Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.

No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?

Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…

Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

Nelkytävuotistilitystä!

Synnyin suurinpiirtein samaan aikaan, kun laskuvarjourheilu alkoi Suomessa ja kurssini aikana, kivikauden loppupuolella oltiin edelleen kehityksen lähtökuopissa. Tuoreessa lajissa kehitys on ottanut huimia harppauksia teknisellä puolella ja samalla on pitänyt lajien välisessä kamppailussa reagoida myös yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tästä laskuvarjourheilu on selvinnyt ilmailulajeista ehkä parhaiten ja olen saanut olla aitiopaikalla osana kehitystä.

Kun kuusitoistavuotias seikkailun- ja ehkä vähän pätemisenkinhaluinen painonnostajapoika kesäloman alussa vuonna seiskytyhdeksän kävi illalla hyppykoulutuksessa valmistautuen putoamaan lentokoneesta, ei hän tiennyt, että tuo putoilu tulisi määrittämään koko tulevan elämän. Ajatus olisi varmasti ollut aika pelottavakin ja olisi ehkä tehnyt mieli jättää homma sikseen. Muutamia vuosia myöhemmin Laskuvarjojääkärikoulun varusmiehellä oli jo yli kuusisataa hyppyä ja suurin osa kouluttajista tuttuja kilpa- ja treenikumppaneita kentän toiselta puolelta.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ei tälle tielle ajautuminen harmita yhtään mutta joskus tulee toki leikittyä ajatuksella, mitä muuta olisi voinut elämällään tehdä. Toki elettyä elämää on näihin vuosiin mahtunut perheen, uran ja muidenkin harrastusten muodossa mutta aina kaikki on mukautettu hyppäämisen raameihin. Aina on tähtäimessä ollut joku kisa ja kaikki treenaaminen kohdistettu siihen. Parhaat kelit kesällä on kulutettu lentokentällä ja kilpailuja kierretty ympäri maailmaa. Lentokoneesta on tullut pudottua 27 eri maassa, joista monissa useita kertoja. Kaksi kesää on tullut asuttua käytännössä Euroopassa.

Koska show oli alkanut jo ennen perheen perustamista, ei poissaolot tulleet yllätyksenä. Niitä ei ole myöskään koskaan kyseenalaistettu, vaikka varmaan mieli olisi joskus tehnyt ja syytäkin olisi ollut. Tästä olen erittäin etuoikeutettu ja kiitollinen!

Väleihin on ahdettu myös kiipeilyä, sukeltamista ja talvilajina SM-tason painonnostoura niihin liittyviin poissaoloihin ja treenitunteineen. Pahimmillaan loppuosan ajasta vei sivutoimisten yritysten pyörittäminen, mistä tuli kuitenkin tienattua ylimääräistä hyppy- ja sukellusrahaa.

Muuten työura on jämähtänyt viime vuosien jatko-opinnoista huolimatta luokanopettajatasolle upgreidaus-yrityksistä huolimatta. Sen ajan, mitä tuli vietettyä teräsmies-viitta hulmuten maailmalla muut istuivat kiltisti keräämässä kokemusta kravatti kaulassa ja kiilaavat rekryissä edelle. En silti vaihtaisi yhtään hyppy- tai sukellusreissua pois!

Toiveet sekä haaveet kilpahyppäämisen suhteen jäivät pääosin saavuttamatta ja saldona on kassillinen SM- ja PM-mitaleita sekä yksi maailmancupin kolmossija. Jos armeijan ammattilaiset laskettaisiin pois tuloksista, näyttäisi palkintokaappikin toki toisenlaiselta.



Olen kyllä hirveän huono luopumaan mistään, edes tavoitteista, joten hienoisena oljenkortena ja motivaattorina on ajatus siitä, että jospa pakottavan pärjäämisen tarpeen väistyttyä rentouden ja hyvän säkän myötä vielä jossain kisassa maailmalla pystyisi ylittämään itsensä!

