Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. Laskeva trendi on todettu jo kymmenien vuosien ajan ja digitalisaation myötä alamäki jyrkkenee. Tulokset heijastuvat nyt jo aikuisväestöön, joiden keskuudessa terveydelle haitallinen ylipainoisuus on lisääntyvä kansanterveydellinen ongelma. Myös nuorten mielenterveysongelmat ovat nousussa ja mielen hyvinvointi korreloi myös fyysiseen hyvinvointiin. Tämä pitäisi huomioida voimakkaammin lähinnä ennaltaehkäisevässä toiminnassa.

Ongelma on tiedetty kymmeniä vuosia, sitä on tutkittu useiden instituutioiden toimesta ja päivitelty jatkuvasti mutta mitään ei tehdä. Perusopetuksen tuntikehykseen ei ole tullut yhtään lisätuntia liikunnalle sinä aikana, kun olen itse toiminut koulumaailmassa (vuodesta 1984). Tiedän, että lisätunneille on ottajia intresseistä riippuen mutta nyt on kysymys terveydestä ja hyvinvoinnista! Jos et osaa piirustaa kuin tikku-ukkoja etkä tiedä kumpaan päähän nokkahuilua puhalletaan, pysyt kuitenkin terveenä ja hengissä. Liikunnan puutteeseen sitä vastoin saatat kuolla ennenaikaisesti.

Perustellaan myös, että liikkuminen on henkilökohtainen valinta ja perheiden sisäinen asia mutta terveydenhoitomenojen kasvu ja työssäjaksamisen ongelmat tekevät siitä kyllä ihan yhteiskunnan asian. Ilman ohjausta ongelma vaan paisuu vuosi vuodelta.

Aikuisväestön kohdalla valistuksen lisäksi ongelmaa voisi paikata maksuttomilla, kunnallisilla liikuntapalveluilla (uimahallit, kuntosalit, ohjatut ryhmät). Em. on enää oireiden korjaamista, kun sairastuminen on jo päässyt tapahtumaan. Tästä syystä erityinen panostus olisi nyt viimeistään laitettava varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen.

Perusopetuksen tuntimäärää pitää valtakunnallisesti lisätä siten, että oppilaalla on vähintään neljä viikkotuntia liikuntaa, joka jaetaan vähintään kolmelle eri päivälle. Tunneillahan ei tietysti tee mitään, jollei sisältö ole järkevästi rakennettu. Painopistettä tulisi entisestään siirtää terveysliikunnan puolelle taitojen opettamisen sijaan. Liikuntatunnit tulee muovata oppilaan taito- ja kuntotasolle sopivaksi vaikkapa tarkoituksenmukaisesti eriyttämällä. Positiivinen pedagogiikka on tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Sanotaan nyt, että lupaan roomalaisen senaattori Caton malliin muistuttaa tästä omassa senaatissamme, kunnes asia etenee. Siihen tarvitaan mahdollisimman monelta äänestyslippu 56-numerolla varustettuna.

Pelisilmän puutetta?

Kerran 1900-luvulla oli vähän talouskriisiä ja säästötalkoissa meinattiin lopettaa myös koulujen uintiopetus. Intohimoisena liikkaopena ja uintitaidon puolestapuhujana satuin joutumaan lehtihaastatteluun, missä kerroin mielipiteeni asiasta. Muutaman päivän päästä olinkin sitten kantapäät yhdessä sivistystoimenjohtajan konttorissa, missä pidettiin oppituntia virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Yksityishenkilönä voin antaa kriittisiä lausuntoja työnantajastani mutta virkamiehenä ei ole sopivaa ottaa julkisesti kantaa etenkään keskeneräisiin asioihin.

Maaliskuulla pandemia tuli puskista muuttamaan koululaitoksemme (ja lapsiperheidemme) rauhan. Muutamassa päivässä opettajien piti suunnitella systeemi henkilökohtaiseen etäopetukseen hyvin kirjavan välineistön ja sovellusten sekamelskassa. Hätäensiapuna oli varmasti ensi alkuun laajasti käytössä oleva Wilma, jota kautta saatiin tavoitettua lähes kaikki oppilaat ohjeistusta ja kotitilanteen kartoitusta varten. Opettaja on sellainen otus, että se pystyy tunnollisuudella ja terveen järjen käytöllä mukautumaan vaadittaviin muutoksiin sekä itsenäiseen työskentelyyn paremmin kuin moni muu ammattiryhmä. Vuosituhannen digiloikka tehtiin ja etäopetus alkoi lyhyen alkukangertelun jälkeen sujumaan. Ponnistus palkittiin erityisesti opetushallinnon suosionosoituksin mutta kovimmat suosionosoitukset opettajien osaamiselle ja koulutyölle pyörivät sosiaalisessa mediassa huoltajien puolesta. Huomattiin, että opettaminen ja lasten kanssa työskentely ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua! Tällaista ammatillista arvostusta opetustyö on tuskin koskaan saanut.

