Eka kerta

Kaadoin viikonvaihteessa elämäni ensimmäisen hirven. Näin kuusikymmentäyksivuotiaana siitä saa luultavasti paljon syvällisempää pohdintaa irti, kuin parikymppisenä.

Hirvijahti on viimeisiä kyläyhteisöllisiä linnakkeita meillä maaseudulla. Itsestäni tuli maalainen vasta noin 25-vuotiaana, kun olin onnekas ja perin vanhan maalaistalon Tyrristä. Lähes ensimmäisiä kyläkontakteja oli, kun metsästysyhdistyksemme silloinen puheenjohtaja tuli toivottamaan uuden kyläläisen tervetulleeksi uusittavien metsästysvuokrasopimusten kera.

Siitä se lähti eteenpäin, ilman suurempia intohimoja kaiken muun touhuilun ohella. Metsästyskortin hommaaminen opiskelukaverien kanssa ja sen jälkeen haulikko selässä kävelyitä harvakseltaan syksyisessä metsässä, talvisia satunnaisia yhteisjänisjahteja ja tietysti syksyn hirvijahtien aloituspäivät ajo-/nuotiomiehenä.

Tuo nuotion ääressä istuskelu ikääntyneiden kylän äijien kanssa oli parasta yhteisöllistä juurruttamista, mitä voi toivoa. Kylän kulttuurihistoria käytiin läpi useaan kertaan sitä rakentamassa olleiden setien kanssa. Myös agrologian approbatur tuli auttavasti suoritettua juttuja korvat höröllä kuunnellessa. Välillä joku aina oli poistunut vuoden sisällä joukosta mutta sukujen ”vesat” täyttivät ajan myötä vapautuneita paikkoja.

Kuten alussa totesin, metsästysharrastukseni pohjautui enemmän kiinnostukselle kuin intohimolle ja sain suurimman tyydytyksen juuri tuosta yhteisöllisyydestä ja sitä kautta kylään juurtumisesta. Loppukesät ja alkusyksyt olivat myös monesti kiireistä hyppykisakautta, joten kiväärihommiin ei olisi ollut edes aikaa. Mutta sitten yhtenä syksynä napsahti polven ristiside poikki tuoden sairausloman kautta yht’äkkiä ylimääräistä aikaa ja ostin hirvikiväärin, ammuin olkapään helläksi ampumaradalla ja suoritin hirvikokeen.

Nooh, pienen seuran 1-2 kaatolupaa ja toistakymmentä miestä passissa ei anna kovia todennäköisyysprosentteja katsoa hirveä kiikarin läpi, etenkin kun osallistumiseni on tavannut jäädä muista kiireistä johtuen aloituspäivään eikä aina siihenkään. Syystä siitä myös tänä vuonna otin puolukankeruuastian metsälle mukaan, että olisi passissa palellessa jotain hyödyllistä tekemistä.

Niinhän se aloituslauantai sitten menikin pikkaisen palellessa, puolukoita poimiessa ja syksyn tunnelmasta nauttiessa. Sunnuntain toisessa passissa kuului kaukaisuudesta viimein koiramme vaimeaa haukahtelua ja radiosta kerrottiin sen edessä kulkevan tappisonnin. Hyvä homma! Eksyisi nyt jollekin ammuttavaksi, niin saataisiin lihaa jakoon ja loppuiltapäivä vapaaksi muihin juttuihin.

Vaan sitten alkoi ryskettä kuulumaan passitornini läheisestä metsiköstä. Metsän reunaa tähystellessä näkyi vilaus hirvestä, joka oli juoksemassa ketjun vieruskaverini, Mikan syliin. Laukausta odotellessani huomasin kuitenkin yllätyksekseni, että hirviherran suunta oli vaihtunut oman tornini suuntaan.

Epäonnistumisen pelko on suurimpia pelkoja myös hirvijahdissa. Epäonnistunutta laukausta seuraisi ikuinen häpeä puhumattakaan mahdollisesta eläimen kärsimyksestä. Sitä oli tullut mietittyä ja pähkäiltyä omaa toimintakykyä ampumahollitilanteessa. Pystyisikö toimimaan oikein ja rauhassa, ottamaan tarvittavan ennakon ja puristamaan rauhassa oikeassa kohtaa liipasimesta? Vai päästäisikö otuksen ohitse ja sanoisi, ettei ollut riittävän hyvällä hollilla?

Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, ettei mieleen tullut muuta kuin mahdollisesti vaistonvarainen toiminta, jota oli mielessä käynyt läpi sekä ampumaradalla että jahtipäivinä. Punainen piste rintaan ja siihen se putosi yhdellä laukauksella niille sijoilleen. Alas tornista ja viereen ampumaan ehkä tarpeetonkin lopetuslaukaus sekä pienen hermostuneen sähläyksen jälkeen ilmoitus onnistuneesta kaadosta radiolla muulle ryhmälle.