I'll be back?

Käytännössä mikään ei ollut muuttunut Hurghadassa viime käynnistä tai sitä edellesistä tai mistään edellisistä. Toki muutama uusi hotelli oli rakentunut Daharin kaupunginosan pohjoispuolelle, samoin kuin niiden ääressä oleva asuinkortteli. Ne tosin olivat rakenteilla jo neljä vuotta sitten ja edelleen osa niistä oli kesken. Keskeneräisyys johtunee osin myös siitä, että turistien määrä on edelleen huomattavan alhainen huippuaikoihin nähden. Etenkin suomalaisten ja venäläisten määrä alueella on romahtanut. 

Turistien vähäinen määrä johtuu osittain turhasta levottomuuksien pelosta mutta myös siitä, että todellakaan mitään ei ole tapahtunut tavalla, jolla aluetta saisi viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Sivupihat, takapihat ja suurelta osin myös paikallisten etupihat ovat yhtä suurta kaatopaikkaa. Katuja vähän siistitään mutta näyttäisi siltä, kun roskat vain siirrettäisiin pari metriä sivuun pientareelle. Aina vaan enemmän ympäristövalveutuneita ”länkkäreitä” on todella vaikea saada saapumaan toista kertaa tuonne, jos kyseessä on pelkkä rentoutumisloma. Eri asia on kaltaiseni sukellusturistit, jotka saapuvat paikalle pelkästään sitä varten ja joille riittää muutenkin sukelluspäivän päätteeksi halpa päivällinen, pari olutta, suihku ja punkka.

Vaikka esimerkiksi Thaimaankin jätehuollossa on toivomisen varaa, on ”kosmeettinen” tilanne siellä huomattavasti parempi. Tosin viidakkoon on helpompi kätkeä kotikaatopaikat kuin aavikolle! Egyptin plussana on toki yli puolet lyhyempi (myös halvempi) lentomatka ilman aikaeroa.

Jäteongelma etenkin muovipussien ja kertakäyttöjuomapullojen osalta ei ole ainoastaan Egyptin ja Thaimaan ongelma. EU:n alueella ainakin Itä-Eurooppa ja osin Balkanin alueista ovat yhtä muoviongelmaisia maita.

Egyptissä olen aina ihmetellyt, miten valtiolla on varaa pitää megalomaaninen määrä poliiseja töissä? Turistin kannaltahan ongelma on positiivinen, koska oikeasti lähes joka kulmalla näissä turistikohteessa partioi vahvasti aseistettuja poliisisetiä. Lisäksi kaikilla julkisilla rakennuksilla on oma poliisipäivystys sekä edessä että takana ml. tietysti moskeijat ja kirkot. Päästäkseen Daharin koptikirkkoon joutuu kulkemaan myös metallinpaljastimien läpi.

Toinen ammattikunta, joille kaikille ei voi löytyä töitä on taksikuskit. En ole missään maailmassa nähnyt niin paljon takseja liikenteessä kuin Hurghadassa! Niitä kulkee ohitse viidenkymmenen metrin välein ja jokainen tööttää sinulle tiedustellen kyytitarvetta. Poliiseille palkan maksaa valtio mutta kukahan näille taksikuskeille maksaa?

Thaimaassa kaikki ajavat skoottereilla mutta Hurghadassa on liikenteessä massoittain moottoripyöriä. Lähes kaikki ovat Kiinan tuontitavaraa ja kuutiomäärä ei paljon sataaviittäkymmentä ylitä mutta ne on oikeasti moottoripyörän näköisiä verrattuna länsimaiden ”transformers-monstereihin”. Juuri sellaisia seiskytluvun pyörien näköisiä, joihin olen itse ainakin mieltynyt. Upouuden kinkkipyörän omistajaksi pääsee sitäpaitsi 700 eurolla! Kypärää ei käytä tietenkään kukaan – niitä ei edes myydä…

Matkailun kehittämisessä olisi siis paljon tehtävää, niinkuin kaikessa muussakin. Varmasti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisu on ensisijalla. Toki sillä olisi myös epäsuoraa vaikutusta matkailuliiketoimintaankin. Mubarakin aikana kaikki oli kuulemma paremmin mutta toisaalta Sisi saa arvostusta vahvana ja oikeudenmukaisena johtajana. Ja senhän tiedämme kotimaastakin, että edellinen ja tuleva hallitus on aina parempi kuin vallassa oleva!