Viimeistään koronakevään myötä ymmärrys siitä, että etäopetus ei kuitenkaan pysty kilpailemaan perinteisen lähiopetuksen kanssa ainakaan alemmilla luokka-asteilla selkiytyi. Opetuksen tehokkuuden lisäksi huomionarvoisaa on kuitenkin myös lähiopetuksen yhteisöllinen ja sosiaalinen rooli, mikä on kokonaishyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, vaikka olenkin törmännyt rehtorikommenttiin, ettei meillä mitään sosiaalityötä tehdä. Tehdäänpäs, vaikka ei haluttaisikaan enkä kyllä ymmärrä miksei haluttaisi! Lapsien kokonaisvaltainen hyvinvointi on kaikkien heidän parissaan työskentelevien tärkeä tavoite. Tai ainakin pitäisi olla...

Tästäpä pääsemmekin sitten siihen, että nopeasti tuo positiivinen opehypetys saatiin kaatumaan, kun tuli päätös lähiopetukseen siirtymiseen kahdelle viimeiselle viikolle. Sekä opettajakunta että rehtorit nousivat heti barrikaadeille OAJ:n tukemana kertomaan, ettei tässä ole mitään järkeä ja toimenpiteellä vaarannetaan kaikkien terveys. Voimakas kritisoiminen jatkuu, vaikka päätös on jo tehty ja jotkut rehtorit ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä muitta mutkitta loma-anomukset, joilla käytännössä ko. lapset pääsevät sitten puolitehoisen kevätlukukauden päätteeksi kahta viikkoa aikaisemmin kesälomille! Sivistyneen yhteiskunnan selkäranka, opettajakunta asettuu esivallan päätöksiä vastaan ja opettaa ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen! Tässä sitä sitten hukataankin ne juuri tienatut respectit.

Oikeastihan luulen, että suuri osa opettajista on tyytyväisiä päästessään takaisin lähiopetukseen, oppilaista puhumattakaan. Heillä ei vaan ole ollut tarvetta toitottaa kantaansa asiaan, joten ainoastaan tyytymättömyys ja kritiikki saa sijaa viestinnässä. Ongelma on myös se, että joskus kritiikin ja omaan pesään kusemisen raja on häilyvä. Nythän kansan syvät rivit helposti tulkitsevat, että opettajat eivät halua tulla duuniin lokoisista kotioloista ja nostavat itseään erityisasemaan muihin työntekijäryhmiin nähden, jotka ovat joutuneet koko ajan työskentelemään vielä suuremman tartuntariskin tasolla.

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin! Itsehän en edelleen sisäpiiriläisenä tietenkään pidä opettajia mukavuudenhaluisina omaan napaan tuijottelijoina, vaan tiedän, että muutokset ja säädöt ovat erittäin työläitä ja tuntuvat helposti turhilta. Koulujen henkilökunta on joutunut tekemään huomattavasti enemmän työtä kevään aikana, kuin olisi kohtuullista. Kuten myös sanoin, suurin osa opettajista on lojaaleja muiden virkamiesten asiantuntemusta kohtaan ja ajattelevat aina lasten sekä yhteisön etua. Harmi vaan, että kritiikki ja negatiiviset äänenpainot ottavat helposti tilan yleisessä mielipiteessä. Positiivisen imagon ylläpitäminen on taitolaji!

No, ne uimakoulut saatiin sitten kuitenkin talouskurimuksesta huolimatta järjestää!

Luokanopettajan työkalupakki?

Aamun uutisissa todettiin myös Suomen jalkapallomenestyksen olevan alakansakouluopetuksen aikaansaannosta. Luokanopettaja Markku Kanerva kertoo valmennusfilosofiastaan seuraavaa: "Luokkahuoneessa tavoitteena on oppiminen, kun taas jalkapallokentällä luonnollisesti voittaminen. Ilman oppimista voittaminenkaan ei toisaalta ole Kanervan mielestä mahdollista. Siksi hän haluaa luoda joukkueisiinsa tilan, jota hän kutsuu oppimista edistäväksi positiiviseksi ilmapiiriksi."

Opettajan työkalupakki on harvinaisen laaja ja siitä voidaan ammentaa osaamista lähes mihin tahansa. Kuten kaikki tiedämme, musiikin parissa alakansakoulun opettajat ovat ansioituneet oopperasta rokkiin Martti Talvelan, Junnu Vainion, Pelle Miljoonan ja lukemattomien muiden taiteilijoiden myötävaikutuksella. Opettajahan esiintyy työkseen ja työkaluina on kirjoitettu sekä lausuttu (laulettu) teksti. Kun taas mennäänä vaikka vastuunalaisiin valtion virkoihin, luokanopettajista tulee äkkiseltään mieleen ministeri Jutta Urpilainen ja huipulla tietysti kansakoulunopettaja-presidentti Martti Ahtisaari!

