Kotikäynti

Kansainvälinen seikkailija istuu kuluttamassa aikaa Pohjois-Saksalaisessa satamassa ja huomaa syövänsä viimeisiä Suomesta mukaan otettuja ruisnallikoita päällystettynä Kroatian Plodinesta ostetulla meetvurstilla ja Itävallan Billasta ostetulla juustolla. Eurooppa on ihan tosi pieni etenkin täällä ytimessä. Jotenkin useasti tuntuu, että me ulkokehäläiset olemme myös vähän ulkopuolisia tässä hässäkässä. Oma sidosryhmämme olisi ennemminkin joku Pohjola-Norden kuin EU.

Kotiin paluu sinällään on ihan luksusta mutta pieleen menneen hyppykisailun jälkeen innostuminen siitä vaatii vähän itsepsyykkausta. Mieltä painaa ajatus, että nyt saa luimistella ja selitellä epäonnistumisiaan kavereille, tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Olo on varmaan samanlainen, kuin mäkihyppääjillä viimeisten vuosien aikana. No, kausi on kuitenkin vielä yhden kortin varassa, jolta tosin ei näillä suoriutumisilla enää odota mitään huikaisevaa suoritusta. Kun nyt saisi Sveitsissä tehtyä edes kahdeksan hyppyä ilman megamokaa!

Sveitsi tulee olemaan myös jäähyväiskisani italialaisen joukkueeni kanssa, joskaan he eivät vielä tiedä sitä. Suomesta käsin ei pysty ajan eikä rahan puolesta tekemään huvikseen kisareissuja ja omat resurssini on nyt näiden kolmen vuoden aikana käytetty. Bellunon kisa Italiassa on kuitenkin sellainen, jossa haluaisin vielä käydä kisaamassa tulevaisuudessakin ja ehkä minulle siitä tiimipaikka saattaisi järjestyäkin.

Taisi olla neljäs kerta, kun kulutan päivästä muutaman tunnin ennen Travemunden satamaan saapumista Lyypekissä. Se on ehdottomasti ihan suosikkikaupunkejani Euroopassa ja aion varmasti tulla tänne joku kerta yökylään tai vaikka kahteen sellaiseen. Lyypekki on Pohjolan Venetsia täynnä keskiaikaisia kirkkoja ja rakennuksia ”kanaalin” ympäröimänä. Rannoilta löytyy pysyvä Tall Ships Race esittely ja pieniä kuppiloita sekä puoteja pikantteine tuotteineen. No joo, olen jonkinasteinen historiafriikki, mistä syystä olen mieltynyt tällaisiin paikkoihin.

Kisareissuilla on aina matkalla jostain jonnekin ja vaikka matkan varrella olisi kaikenlaista mielenkiintoista, ei sinne vain ole olevinaan aikaa poiketa. Tälläkin reissulla ajoin mm. kaksi kertaa Belgradin läpi ilman aikomustakaan kurkata kaupunkia, puhumattakaan monista pienistä kylistä ja kaupungeista Itävallassa ja Saksassa. Oikeastaan vain silloin, kun perhettä on ollut mukana, on tullut paneuduttua vähän turistihommiinkin, kuten tällä reissulla Romaniassa. Joskus tulee mietittyä, että jotkut maksavat tuntuvan summan euroja matkustaakseen paikkoihin, joista itse hurauttaa ohi vain päästäkseen lentokentältä toiselle mahdollisimman pian!

Matkavinkkinä Saksassa autoilijoille, että eilen Itävallan rajalta Muncheniin periaatteessa kuusikaistaisella autobahnalla 135 kilometrin matkaan meni kaksi ja puoli tuntia. Pohjois-Saksa taas oli täynnä tietöitä, joten keskinopeus oli varmaan periaatteessa rajoittamattoman nopeuden teillä lähellä kahdeksaakymppiä! Saksalaiset muuten noudattavat pääsääntöisesti huomattavasti paremmin nopeusrajoituksia kuin suomalaiset. Jos haluat tai joudut poikkeamaan kylien läpi kulkeville teille, varaudu siihen, että kameratolppia on joka kylässä ja kaikissa on kamerat. Joka vuosi olen onnistunut kuvauttamaan itseni, joten ulkomaan kirjeitä taas odotellaan!

Kirjoittelen tätä Finnstarin kuormausta odotellessa, joten reilun tunnin päästä on toiveita päästä seitsemän viikon tauon jälkeen saunaan. Puolenyön jälkeen sitä ei pitkän kaavan mukaan viitsi tehdä mutta huomenaamuna salitreenin jälkeen taas jatketaan laivasaunomista ja ylihuomenna lämpiääkin jo oma ulkosauna Tyrrissä. Kyllä tämä tästä...

Jaksaa, jaksaa!

Mieluummin sitä istuu Thalgaussa vesisateessa Jumpyssä kuin teltassa! Ensimmäinen sateinen kilpailupäivä koko kaudessa enteilee toki syksyn saapumista tänne keskiseenkin Eurooppaan. Oma turnauskestävyyskin alkaa olla kolmen kuukauden kisaamisen jälkeen koetuksella mutta neljän päivän päästä ollaan jo Finnlinesin lautalla kyntämässä Itämerta kotia kohti! Maaliskuun puolen välin jälkeen olen puolen vuoden ajan hypännyt vähintään yhden hypyn joka viikko, mikä lienee omanlainen ennätyksensä?

Koska oli hyvin ajoaikaa, säästin muutamakymmentä euroa moottoritie- ja siltamaksuissa ajaen eilisen päivän tänne Itävaltaan Slovenian halki Kroatiasta pikkuteitä myöten. Matka kesti neljän tunnin sijasta kymmenen mutta kyllä kannatti. Ei tarvinnut jonotella missään, sai ihastella maisemia ja vähän autosuunnistaakin, koska navigointiohjelma yrittää koko ajan viedä motarille.

