Takaisin Karjalasta

Kolmen vuoden kiinnitykseni Etelä-Karjalan joukkueen Parikkalan ketjuun päättyi muutama viikko sitten omalla päätökselläni. Syitä löytyi henkilökohtaisen elämäntilanteen lisäksi myös ei välttämättä muuttuneesta työskentely-ympäristöstä, vaan ehkä sen muuttumattomuudesta.

 

Uusi opisto, jonka rehtoriksi tulin oli ensimmäinen yhteistyöyritelmä Rautjärven ja Parikkalan kuntien välillä. Ymmärsin, että odotukset olivat kovat ja pyrimmekin kehittämään opistotoimintaa palvelemaan koko alueen kehitystä ja etua. Opistomme toimi jopa esimerkkihankkeena valtakunnallisella tasolla mutta jotenkin sitä ei tahdottu ymmärtää saati tukea ainakaan poliittisella tasolla. Sisältö ja tulokset, joita kahden vuoden pandemiasta huolimatta saavutettiin tuntuivat olevan yhdentekeviä. Ainoa, mistä opistossa oltiin kiinnostuneita oli se, ettei vaan toisen kunnan puolella ole enemmän opetustarjontaa kuin toisen. Tällä naapurikateudella on toki pitkät perinteet.

Nykymaailmassa kahden kunnan, jotka ovat kaukana kaupunkikeskuksista pystymättä toimimaan ”lähiökuntina” ainoa selviytymismahdollisuus on yhteistyö. Alueelliset palvelut pitää pystyä tuottamaan itse, yhteisöveronmaksajista on turha haaveilla ja yksittäisetkin veronmaksajat vähenevät vuosi vuodelta. Teknisen toimen yhdistämisellä olisi saatu parempaa ja kustannustehokkaampaa palvelua asukkaille, kuten myös itse ajamallani sivistyspalveluiden yhdistämisellä. Kummankin kunnan puolella kituutetaan miniorganisaatiolla ja ihmetellään, kun työhyvinvointikäyrät kyntää ja poissaolokuormitus kasvaa kasvamistaan. Syy ei todellakaan ole (myös ylikuormittuneissa) johtajissa, vaan puutteellisissa resursseissa. Sen sijaan, että poliittinen ”valtaeliitti” katsoisi peiliin, väistetään vastuuta ja laitetaan mieluummin viranhaltijat vaihtoon. Yhteistyön pelätään heikentävän omaa vaikutusvaltaa asioihin.

Ketkäpä tästä sitten kärsivät? No, alueen asukkaat, joiden palvelut heikkenevät ja verot nousevat. Heille syötetään autonomisen ihanuuden disinformaatiota ja luodaan illuusioita nousukkaasta tulevaisuudesta. Suomi on täynnä näitä vastaavia kuntia ihan yhtä ihanan luonnon keskellä, idyllisessä ja turvallisessa maalaisympäristössä ja osa vielä lähempänä ruuhkasuomen kaupunkikeskusten palveluita. Jos työperäiseen muuttoon ei löydy porkkanaa, saldona on ainoastaan satunnaisia eläköityviä paluumuuttajia (tekohengitystä toki sekin). Toimivalla palvelurakenteella saataisiin aikaiseksi edes pitovoimaa mutta sen tuottamiseen tarvitaan niitä henkilöresursseja. Ja sitä kuntien välistä yhteistyötä.

Porkkanat jaettiin vuosituhannen alussa ja kun sote-hässäkästä selvitään, on enää keppiä jaossa itsenäisesti toimeentulemattomille kunnille, jotka eivät ole osanneet hyödyntää omaehtoisesti yhteistyömahdollisuuksia naapureiden kanssa.

Puoluepolitikointi on ihan naurettavinta kähinää, mitä kuntien sisällä voidaan tehdä. Valtataistelun tuoksinassa kunnan etu jää helposti jalkoihin. Samoin kun periaatteellisista syistä omaan kylään tai viiteryhmään päin vetämisellä.