Tietysti on kyllä ihan sama kenen nimiä tähän otettaisiin, kun mietitään, että sinä ja kaikki muutkin ovat saaneet kovimman pohjakoulutuksensa kaikkiin elämän osa-alueisiin siltä opettajalta, joka iloitsi kanssasi kun aapisen kirjaimet avautuivat viimein hauskoiksi tarinoiksi, kun ykköset ja kymmenet kertautuivat tuhansiksi ja miljooniksi matematiikan vihkossa ja kun saksimisen ja ankaran värittämisen tuloksena äiti sai sen kortin, joka on edelleen säilytettynä lipaston laatikossa. Oletko muistanut koskaan kiittää opettajaasi tästä?

Luokanopettaja osaa kuunnella, kannustaa, lohduttaa, rohkaista ja antaa anteeksi. Lukiessasi henkilöstöjohtamisen parhaita käytäntöjä ja uusia suuntauksia, voit todeta että luokanopettajan "pakista" nuo ovat löytyneet jo sata vuotta! Siellä luokassa opettajalla on johdettavana koko ihmiskunnan persoonallisuuksien kirjo, joista jokainen vaatii omanlaista ohjausta, tukea ja opastusta päästäkseen elämässä eteenpäin. Näillä pienillä ihmisillä on myös omanlaisensa huoltajat, joiden kanssa pitää osata toimia yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi. Henkilöstöjohtamisen ammattilaisille pitäisi laittaa pakolliseksi auskultoinniksi muutaman kuukauden harjoittelu ala-asteella luokanopettajan valvonnassa. Saisikohan siitä uuden sisäisen "koulutusvientituotteen" ja ylimääräisen tulonlähteen paikkaamaan yhä heikkeneviä opetuksen resursseja?

Hakiessani uusia työelämän haasteita, en tahtonut päästä edes haastatteluihin, koska olin ollut "vain" luokanopettaja! Onneksi jossain päin Suomea vielä ajatellaan hieman maalaisjärjellä ja nykyisestä tehtäväkentästäni selviämisessä on suurin ansio nimenomaan luokanopettajakokemuksesta. Suosittelisin rekrytointihenkilöille poimimaan ensimmäiseksi haastatteluun elämän moniosaajat, luokanopettajat!

Olenko itse muistanut kiittää omaa alakansakoulun opettajaani? No, tavallaan, sillä ollessani opettajakoulutuksen loppusuoralla, poikkesin tapaamaan ekaluokan opettajaani Laura Mäkista Kankaan koululle. En ollut tavannut häntä kansakoulun jälkeen kertaakaan, joten liikutukseni oli melkoinen, kun koputuksen jälkeen astuin luokkahuoneeseen ja Laura kysyi, että mitä sinulle Timo kuuluu! Kysyessäni, miten hän voi muistaa minut nimeltä, hän sanoi kyllä muistavansa omat oppilaansa. Respect!

 Mitä tänään koulussa opit?

Kouluhörhöilyä

Okei, valmistaudun parhaillaan ensimmäiseen työhaastatteluuni kolmeenkymmeneen vuoteen ja en malta siihen liittyen kommentoida agendalla olevia asioita myös tänne.

Kouvolan kaupunki on teettänyt perusopetuksen kehittämisen selvityksen, joka oikeastaan oli siis perusopetusta antavien yksiköiden yhdistämisselvitys. Tai ainakin niiltä osin, mikä herättää intohimoja poliittisissa päättäjissä ja kuntalaisissa. Toki tämä rakenteellinen perusta luo pohjan myös järkevälle pedagogiselle kehitystyölle mutta tämän opetuksen kannalta tärkeimmän osan työstäminen ja toteuttaminen jää pääasiassa opetustoimen sisäiseksi puuhaksi. Ehkä hyvä niin!

En tiedä poliittisesta prosessista aikaansaadun päätöksen osalta mutta olin positiivisesti yllättynyt, että järkiperäistäminen meni näinkin hyvin läpi! Yksiköiden yhdistäminen tuo mukanaan oppilaille mahdollisuuden laadukkaampaan opetukseen, tarkoituksenmukaisempiin oppimisympäristöihin ja oppimateriaaleihin. Jo pelkästään taito- ja taideaineiden opetukseen löytyy suuremmista yksiköistä enemmän erityisosaamista kuin kolmeopettajaiselta koululta. Lisäksi kaikki muu sparraaminen, ideoiminen ja yhteissuunnittelu on hedelmällisempää isossa yksikössä.

Henkilöstönkin kannalta viihtyvyys voi olla parempi suuremmassa työyhteisössä, jossa voi hieman valita yhteistyökavereitaan. Tehdessäni opiskeluaikana sijaisuuksia myös pienillä kouluilla, jossa ei oltu kunnolla edes puheväleissä sen ainoan työkaverin kanssa, päätin että en ikinä hakeudu töihin pikkukoululle.