Todennäköisesti palaan Egyptiin vielä sukelluksen merkeissä mutta kuten aiemmin totesin, meren lämpötilasta johtuen ajankohta tulee olemaan jonain syksynä!

Pinnan alta!

Vaikka olen ollut useasti sukeltamassa täällä Hurghadassa, harvoin on sattunut yhtä ja samaa sukellusfirmaa kohdalle. Vaihtuvuus on melko suurta sekä omistajilla että työntekijöillä etenkin, kun edellisestä kerrasta oli jo nelisen vuotta. Siispä arvoin yrityksen sijainnin, kotisivujen ja mahdollisten suositusten perusteella. Oma vene on osoitus vakavaraisesta toiminnasta, ulkomaalaiskouluttajat tietynlainen laadun tae ja tämänkertaiseen yritykseen päätymiseen vaikutti myös se, että joku saksalainen DM (sukellusohjaaja) oli kertonut palvelun olevan asiallista.

Niinpä sitten jo saapumisiltana kävin kysymässä parin päivän päähän mahdollisuutta sukeltamaan ja ilman muuta se toimisi. Tulen vaan kahdeksalta aamulla paikalle ja lähdetään merelle. Kävin toki vielä edeltävänäkin iltana tarjoutumassa tekemään paperityöt ja näyttämään lisenssini mutta sanottiin, että tulen vain seuraavana aamuna paikalle, niin hoidetaan ne sitten veneellä, mikä on toki ihan ok käytäntö.

Poikkeuksellista sitten kuitenkin oli, että täytin kyllä vastuuvapautuksen mutta koskaan kukaan ei halunnut nähdä omaa DM-lisenssiäni eikä kysellyt tarkemmin sukellustaustasta mitään. Olihan minulla toki omat kamat mukana, jotka kähevästi laitoin heti kuntoon veneellä mutta jos oikeasti jotain vaikka ihan vahingossa sattuisi, luulisi jonkun nolevan pulassa asian tiimoilta. Outoa oli myöskin se, että papereissa ei kysytty yhteystietoa ”shit happens-tilanteen” ilmoitusta varten.

Parannettavaa oli myöskin asiakkaiden briifaamisessa verrattuna esim. Thaimaassa totuttuihin käytäntöihin. Toiminnasta veneessä (hätätilanteet, pelastusliivit yms.) ei annettu minkäänlaista ohjeistusta ja sukellusbriefikin oli pelkistetty, jossa kerrottiin, että tässä ollaan ja tuonne mennään. Ei mitään merkeistä tai mahdollisesta nähtävästä. Toki oma sukellusryhmäni oli aika kokenut enkä tiedä saivatko aloittelijat partemmat briefit ennen veteen menoa. Myöskään minkäänlaisista paritarkastuksista ei edes mainittu, saat sitten toteutettu.

Laiva oli kyllä tosi siisti ja välineet hyvässä kunnossa. Ilmoja kyseltiin pinnan alla ja sukeltaminen sujui joustavasti. Lounas oli myös erinomainen, kuten miehistön palvelukin. Huonoa tuuria oli kylläkin kelin suhteen, sillä juuri tuona ekana päivänä oli viikon kovimmat tuulet. Sen lisäksi, että se sotki näkyvyyttä pinnan alla, palelu sukelluksen jälkeen oli melkoinen. Tähän aikaan vuodestahan Punaisen Meren vesi on vain hieman yli kaksikymppistä mutta sen kyllä pitkällä puvulla ja hupulla kestää mutta navakka tuuli pyyhkii tehokaasti veneessä iholta pois kaivatun auringon lämmön. Ilma oli kuitenkin 27 asteista! Tuulen takia jouduimme tyytymään myös suojaisaan mutta melko vaatimattomaan sukelluskohteeseen, jossa ei ryhmällemme ollut juurikaan nähtävää. Tulipahan kuitenkin kausi avattua.