Alkuun viitaten, olisin voinut toisenlaisessa henkilökohtaisessa tilanteessa taistella vielä hetken tuulimyllyjä vastaan mutta nyt oli aika lähteä takaisin länteen. Olen kiitollinen Parikkalalle, Rautjärvelle ja Etelä-Karjalalle tilaisuudesta tutustua kunnallisen hallinnon kiemuroihin sekä monista hyvistä hetkistä sekä työelämässä että vapaa-aikana. Toivon, että yllä oleva vuodatukseni herättäisi eteenpäin vievää tekemisen henkeä vastaavanlaisessa tilassa oleviin kuntiin, joiden ahdinkoon on oma osuutensa myös valtionhallinnon ajoittain kuntia kuormittavilla, irrationaalisilla päätöksillä.

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

My team!

Tätä juuri odotin uusilta työhommilta! Saan ideoida ja kehittää omaa vastuualuettani annetut resurssit huomioiden niin paljon kuin haluan. Tietysti pitää olla hyviä, toteuttamiskelpoisia ideoita ja niitä on toistaiseksi liikaakin toteutettavaksi lyhyellä aikavälillä. Tiesin, että olen hyvä tässä ja saamani duunipaikka on hakusessa olleista ehdottomasti otollisin mielestäni aika laaja-alaisille omille vahvuuksilleni. Olen samalla erittäin kiitollinen siitä, että pääsin pelaamaan Parikkalan, Rautjärven ja sitä kautta myös Etelä-Karjalan tiimissä! Tämä on nyt joukkueeni, jonka menestyksen eteen ammattilaisena laitan kaiken osaamiseni ja toivon sen selviytyvän voittajana kovissa kunta- ja maakuntasarjan matseissa!

Näin paljon uusia asioita en ole oppinut koskaan näin lyhyessä ajassa, enkä oikeastaan olisi etukäteen uskonut sen olevan edes mahdollista. Iso kunnia siitä löytyy uusille työkavereille, jotka ovat jaksaneet kärsivällisesti opastaa hommien hoidossa ja paikallisessa kultturiantropologiassa. Kaikki ovat olleet tosi ystävällisiä minua kohtaan luottamusmiehet mukaanlukien. Uskonkin, että tällaisessa pienessä organisaatiossa kaikkien on helpompi toimia kunnan etujen mukaisesti kuin suurissa yksiköissä. Puolue- ja aluepolitiikka ei ole häiritsevän suuressa roolissa ja kokonaisuus ymmärretään paremmin – nähdään ehkä se metsä puilta. Olin aikoinaan Kouvolan kuntaliitoksen kannalla ja osittain olen edelleenkin mutta sen verran mieli on muuttunut, että vakaalla pohjalla olleen Valkealan olisi kannattanut jäädä omilleen.

Olen myös oppinut aika nopeasti, että kunnanjohtajaksi ei kannata hakeutua! Ei ainakaan, jos haluat selviytyä tehtävistäsi kunnolla ja näin ollen joudut perehtymään kaikkien toimialojen saloihin tekninen puoli ja taloushallinto mukaanlukien. Ja sitten tietysti se ”mokavastuu” muidenkin puolesta...

Virkaani liittyvää ylimääräistä työtä sekiä itselleni, kunnanjohtajalle ja hallitukselle on aiheuttanut myös valintaani liittyvä valitus hallinto-oikeuteen. Henkilö, joka ei edennyt edes haastatteluun asti on sitä mieltä, että hänet olisi pitänyt valita virkaan. Taas jokamiehen valitusoikeuteen liittyvää resurssien tuhlaamista ja kiusantekoa sekä kunnallishallinnolle että oikeuslaitokselle! Kyseistä henkilöähän ei tulla varmaankaan koskaan tällaisen valitusrumban jälkeen valitsemaan mihinkään Parikkalan tai Rautjärven kunnan virkaan. Sanoisin, että täysin turha veto, etenkin kun valintaprosessin kaikki laki ja asetuspykälät ovat olleet kohdillaan.

Luulen muuten, että pian Karjalasta kajahtaa melko innovatiivinen opintopiiri. Stay alert!

Kulttuuriministeriksi!