Toki edellä mainitun selvityksen pohjalta tulleeseen poliittiseen päätökseen jäi lehmänkaupoilla itseni ja monen muunkin mielestä pari täysin järjetöntä yksikköratkaisua mutta ottaen huomioon jo taloudellisista tilanteistakin johtuvan miljoonan vuoden viiveen ratkaisun toteuttamisessa, nekin saattavat vielä muuntua viisaammiksi.

Työhaastatteluni aiheeksi ilmoitettiin siis kommentoida kyseistä loppuraporttia, jonka pohjalta yksikköpäätös on jo tehty mutta mieluummin haettuun toimenkuvaan liittyen tarttuisin opetuksen valtakunnalliseen pedagogiseen hajaannukseen, minkä jonkin verran itsenikin kritisoima uusi opetussuunnitelma ja nyt sen linjanvetoihin tulleet vasta-argumentit sekä tutkimukset ovat tuoneet. Bunkkeripuolustukseen vetäytyneen Opetushallituksen mukaan kyse on opetussuunnitelman tulkinnoista ja sen myötä tulleista ylilyönneistä mutta kyllähän vastuu ja syyt löytyvät kuitenkin ylemmästä hallinnosta, joiden käsistä tämä utopia-suunnitelma on lähtenyt. Onneksi monet opettajat kokemuksen ja maalaisjärjen myötä ovat osanneet työssään suhteuttaa suunnitelman oikeisiin uomiinsa ja jatkaa mm. järkevää ilmiöopetusta, jota myös aikojen alusta on ryhmätyöksi kutsuttu.  Vaaravyöhykkeellä ovat etenkin nuoret opettajat, jotka ovat alttiita lähtemään suunnitelman mahdollistamaan hörhöilyyn mukaan!

Huolestuttavimpana piirteenä uusissa opetusjärjestelyissä pidän kuitenkin ns. luokatonta rakennemallia, jossa työskentelytilat alkavat muistuttaa enemmän olohuonetta kuin työpaikkaa! Mitä pienempi ihminen on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä hänellä pitää olla turvallinen oma paikka, jossa hän saa olla rauhassa. Aikuisetkin ovat luopumassa avokonttorihörhöilystä mutta nyt siihen kuvioon istutetaan pieniä tyttöjä ja poikia. Etenkin arat, heikot ja keskittymiskyvyttömät oppilaat ovat entistä enemmän hukassa kyseisillä menetelmillä. Muunneltavat tilat ovat ovat tarpeellisia ja hyviä ratkaisuja tilapäiseen työskentelyyn mutta ainakin alakoululaisella pitää olla oma turvallinen luokka, opettaja ja pulpetti!

Meillä Kouvolassa tai vielä tarkemmin Valkealassa on juuri alkamassa uuden "sivistyshässäkän" rakennusprojekti ja toivon todellakin, että sen suunnittelussa ei mennä metsään uusien trendien myötä. Jo senkin takia olisi hyvä, jos onnistuisin huomenna haastattelussa ja pääsisin sitä myötä ehkä ainakin esittämään omia perusteltuja, kokemuspohjaisia ja tutkittuja näkemyksiä tilasuunnitteluun tuolle koululle, jossa aloitin kasvattajan urani jo vuonna 1984!

Traumaattista isänpäivää!

Tämän alakansakoulun opettajan harvoihin epämiellyttäviin koulumuistoihin kuuluu lähestyvä isänpäivä ja siihen liittyvä pakollinen askartelu lähes fiktiiviselle isähahmolle.

Isäni kuoli ollessani yhdeksän vanha mutta vanhempani olivat eronneet jo ollessani kolmen vuoden ikäinen, joten olin yksinhuoltajaperheen lapsi, missä sinänsä ei ollut mitään vikaa, koska huolenpitoa, rakkautta ja tukea oli runsain mitoin saatavissa. Isäni kävi katsomassa minua tuona aikana ehkä pari kertaa ja elatusmaksuista ei kaiketi ollut tietoakaan.

Tuohon maailmanaikaan oma kuvioni oli (onneksi) vielä hyvin harvinainen. Kaikilla muilla tietääkseni oli isä, paitsi itseasiassa sattumoisin samassa kerrostalossa asuvilla sisaruksilla ja myöhemmin selvinneenä myös parhaalla opiskelukaverillani opettajakoulutuslaitokselta. Vastoin sen aikaista käsitystä meistä kaikista tuli loppupeleissä melko tasapainoisia ja hyvin pärjääviä yhteiskunnan jäseniä!