Onnistunut kaato tuntui vähän samalta kuin ensimmäinen varavarjokeikka tai eka kerta, kun ilman tulo loppui sukeltaessa. Olet miettinyt mielikuvissa tilannetta mutta et tiedä, pystytkö toimimaan oikein tosipaikassa. Pystyin ja voin rennommin, rauhaisin mielin jatkaa harrastamista luottaen osaamiseeni sekä mielen hallintaan.

Kaatoon liittyi myös mystisempiä tuntemuksia, jotka tietoisesti päästin pintaan nauttiakseni ajatuksista, kuten että metsä antoi tämän minulle, koska olin tehnyt jotakin oikein ja osoittanut kunnioitusta sille. Tapahtuman myötä liityin myös tuohon kylän hirvenkaatajien ketjuun, joiden tarinoita olin ehtinyt tulilla kuulla, kuten myös niiden, joista olin vain kuullut kerrottavan. Ehkäpä joku nuorista miehistä joskus mainitsee, että tuo on se pellon kulma, josta Mäenpään Toivonen kaatoi sen tappisonnin. Olen painanut peukalonjälkeni Tyrrin metsästyskartalle.

Myös tuo uljas eläin jatkaa tarinaansa oman elinikäni ja kenties kauemminkin. Sarvista tulee todennäköisesti naulakko mökille ja tyttären opinnot ottivat askeleen eteenpäin hirven sydämen preparoinnin kautta. Yksi pieni tehtävä elämän ”things to do - kirjassa” on tehty ja voisin lopettaa metsästyksen tähän mutta saan myös hyvin mielin jatkaa kyläyhteisön tärkeää perinnetyötä yhtenä rikkana rokassa.

Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.

No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?

Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…

Osumatarkkuus ratkaisee!

Suurimmalle osalle joutuu ehkä avaamaan aloituskuvan "sanomaa". Kuvastahan löytyy ensinnäkin mustan kankaan keskeltä keltainen kaksi senttimetriä halkaisijaltaan oleva täplä, jonka tuijottamiseen ja kantapäällä tökkimiseen olen käyttänyt suuren osan elämästäni. Jotta siihen osuisi kantapäällä, on nuo sitä varten erikseen "tuunatut" kengät. Tänään jälleen kerran vietimme kaksi tuntia valmentajani kanssa treeneissä pudottautuen erilaisista valjaista asetellen kantapäätä oikeaan kohtaan. Vaikein osa on kuitenkin laskuvarjon ohjaaminen siihen hallissa talven aikana harjoiteltuun pudotuspisteeseen optimaalisen asetuskulman aikaansaamiseksi.

No, laskuvarjohyppääjät ymmärsivät tämän ja metsästäjät taas totesivat maalikankaan päällä lojuvan SAKO:n 308 Hammerheadejä, jotka ovat mm. hirvijahtiin suunniteltuja premium-luokan patruunoita. Mutta mitä ne siinä tekevät? Ja miksi laskuvarjohyppääjä on päässyt ase- ja patruunatehtaan yhteistyökumppaniksi?

OK, ensinnäkin kummatkin tavoittelevat äärimmäistä tarkkuutta ja varmuutta omassa jutussaan! Minun pitää nakuttaa tuohon maalin keskustaan kilometristä se kahden senttimetrin kasa voittaakseni kisoissa. SAKO:n taas pitää pystyä valmistamaan kivääri ja siihen käyvä patruuna mahdollistaakseen samanlaisen tuloksen ampumaradalla, metsässä tai jopa taistelukentällä!

Kisavarjoni on tehty juuri tuota mahdollisimman tarkkaa lähestymistä varten. Lisäksi joka punos on tsekattu ja säädetty omalle tekniikalleni sopivaksi. Vähän niinkuin vaikkapa Black Wolf-kivääriä pystyy säätämään juuri itselleen sopivaksi. Viilattu kantapää on tarkkuushyppääjän luoti, jonka on osuttava keskelle maalia. Kun varjo ja kenkä on saatu viritettyä sopivimmaksi mahdolliseksi, tuloksen tekemiseen tarvitaan enää treeniä, kokemusta ja päätä. Sama juttu kuin ammunnassa!

Toinen meitä yhdistävä tekijä löytyy hyppykisoista. Suurin osa kilpakumppaneistani on ammattisotilaita, jotka arvostavat äärimmäistä tarkkuutta myös perustyövälineissään. Monet meistä käyvät myös metsästämässä vapaa-aikanaan, emmekä missään nimessä halua antaa tasoitusta välineiden kohdalla sielläkään!

Lisäksi meillä on takataskussa vielä yhteinen juttu, johon toivottavasti tulevat myös ammunnan harrastajat törmäämään tulevaisuudessa mutta palaamme siihen sitten aikanaan...