Toisella sukelluspäivällä tuuli oli tyyntynyt ja lähdettiin vähän pidemmälle etsimään delfiinejä ja kuten omaan sukellustuuriini kuuluu, tuloksetta. Tarkasti ottaen delfiinit kyllä nähtiin saavuttaessa kotisatamaan iltapäivällä mutta sukellusseuraa niistä ei saatu.

Valittaen täytyy todeta, että myös Punaisella Merellä koralliriutat ovat eri näköisiä kuin kuusitoista vuotta sitten, jolloin sukelsin täällä ensimmäistä kertaa. Riutat ovat pienentyneet ja värit himmenneet. Myös massiivinen muovipussien käyttö ja yhdistettynä surkeaan jätehuoltoon ei voi olla vaikuttamatta rannikoiden ekosysteemiin. Pitäisiköhän laittaa Sisille sähköpostia? Thaimaan hallitukselle jo laitoin ja siihen jopa vastattiin!

Istuessamme sukelluspäivän jälkeen kantakuppilassa Stelloilla totesimme kyllä saksalaisen sukellusparini Roberton kanssa, että näille ”arktisille” kevätsukelluksille emme tänne enää saavu. Jonain syksynä sitten taas, kun vesi on miellyttävästi 28-asteista...

Hermoja lepuuttamassa säästöbudjetilla.

Koko talven odotin, että saatuani duunipaikan ehtisin sitä ennen poiketa vielä sukeltamaan edes viikoksi Egyptiin (mieluiten kahdeksi Thaimaahan). Alkoi vaan sitten talvi lähestyä loppuaan ja töistä ei tietoakaan. Työn hakuhan hoituisi mistä päin maailmaa tahansa mutta mahdolliset haastattelut pitäisi pystyä hoitamaan paikan päällä.

Tulikin sitten oikeastaan viimeinen sauma. 21.3. tostai-aamuksi oli kutsu haastatteluun työpaikkaan, johon kaikki kokemukseni ja tieto-taitoni täsmäävät ja kyseisen työn aloitus olisi 1.4. Siinä se Egypti-viikko sitten olisi! Äkkilähtö-lento Hurghadaan perjantaiaamuna 300 euroa ja hotellihuone tutuilta nurkilta 100 euroa viikolta. Kolme sukelluspäivää 100 euroa ja vähän halpaa syötävää ja juotavaa. Siinä suunnitelma 700 euron budjetilla. 

Kulmakunta on tosiaan niin tuttua, että sieltä löytyy jopa paikallisia kavereita. Näin lyhyellä reissulla se helpottaa keskittymistä oleelliseen, kun ei tarvitse ihmetellä mistä löytyy mitäkin ja kuka huijaa ketäkin. Egyptissä mitä suurimmassa määrin asenne ratkaisee. Jollet siedä länsimaisen mittapuun mukaan alkeellisia oloja, arabikulttuuria ja jatkuvaa kaupanteon yritystä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla, mene muualle tai linnottaudu all-inclusive-hoitolaan! Muista myös, että egyptiläiset ovat rehellisiä. Varastaminen on uskonnossakin kiellletty mutta huijaaminen ei. Sehän on vain vaikkapa kaupan teossa huijattavaksi tulijan omaa tyhmyyttä!