No, mutta siihen isänpäivätraumaan. Muiden mukana askartelin kuuliaisesti sekä päiväkerhossa että alakansakoulussa noita isänpäiväkortteja kerran vuoteen aina yhtä hämmentyneenä. Uskoisin, että myös äitiäni hieman ahdisti tuo lähestyvä juhlapäivä sekä omasta että ennenkaikkea pienen poikansa puolesta. Vaaritkin kun olivat kuolleet pois varhaisessa vaiheessa eikä meillä ollut oikein järkevää käyttöä siinä vaiheessa koko päivälle.

Jollen ihan väärin muista itseäni myös hieman hävetti selitellä tuota isättömyyttä kavereille ja niin synkkää kuin se onkin, myöhemmin oli helpompi sanoa, että isäni on kuollut, kuin että vanhempani ovat eronneet. Siis tuohon maailman aikaan.

Jostainhan sitä kuitenkin isähahmot ja miesmallit oli väännettävä. Tällaisia "step-isiä" tuohon aikaan oli oikeastaan kaksi. Mummoni miesystävä, joka upeasti täytti paikkansa sijaisvaarina etenkin mökkireissuilla ja muutaman vuoden äitini miesystävänä ollut tosi mukava ja tärkeä setähahmo. Päivittäisessä elämässä ei kuitenkaan miesmallia ollut mukana mutta eipähän ainakaan tullut vääristyneitä mielikuvia miesroolista! Myöhemmin äitini solmi pysyvänkin parisuhteen mutta olin silloin jo "iso poika" ja vaikutteeni pitkälti omaksunut. Onneksi tuo Väiski on ollut tyttärelleni hyvänä vaarina, kun äitini ei valitettavasti koskaan ehtinyt kokemaan mummoilun onnea.

Taustaltani löytyy kuitenkin erittäin testosteroiinipitoiset yhteisölliset mieskasvattajat, joille olen myös jonkinlaiset isänpäiväkortit velkaa. Tähänkin äitilläni oli iso osuutensa, koska hänen aloitteestaan ajauduin kolmetoistavuotiaana Kouvolan Atleksen punttisalille, mistä sai alkunsa pitkään jatkunut ja paljon itseluottamusta ja fyysistä suorituskykyä antanut painonnostoura. Toinen nuoren miehen "kasvatuslaitos" oli laskuvarjojääkäreiden miehittämä Utin Laskuvarjokerho, jossa putosin kuusitoistavuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneesta. Äitini oli hypännyt jo vuonna 1968...

Palataanpa nyt kuitenkin takaisin siihen isänpäivään. Valmistuessani opettajaksi päätin, että omalla luokallani ei avioerolapsia (jotka olivatkin jo yleistyneet) saati sitten vielä ikävämmin isäänsä menettäneitä ei rankaista isänpäiväkorttisulkeisilla ja se on pitänyt! Päivää ei ole sivuutettu ja isien roolista ja arvostuksesta on ollut puhetta mutta kortin tekeminen on ollut vapaaehtoisena kotitehtävänä, jota toivottavasti on toteutettu tilanteen salliessa. Itsellänikin on kaikki nuo tyttäreltäni saadut "aarteet" tallessa ja toki toivoisin, että toiselta puolelta maapalloa tulisi vaikka whatsup-viesti kaikesta huolimatta.

En halua muuttua sellaiseks, että kravatti kaulaan ja ...

Etsiessäni uusia haasteita työelämään, en voi olla huolestumatta siitä, että kaikki hakemani duunit sijoittuvat ns. parempaa pukeutumista vaativiin ympäristöihin. Johtavan aseman "katu-uskottavuus" kaiketi vähän vaatii pikkutakkia, kauluspaitaa ja usein tuota Juicenkin laulussaan mainitsemaa kravattia!

Suurimman osan työajastani olen viettänyt verkkareissa johtuen siitä, että luokanopettajan työajastani merkittävän osan on täyttänyt liikunnan opetus ja kun liikkatunteja on useita päivässä (useimmiten aamulla ja iltapäivällä), on perustunnitkin kuluneet samoissa tamineissa.

Vapaa-aika Suomessa ja myös toistakymmentä vuotta kestänyt sivutyö ohjelmapalveluyrittäjänä on sitten käytännön syistä pyörinyt erähenkisessä garderobissa.

Toki olen jo uran alkuvaiheista asti vierastanut "opettaja-stereotyyppistä" pukeutumista malliin slipoveri, kauluspaita ja suorat housut. Jo opiskeluaikana sovittiin Karttusen Peten (Jam Rock Band) kanssa, että ikinä ei tulla perusduuniin kravatti kaulassa ja se on pitänyt! Yläkuvan juhlapäivät ovat olleet asia erikseen. Muuten James Dean-mallin farkut ja t-paita-look toimii aina.

Viimeisen parin vuoden aikana opiskelujen oheiset duunit on tapahtuneet pääasiassa shortseissa ja uikkareissa ilman paitaa otollisten ilmasto-olosuhteiden takia. Sellaista on sukellus- ja hyppyhommissa, joihin takuulla vielä palataan!

