilemaan valmentajan kanssa paria kehitysjuttua kisan alussa, millä saatiinkiin sekaisin pari ekaa hyppyä. Lopussa lähti jo taas sujumaan mutta kisahan oli tuloksellisesti jo menetetty. Sain kuitenkin bongattua uuden hyppylentskarin, vanhan jugoslavialaisen Utva kuuskutosen ja Jumpyn tonkimisesta huolimatta selvisimme rajalla iman kumihanskakäsittelyä!

Jatke!

Niinkuin olen pelon hallinnan luennoillanikin kertonut, kaikista vaarallisinta, mitä ihminen voi tehdä on moottoripyörällä ajaminen! Siinä ollaan hengenvaarallisissa nopeuksissa ilman käytännössä minkäänlaista suojaa säkän ja muiden tielläliikkujien armoilla. Silti sitä ei jostain syystä pidetä "extreme-juttuna", toisin kuin huomattavasti turvallisempia laskuvarjohyppäämistä, sukeltamista ja kiipeilyä...

Meillä pohjan perukoillahan se on ihan pelkkää harrastusta ja fiilistelyä toisin kuin eteläisessä Euroopassa, missä moottoripyörä on monasti kulkuväline kuten autokin. Näin myös itselläni se on aina ollut fiilistelykapine, jolla pitää olla tietynlainen staili mukana. Ei tulisi mieleenkään ajaa tavanomaisella, nykyään enemmän "transformers-kulkuneuvoa" muistuttavalla pyörällä. Mitä nopeuksiin tulee, pääsen taivaalla turvallisesti kovemmalla nopeudella, kuin millään moottoripyörällä koskaan, joten silläkään ei ole mitään merkitystä. Mielestäni kaunis pyörä on juuri sellainen isojen poikien ajopeli, mitä pikku-Timo ihaillen katseli seiskyt-luvulla. Mulla on ollut niitä kauniita seiskytluvun pyöriä mutta tällainen tekniikan ihmelapsi ei pysty huoltamaan ja korjaamaan niitä.

Kun talvella ajattelin, että joudun jättämään auton kesäksi Eurooppaan ja liikkumaan kolmen viikon Suomi-loman ajan moottoripyörällä heinäkuussa, aloin katsella uutta pyörää, joka olisi tehty hieman enemmän ajettavaksi, kuin tämänhetkinen Ducatin Supersport. Italostailiin mieltyneenä vaihtoehdot olivat rajatut ja siitä se sitten putkahti esiin! Ilmailuhistoriallisen kotkansiipilogon omaava Moto Guzzi V7 special. Nykytekniikalla varustettu retropyörä poistomyynnissä maahantuojavaihdoksen johdosta. Ajoturvattomuutta (moottoripyörien kanssa ei voi käyttää ajoturvallisuus-termiä) vähentävillä ABS-jarruilla ja luistonestolla varustettuna.

Juuri tällainen hyvän kelin ajaja, pitkän talvipaussin jälkeen tuntee olonsa hyvinkin huteraksi päästessään keväällä pyörän kanssa liikenteeseen. Lisäksi toissapäivänä Tampereelta lähtiessäni alla oli kokonaan uusi pyörä, mahdollisesti hiekkaiset sekä liukkaat kadut ja edessä kolmesataa kilometriä mökille Mikkeliin. Pelotti ehkä yhtä paljon, kuin Kroatiassa bora-tuuleen hypätessä mutta nyt sitä kesti vielä aika paljon pitempään!

Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme kuitenkin jo tutustuneet sen verran toisiimme, että ajoittain pystyi ajamisesta jopa nautiskelemaan. Pikkaisen kyllä huoletti ajoittainen nopeusmittarin näytön "putoaminen" ja varoitusvalojen vilkahtaminen. Eikä syyttä! Nelisenkymmentä kilsaa ennen Mikkeliä se sitten sammui ja virran tulo loppui. Pienen soittorumban jälkeen sain sivukotelon auki ja akun esiin, josta plussapuolen muovitatin alta puuttui kokonaan ruuvi. Puukiilalla kenkä napaan kiinni, hinauksen peruminen ja sovittuun mp-liikkeeseen uuden ruuvin noutoon. Myyjäliike hoiti ihan mallikkaasti ja valitellen hommansa ja Guzzi pääsi käymään mökillä, mistä matka jatkui seuraavana päivänä jo hieman varmemallalla otteella hammaslääkäriin Kouvolaan ja yksi hammas kevyemmällä kuormalla kotiin Uttiin!

Nyt pihalla seisoo italostailia useammalta vuosikymmeneltä traktorista moottoripyörään. Ajokelejä (=hyppykelejä) odotellessa!

Aikaerokrapulaa

Viikko yritetty sopeutua Suomeen ja muutehan tässä alkaa jo hommat sujua mutta aikaero ei meinaa asettua! Olympialaisilla on kyllä vahvasti osuutensa asiassa. Kun herää neljältä, on ihan kiva tietää, että voi mennä alakertaan telkkarin ääreen nauttimaan ylimaallisista urheilusuorituksista. Toisaalta taas ei edes yritä nukkua pidempään, kun voi siirtyä telkkarin ja aamupalan ääreen kaikessa rauhassa. Aamulehtiä joutuu tosin kotvasen odottelemaan, kun posti saapuu tänne Takatyrriin nykyään vasta viiden huitteissa.

Muutenhan en juurikaan katso telkkarista muuta kuin mestareiden liigat ja ampumahiihdon maailmancupit mutta olympialaisten ja eri lajien MM-kisojen aikaan ruutuaikaa kertyy sitten jonkin verran.

Parasta Suomi-elämässä Thai-elämään verrattuna on ylelliseltä tuntuvat kotiolot, sauna, ruoka, tumma olut, hyvä punaviini, loistavat treeniolosuhteet ja tieto seuraavasta reissusta. Se onkin muuten jo kuukauden päästä, jolloin kolmisen viikkoa vietetään Kroatiassa laskuvarjohyppäämisen merkeissä. Toki perhe ja harvat ystävät (Pete, Hantta ja Tanskasen Risto) ovat tärkeitä Suomi-asioita. Niin, ja kun ehtisi ykköslempparipaikallani, mökillä käymään!

Hetken aikaa herätti huolta opiskeluiden tilanne, kun sukellusreissulla ei saanut niiden suhteen vastoin ennakkosuunnitelmia mitään aikaiseksi. Kotiinkin palattua ei oikein jaksanut paneutua asiaan, varsinkin, kun maaliskuun loppuun asti ne oli periaatteessa hoidettu. Eilen selailin kuitenkin opinto-opasta hakeakseni motivaatiota ja yllättäen sainkin sen päälle vaihtaessani suunnitelmaa. Päätin jättää vaivalloisen tuntuisen kehittävän arvioinnin kolmen opintopisteen kurssin pois ja otin tilalle kuuden opintopisteen, kokonaan englanniksi suoritettavan strategian johtamisen kurssin. Olin kyllä aiemminkin havainnut, että myös tuohon opiskelemiseen liittyen kohdallani löytyy tällainen enempi urheilullinen ote. Haastetta pitää olla ja uskon kaiken lisäksi hoitavani opinnäytetyöt paremmin kuin muut...

Pikkuhiljaa pitäisi myös alkaa etsiä lokakuusta eteenpäin riittävän haastavia, mielellään johtamiseen ja hallintoon liittyviä työtehtäviä. Yhtenä ratkaisevana askeleena kävin tänään jättämässä virkavapaus-anomuksen ensi lukuvuodelle ilman mitään tietoa duunipaikasta. Onneksi "back-uppeina" on olemassa aina sukellus- tai hyppypummihommia, jollei kukaan tarvitse huippuunsa viritettyä, haasteisiin valmista työpanostani oikeisiin töihin. Tarjouksia voi laittaa vaikka tämän blogin kommentteihin!