Siispä täällä taas! Rukoukset kaikuvat ja kuppiloissa soi paikallinen vingutus. Kaduilla asiakkaita metsästävien taksien torvet tyyttävät ja kaupustelijat haluavat vain ”jutella” kanssasi ja ehkäpä jopa antaa pienen lahjan. Wifeillä ei ole yhteyttä internetiin, suihkuvesi on hyvällä onnella haaleata ja hotellin yksityinen ranta onkin yllättäen maksullinen. Täällä on tapana, että esitteissä ja kaikessa kaupanteossa luvataan aina enemmän kuin tarjotaan. Mutta senhän jo toki tiesinkin ja pärjään täällä oikein hyvin. Aurinko paistaa, kaikki on halpaa ja täällä Daharin kaupunginosassa näkee vähän paikallistakin elämää. Pikku-Salahit potkivat kivikadulla kulahtanutta jalkapalloa ja aaseilla kuljetetaan tavaraa paikasta toiseen. Sakkalan turistikeskusta on etelämpänä ja muut lomahelvetit all-inclusive-ghettoineen taas pohjoisempana. Noissa ”paremmissakin” paikoissa kannattaisi käydä kurkistamassa kulissien taakse aidan toiselle puolen nähdääkseen todellisuuden ja huomata tulleeksi huijatuksi näennäisen hygienian ja siisteyden suhteen.

Ruoasta olen puhunut aiemminkin. En ole enkä aio pilata lomiani käsidesien ja valikoidun syömisen kanssa! Pöpö tulee, jos on tullakseen kahvikupissa, haarukassa tai missä vaan. Luuleeko joku, että kahvit ja teet keitetään pulloveteen tai että sitä käytettäisiin tiskaukseen? Siis, harjaan hampaat ihan raanavedellä ja kosken syömisiin paljain käsin. Tämä kaikki edelleen hengissä ja ilman sairaalakäyntejä.

No, mitäpä sitten turvallisuuteen tulee? Luulenpa, että olen huomattavasti enemmän turvassa terrorismilta täällä kuin missä tahansa Euroopan suurkaupungissa. Tullessani illalla seitsemän euron Stella-oluella höystetyltä pizzapäivälliseltä, näköetäisyydellä hotellin portailta päivysti kaksi eri rynnäkkökiväärein varustettua poliisipartiota. Luulen nukkuvani yöni sen suhteen melko rauhassa! Kadun ylityksissä pitää olla toki tarkkana ja tietenkään epämääräisiin aikoihin ei kannata eksyä epämääräisiin paikkoihin, niin kuin ei missään muuallakaan! Sukellusturvallisuudesta tullee pian ihan oma postauksensa.

Ai niin, se duunipaikka! Tätä julkaistessa tänään luvattua tietoa ei ole vielä saapunut, joten hermojen lepuutuksen lopullinen tilanne jää vielä arvoitukseksi... 

(Työ)elämä on laiffii!

Mielessä kypsynyt ajatus siitä, että voisi ottaa pikkuhiljaa "Clark Kent-vaihteen" päälle muutaman kymmenen trikoissa ja viitassa huidellun vuoden jälkeen aktivoitui muutama vuosi sitten käytäntöön. Koska kaikki nuo vuodet, jolloin oli muuta puuhaa olivat pois työuran luontaisesta kehityskulusta varapomosta pikkumoksi ja siitä isomman pomon varapomoksi ja niin edelleen, kuvittelin, että pystyn oikomaan tuon kehityskulun opiskelelmalla.

Koulutushan on kai sitä varten, ettei tarvitse kantapään kautta opetella kaikkia asioita ja tehdä samoja virheitä uudelleen ja uudelleen? Samalla saadut valmiudet antavat mahdollisuuden kehitystyölle ja innovaatioille. Ja ihan huippua oli, että opiskeluelämä (kuten muistaakseni jo nuoruudessakin) antoi mahdollisuudet toteuttaa lähes täysipainoisesti myös tuota trikoo-viitta-laiffia.