No, osaan toki pukeutua tyylikkäästi tilanteen mukaan ja itse asiassa vähän pidänkin siitä. Parasta on, jos pystyy tyylin rajoissa vielä erottautua joukosta edukseen, mikä vaatii ihan oikeasti pientä suunnittelua. Myös hyvin pukeutuessa pystyy pienillä yksityiskohdilla pitämään kapinan hengissä vaiikkapa kenkien tai väriyhdistelmien kautta.

Oikeasti huolestuttaakin eniten se, ettei sisäinen minä siirry harmaalle, porvarilliselle puolelle arkiduuneihin palaamisen myötä. Todennäköisesti huoli on turha, koska kyseessähän on toivottavasti vain siirtyminen Clark Kent-vaiheeseen elämässä. Niin, ja tietysti pitäisi ensin saada se duunipaikka tai muuten voi joutua turvautumaan jälleen työskentelyyn yläosattomissa ja niillä hommilla ei paljon eläkerahastoa kartuteta!

https://www.youtube.com/watch?v=61GNE2KKNfo

Olen työtön!

Olen käyttänyt viimeisen kisataukoni syksystä nauttimisen ja perustreenaamisen (ei hyppäämisen) lisäksi tuoretta koulutusta vastaavan työn hakuun todeten, että kenenkään mistään vastavalmistuneen on työpaikkailmoitusten mukaan täysin mahdotonta löytää töitä! Joka paikkaan vaaditaan "vankkaa kokemusta" kyseiseltä alalta. Ei sitten ihme, että puhutaan uhkaavasta työvoimapulasta, sillä kun kokeneet työntekijät joko eläköityvät tai kasvavat koiranputkea, ei enää löydy ehtoja täyttäviä hakijoita! Mietenkähän nämä nykyisin työssä olevat ovat päässeet virkoihin? Käytännössähän vaatimus on mahdoton ja olenkin siitä huolimatta laittanut hakupapereita menemään kiinnostaviin paikkoihin. Eipä silti, en ole kyllä päässyt vielä edes yhteenkään haastatteluun mutta täytyy myöntää, että olen myöskin hakenut valikoiden paikkoja, jotka todennäköisesti ovat kiinnostaneet niitä kokeneitakin henkilöstö- tai strategiapuolen johtajia.

Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, miten ison konsernin HR-spesialisti pärjäisi ekaluokkalaisten ja heidän vanhempiensa kanssa! Siinä on henkilöstöjohtamisen opit koetuksella, kun koitat saada yli kahtakymmentä ekaluokkalaista oppimaan työskentelyä "yksikössäsi" yhdessä ja erikseen. Helppoahan sellaisten henkilöiden kanssa on työskennellä, jotka ovat valmiiksi koulutettuja ja jotka olet jopa päässyt itse hommaan valitsemaan. Oppilaiden kanssa työskentelyyn vielä päälle ajoittaiset yt-palaverit vanhempien kanssa siirroista, sanktioista ja "hoitoon ohjauksesta". Ja muuten, tuon ammattiliiton kanssa irtisanomiset on täysi mahdottomuus!

Siis, kokemukseni henkilöstöjohtamiseen ei riitä, vaikka olen kolmekymmentä vuotta hoitanut em. työtilanteita ja johtanut menestyksekkäästi "alaisiani" kuuden vuoden periodeissa, saavuttaen yrityksen tavoitteet siirtäen yksikköni toimimaan enemmän itsenäisinä työntekijöinä yläkoulun puolelle. Ja sitten uusi duuniporukka taas työstettäväksi! Täytyy myös muistaa, että vastuukysymykset pienten ihmisten johtamisessa on ihan eri luokkaa kuin yrityksessä.

Kummallista, että vaativasta ope-duunista maksetaan palkkaa vain puolet siitä, mitä henkilöstöjohtajan hommasta! Tai mitäpä kummallista siinä on, kun mietitään monia muita elintärkeitä ja vastuullisia palkkakuoppa-aloja...

No, käyn viikonloppuna hoitamassa viimeisen kilpahyppyduunikeikan tältä vuodelta ja sen jälkeen katsotaan olisiko eilisellä "aktiivimallin" haulla päässyt parmpaan tulokseen, kun toimitin sentään henkilökohtaisesti työhakemuksen aika kovasti haluamaani työpaikkaan ajaen Moto Guzzilla kirpeässä syyskelissä 160 kilometriä. Jollei tämäkään onnistu, pitää ryhtyä kiusaamaan kavereita ja tuttuja tai keksiä sitten itse itselleen hyvä homma!

Home on the range!