Slovenia ja eritoten Itävalta ovat täynnä peltoja, pientiloja, laiduntavia lehmiä ja Suomesta kokonaan kadonnutta maalaisromantiikkaa. Missä on mennyt pieleen, Suomi? Okei, näillä on varmaan pari kuukautta pitempi kasvukausi mutta selittääkö se kokonaan sen, että pienviljely ei ole kuihtunut ja karjanhoito kannattaa? Olen satavarma, että ihmiset voivat täällä paremmin, syövät puhtaampaa sekä ekologisempaa ruokaa ja saavat vielä kaupan päälle esteettisiä elämyksiä maatila ja kylämaisemista. Esteettisyyden puolesta toki Itävalta on ainakin automatkailijan kannalta ihan omaa luokkaansa vuorien ja laaksojenkin puolesta.

Kuun vaihteessa pitää vielä poiketa lentäen Sveitsiin kauden päätöskisaan. Sain juuri tietää, että majoitukuviot eivät toimi viimevuotiseeen tapaan, joten tässä joutuu nyt vähän säätämään. Toiseksi paras vaihtoehto on nyt tuon kahdenkymmenen kilon painorajoituksen kanssa jättää jollekin täällä mukana oleva telttakassi tuotavaksi Sveitsiin, jolloin pystyn neljänkympin lisämaksulla kuskaamaan sen kisan jälkeen takaisin Suomeen. Tällöin ei tarvitsisi vuokrata Milanon kentältä autoa, jos joukkuetoverini, Corrado Paviasta pystyisi noutamaan minut sieltä ja palauttamaan ajastaan takaisin.

Sade senkun kiihtyy ja voi olla, että päivä on pitkälti käsitelty. Sain kuitenkin eilen tiimikaverini Ehabin kanssa hypättyä yhden melko arvokkaan (25 euroa) harjoitushypyn kisa-alueelle helikopterista. Osin hinnasta johtuen ja osin myös siitä, että tuntui vain mukavalta ottaa rennosti, ei viitsinyt enempää hypätä. Samalla tuli lounaaksi tuhottua viimeinen muutamasta mukaan otetusta hernekeittopurkista torstain kunniaksi. Illalla kävimmekin sitten perinteisellä joukkuepäivällisellä, kun olimme saaneet kaikki paikalle.

Mielestäni huomiseksi on luvattu parempaa ja sunnuntaiksi vielä parempaa keliä, joten eiköhän noita kierroksia saada tarpeellinen määrä aikaiseksi. Ainakin toivon kovasti niin, sillä polte kisaamiseen ja näytön tarve pieleen menneen MM-kisan jälkeen on kova. Eikös se ollut jotenkin niin, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus?

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Idän ihmeitä!

Italian kisan jälkeen matka jatkui Kroatian huoltotauon jälkeen itäisille maille ja Serbiasta sekä Romaniasta on selvitty ilman ryöstömurhaa ja seuraavaksi uhmataan kohtaloa Bulgariassa. Kroatiassa pääsin viimein pitkin kesää säädetylle hylkysukelluksellekin ja vaikka sainkin todennäköisesti siitä pienen kesäflunssan, jonka jälkikröhät jatkuvat yhä, niin kyllä kannatti käydä!

En tiedä, miksi nämä mielikuvat siitä, että juuri näissä maissa sinut melko varmasti ryöstetään ja et voi pysäköidä autoa minnekään, lukot pitää olla ajaessakin päällä ja joka tapauksessa tulet ajamaan kolarin jonkun paikallisen kanssa. Nämä on ihan samanlaisia ja yhtä vaarallisia maita kuin mitkä tahansa läntisen Euroopan maat, Suomi mukaan lukien. Oikeasti esimerkiksi täällä Romaniassa on tosi siistiä, ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää paremmin kuin vaikkapa Italiassa. Autoilijat tosin kaahaavat jopa vielä enemmän kuin Bosniassa ja maanteiden huonosta kunnosta sekä suunnittelusta johtuen kiire ei saa olla mihinkään, sillä jonottamisen takia oletettu ajoaikaa vähintään tuplautuu!

Olen yöpynyt huoltsikan pihassa, jättänyt passin ja tietokoneen autoon, syönyt kaikkea surutta ja kävellyt Bucarestin keskustassa reppu selässä ilman ongelmia. Eikä ne tiet nyt niin huonoja ole, että niissä autonsa saa hajalle, kuten jossain matkaoppaissa annetaan ymmärtää. Se on vähän niin kuin Tyrrintiellä ajelisi mutta välillä on jopa neljäkin kaistaa. Tarkkana saa silti olla, sillä moottoriteillekin liittymät ovat ihan samanlaisia kuin normaaliteillekin. Tilaa annetaan tarvittaessa, että kaikki pääsevät jonottamaan.

Illalla pitäisi sitten olla Luoteis-Bulgariassa tulevalla MM-kisanäyttämöllä. Pari viikkoa on aikaa treenata paikan päällä kauden pääkisaa varten, joten kaikki tarvittava tulee tehtyä juuri niin kuin pitääkin. Ohjaamisen lähestymiskulmien suhteen on ollut vähän ongelmia, jota olen pyrkinyt korjaamaan ja sen työstämistä ehtii tehdä varmaan ainakin parinkymmenen hypyn verran ennen kisaa ja valmentajakin saapuu paikalle viikon päästä seuraamaan lopputreenejä. Toivottavasti olisi kerrankin kunnon ajoitus kohdallaan ja ehkä mieluummin hieman hyvääkin tuuria mukana, normaalin huonon sijaan! Siitäpä olemme selvillä kolmen viikon päästä...