Routapossun rooli oli siis pahasti uhkaamassa, viimeiset oljenkorret enää olemassa ja muutama kivi käännettävänä, kun henkilökohtainen rekrykujanjuoksuni laukesi ja löytyi viimeinkin taho, jolle pääsin oikeasti esittelemään kyvykkyyttäni tehtävien hoitoon ja joka myös vakuuttui siitä.

Puolitoista viikkoa ennen koulujen alkua käännyin jo ammattiauttajan puoleen, kun tapasimme kiltaveli Toni Koskisen kanssa HRS-Advisorsin toimistolla, Espoossa suunnitellen toimivampaa työnhakustrategiaa. Samoihin aikoihin sain kuitenkin jo syksylle tarjouksen varhaiskasvatuksen projektista Jordaniassa, joten yllättävä, vaikkakin erityissäätöä tarvitseva "back-up" oli ilmaantunut myöskin sisällä olevalle kahdelle työnhaulle, jotka sain luvan katsoa ennen mahdollista Amman-pestin vastaanottoa.

Kuten oletettavaa oli, Kouvolan kaupungin sivistystoimi ei edelleenkään tarvinnut osaamistani mutta Etelä-Karjalan suunnalla oli ulottuvilla erittäin mielenkiintoinen pesti, jonka "rekrykisaan" valmistauduin huolellisesti jo ennen haastattelukutsua ja erityisen syvällisesti kutsun jälkeen.

Kunnanhallituksen haastattelu oli Parikkalassa maanantaina ja keskiviikkona oli alkamassa ope-duunit, kun tiistaina illansuussa kunnanjohtaja soitti punttisalille ja kertoi valinnastani Simpelejärven opiston rehtoriksi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös vapaa-aika-, kulttuuri- ja kirjastotoimen päällikkyys!

Pelastusrenkaan heitto "routapossuuteen" Parikkalan suunnalta ansaittiin pitkälti melko laaja-alaisen toimenkuvan myötä, johon harraste- ja organisaatiotoiminnan myötä omaan kattavaa näkemystä. Alakansakoulun opettaja on myös pätevä kulttuurin "moniottelija" ja pitkä kokemukseni matkailualalta tuo varmasti lisäarvoa myös kunnan elinkeinotoiminnan kehittämiseen.

Pääsyy valintaan oli kuitenkin ehkä se, että julkisella puolella olin ensimmäistä kertaa haastattelussa, jossa valittavaa EI OLTU SOVITTU ETUKÄTEEN! Sain ihan oikeasti huomiota mielipiteilleni, kehittämisehdotuksilleni ja pikku innovaatioille opistotoimintaan liittyen.

Aloitan Parikkalan palveluksessa virallisesti syyskuun alussa mutta koska haluan hoitaa homman parhaalla mahdollisella tavalla, olen omaehtoisesti aloittanut perehtymisen tulevaan tehtävään kunnanjohtajan tärkeällä myötävaikutuksella. Tavoilleni uskollisena se alkoi 800-sivuisesta Parikkalan historiasta, koska tuntemalla historian, saat ymmärrystä vallitsevaan kulttuurin ja ihmisiin sekä suuntaviivoja tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin.

Hauskana yksityiskohtana imagon vankina olemisesta, josta olen aiemminkin maininnut, paikallislehdessä tietysti uutisoitiin, että opiston rehtoriksi on valittu LASKUVARJOHYPPÄÄJÄ ja myös sitten vähän kyseenalaistettiin sen myötä kyvykkyyttä vastuunalaisen tehtävän hoitoon. Jos kyseiseen virkaan valittu olisi harrastanut vaikkapa juoksua, olisiko otsikossa ollut, että opiston johtoon on valittu LENKKEILIJÄ? Epäilen...

Odotan innolla hienoa tilaisuutta päästä hoitamaan ja kehittämään perinteikästä rajakuntaa yhteistyössä muun hallinnon, luottamusmiesten, yhteisöjen, yritysten ja ennenkaikkea kuntalaisten (sekä Parikkala että Rautjärvi) kanssa. Kiitos luottamuksesta!