Utissa jo kolmatta päivää viettämässä kesälomaa. Tai ainakin tavallaan, sillä on tuossa jo neljä treenihyppyäkin kotikentälle tullut tehtyä. Ulkosauna on kuitenkin lämmennyt joka ilta ja vastat on omasta metsästä haettu. Jalkakyykkytreenillä on saatu paikat nautinnollisen kipeiksi. Moto Guzzilla on päässyt kulkemaan, kun Jumpy jäi Rijekan lentokonehalliin omalle ansaitulle lomalleen. Vielä kun mökille pääsisi mutta nyt on vielä ollut sen verran kotiaskareita rästissä, ettei ole pystynyt Mikkelin suuntaan siirtymään. Ensi viikolla nyt sitten viimeistään!

Kävin tänään aamun treenihyppyjen jälkeen moottoripyörällä Valkealan kirkonkylällä jättämässä viimeiset jäähyväiset rakkaalle duunipaikalleni, jonne ensimmäisen kerran saavuin töihin vuonna 1984 ja jossa olen joka tapauksessa tehnyt oman päätyöurani jatkosta riippumatta. Oli se surullista katsoa, kun purkuhirviö rusensi liikkasalin seiniä. Liikkasalin, jossa olen viettänyt tuhansia tunteja eri ikäisten lasten ja nuorten parissa pääasiassa opettamalla mutta myös telinevoimisteluvalmentajana sekä itse treenaamalla siellä. Siellä on saatettu monet ikäluokat kutosia "turvalliselle matkalle" yläkouluun ja elämään sekä ihasteltu hartaasti valmistellut joulujuhlaesitykset itkettäen ekaluokan tonttuleikkiläisten äidit ja toivottavasti vähän isätkin. Nyt tuo sadoille lapsille turvallinen ja meille kymmenille opettajille tuttu koulurakennus alkaa olla läjä rakennusjätettä. Turha tulla höpöttämään mistään kehityksestä ja uudesta ja paremmasta - se on silti kuolettavan surullista!

Onneksi sain kuitenkin vetää oman opettajaurani kirkonkylällä tuossa rakennuksessa ilman parakkikomennusta, joka on nyt ollut tilanteena pari vuotta ja jatkuu ainakin saman verran, kun Kouvolan kaupunki ei ole pystynyt päättämään mitä tilalle tulee. Väliaikanen parakkitilanne on erittäin huono sekä työntekijöille että kylän lapsille.

Sunnuntaina pitäisi hypätä näytöshyppy jälleen kerran Kouvolan pesäpallostadionille, minne olen vuosien saatossa hypännyt kymmeniä kertoja mitä kummallisimmissa rooleissa. Siellä olen kokenut myös hyppyurani ainoan "tilastotappion" hajoittamalla jalkani vaikeissa tuuliolosuhteissa huonolla päävarjolla vuoden 1991 tenavaleirillä. Nyt on samainen leiri uudemman kerran KPL:n järjestettävänä, joten tavallaan "akan tappo-hyppy" olisi tarjolla. Keliennusteet on vain valitettavan huonot mutta katsellaan, miten tilanne kehittyy.

Ai niin, se Bosnian kisa! Kun ei treenihyppyjä saatu, jouduimme kokeilemaan valmentajan kanssa paria kehitysjuttua kisan alussa, millä saatiinkiin sekaisin pari ekaa hyppyä. Lopussa lähti jo taas sujumaan mutta kisahan oli tuloksellisesti jo menetetty. Sain kuitenkin bongattua uuden hyppylentskarin, vanhan jugoslavialaisen Utva kuuskutosen ja Jumpyn tonkimisesta huolimatta selvisimme rajalla iman kumihanskakäsittelyä!

Kevät on kesän flirtti!

Kun lähdimme muutama viikko sitten Utin kentältä Kroatiaa kohti oli siis juuri satanut kymmenen senttiä lunta ja pakkasta oli parikymmentä astetta. Kahden viikon poissaolon aikana kaikki oli totaalisesti muuttunut ja kevät puski päälle kiihdyttäen tahtia kuluneen kotiviikon aikana aiheuttaen omat miellyttävät ongelmansa.

Positiivinen ongelma yksi on auringon kanssa herääminen. Ei pysty nukkumaan pitkään muttei myöskään menemään aikaisin nukkumaan, kun on valoisaa ja saa (tarkenee) touhuta pihalla lähes yhdeksään asti valoisassa.

Positiivinen ongelma kaksi on se, että tekee mieli touhuta kevät- ja ulkohommia, joten sisäduunit (opiskelu, kirjoittaminen, muu säätäminen) jää tekemättä. Tämä päivä oli varattu niille, kun piti sataa mutta sade peruttiin ja sitä myötä renkaat meni vaihtoon sekä liiteri täyttyi jälleen lisää ulkona talvehtineista puista.

Kolmas ongelma on se, että tulee murehdittua jo etukäteen sitä, että joutuu lähes koko kesän olemaan poissa Suomesta pääsemättä nauttimaan leppoisasta koti- ja mökkielämästä. Kokemuksesta tiedän, että etukäteisajatus siitä tuntuu pahemmalta kuin varsinainen tilanne mutta kuitenkin...

Kevään mahtavuushan perustuu pitkälti siihen, että se tuo konkreettisen varmuuden siitä, että odotettu ja kaivattu kesä on ihan tuloillaan! Omalla tavallaan tämä juuri on kuitenkin hienompaa aikaa kuin se ajastaan saavutettu kesä. Se on vähän niin kuin kaverini Hannu on aina sanonut kesälomasta. Paras hetki on se, kun suvivirsi soi (meillä koulumaailmassa ainakin vielä toistaiseksi) ja kaikki ihanuus on edessä! Seuraavana päivänä lomaa onkin jo masentavan paljon vähemmän jäljellä! Tai kuten toinen opiskelukaverini aikoinaan sanoi, että parempi hetki on se, kun tajuat, että "metsästys ja vonkaus" on tuottanut toivotun tuloksen varsinaisen lopputuloksen sijaan.

Myös kilpailuissa parasta on se lyhyt hetki, kun suorituksesi on onnistunut tavoitteen mukaisesti eikä se, kun sinut palkitaan siitä. Toki mukavaa on tulla palkituksi, nauttia kesästä, olla lomalla ja olla vaikka "sillai" mutta parhaita on ehkä ne edeltävät odotuksen ja toteutumisen välissä olevat hetket. Siispä kaikki irti keväästä!

Alakansakoulunopebloggari pystyy kirjoittamaan (myös puhumaan) lähes mistä aiheesta vaan! Perinteinen, hieman väheksyvä määritelmä kai oli, että (luokan)opettaja on sellainen, joka tietää kaikesta vähän mutta ei mistään kunnolla. Muokkaisin tuota kumminkin siten, että luokanopettaja tietää kaikesta vähän ja jostain aika paljonkin. Huomionarvoisaa on myös tuo "vähän", sillä se on silti suhteutettuna enemmän kuin suurin osa valtaväestöstä tietää ko. asioista!

Kaikilla alakansakoulun opettajilla on omat, erityiset kiinnostuksen kohteet, joista he siis voivat tietää hyvinkin paljon. Duunihommissa ykkösosaamisena pitäisin kuitenkin tuota kokonaisvaltaisuutta ja sen mukanaan tuomaa kykyä yksittäisen oppilaan heikkouksien ja vahvuuksien tasapainoiseen kehittämiseen.

Sitä mahdollisuutta ei enää yläkoulun puolella ole ja juuri siinä vaiheessa, kun sille olisi ehkä eniten tilausta. Vaikeimmassa itsensä etsimisen ja ristiriitaisuuksien vaiheessa nuori joutuu koulujärjestelmään, jossa hän on vain systeemin sisällä irrallisena liikkuva palikka, joutuen itse etsimään oman paikkansa uudelleen ja uudelleen. Jos koti on kykenemätön tukemaan ongelmatilanteissa tässä vaiheessa ja vertaistuki vie väärille raiteille, peli on menetetty.

Kehityksestä jäljessä olevat, lapasesta lähtevät "trendiopetussuunnitelma-uudistukset" ovat vain tekohengitystä. Koulujärjestelmä kaipaisi oikeasti perustavanlaatuista rakenteellista remonttia, tai ainakin keskustelua siitä!

Hieman provokatiivisesti väittäisin, että mun "kympin oppilas" kuudennelta luokalta pääsisi läpi yo-kirjoituksista muiden, kuin suurimmalle osalle turhien matematiikan taitojen ja vielä alkuvaiheessa olevien kielten opiskelujen osalta. Pääosin peruskoulua tällä vaatimustasolla voisi tiivistää parilla vuodella kevyesti tyhjäkäyntiä ja päällekkäisyyksiä poistamalla sekä järkiperäistämällä vaadittua oppiainesta. Vaikka läpäisemiseen vaadittu oppiaines olisi yhtenäinen, tasoryhmiin jakaminen jo ala-asteella helpottaisi, nopeuttaisi ja auttaisi kaikkia pääsemään nopeammin tavoitteeseen! Integroiminen, joka oikeasti on vain kuntien säästömekanismi, on käsittämättömän huono pedagoginen ja sosiaalis-psykologinen toimenpide kaikkien osapuolten kannalta!

Toisaalta, jos luku- ja kirjoitustaidon romahdusta ei saada pysäytettyä (ei ainakaa robotiikalla ja koodauksella), peruskoulua joudutaan ehkä pidentämään parilla vuodella...

No, tulipas sörkittyä omaa alaa!Onneksi pitää lähteä salille ja jättää jatkovuodatukset tulevaisuuteen. Sen verran vielä "pissin omaan pesään", että väitän oppilailla olevan mahdollisuus parempitasoiseen opetukseen isommissa yksiköissä, kuin pienissä yhdysluokkakouluissa!