Kävin siis täydentämään kasvatustieteen maisteriopintoja  ensin hallinnon ja sitten johtamisen yliopistotutkinnoilla. Opiskelu sinänsä oli helppoa ja hauskaa mutta kurssin vetäjien ja itseään kehittämässä olevan aikuisopiskelijan tavoitteet eivät aina kohdanneet. Suorituksien arvostelussa kun on käytössä samat kriteerit kuin varsinaisilla, aloittelevilla yliopisto-opiskelijoilla. Paatoksellisessa, myös omien mielipiteiden täyttämässä raportin kirjoittamisessa ei tahdo aina pysyä liittet ja viitteet mukana, saati sitten, että kokonaisuudessa raportin muotoseikkojen täyttämiseen kansilehtineen sai aikaa kulumaan lähes saman verran kuin kirjoittamiseen.

No joo, en kyllä jaksanut niihin intohimoisesti panostaakaan, kun en todellakaan harjoitellut gradun tekemistä varten, kun se on jo ollut yliopiston hyllyssä pölyyntymässä kolkytä vuotta! Niinpä sainkin useammankin kerran vääntää asiasta kurssin vetäjien kanssa ja tehdä kompromisseja. Se tarkoittaa, että ansiokkaasta sisällöstä huolimatta arvosanaksi tuli muotoseikkojen takia tietotasoa kehnompi arvosana. No, se riitti kyllä minulle mutta muotoseikkojen osalta voisi tietämystään täydentävien aikuisopiskelijoiden kanssa lopettaa tuollaisen niuhottamisen!

Toinen kritiikki yliopistoja kohtaan on subjektiivinen kurssimateriaalin valinta. Löysin monesti paljon tuoreempaa ja parempitasoista lähdemateriaalia opintoihin mutta kun ne perhanan lähteet ja viitteet piti silti kaivaa siitä ilmoitetusta kirjasta! Lisäksi sain kyllä odotella luvattoman kauan joidenkin kurssien tuloksia.

Pääongelma on kuitenkin se, että näistä opinnoista ei meinaa olla mitään hyötyä, kun niitä ei pääse käytännössä kokeilemaan. Ohitseni menee rekryissä oikealta ja vasemmalta henkilöitä heikommalla tieto-/opintotasolla, koska he ovat istuneet kakskytä vuotta siellä tietokoneen takana, kun olen itse hyppinyt, sukellellut ja kiipeillyt ympäri maailmaa, kasvattaen siinä sivussa muutaman ikäluokan myös pelastamaan sitä (maailmaa)! Sehän ei ole mitään kokemusta, kuten ei myöskään se, että on pyörittänyt toistakymmentä vuotta asiakkaita kansallispuistossa hommaten ja huoltaen kaikki tarvittavat välineet tehden yömyöhään tarjouksia ja suunnitellen uusia tuotteita. Usein myös ne, jotka eivät ota minua edes haastatteluun ovat virassaan heikommilla opinnoilla ainakin henkilöstöhallinnon ja rekrytoinnin suhteen!

Jos haluat edetä urallasi, älä opiskele, vaan hivuttaudu pikkuhiljaa työelämässä pallilta pallille ja tee tarkkaan mitä käsketään. Älä sooloile, sillä voit tehdä virheitä ja muista mielistellä isompia pomoja. Sillä tavalla voit edetä ennen eläkettä välitason johtajaksi, mistä on sitten mukava siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle jatkamaan vesijuoksuharrastusta ja sauvakävelylenkkejä sekä muistelemaan räväköitä jokavuotisia kaupunkilomamatkoja.

Onneksi olen osannut sössiä työurani!

En halua muuttua sellaiseks, että kravatti kaulaan ja ...

Etsiessäni uusia haasteita työelämään, en voi olla huolestumatta siitä, että kaikki hakemani duunit sijoittuvat ns. parempaa pukeutumista vaativiin ympäristöihin. Johtavan aseman "katu-uskottavuus" kaiketi vähän vaatii pikkutakkia, kauluspaitaa ja usein tuota Juicenkin laulussaan mainitsemaa kravattia!

Suurimman osan työajastani olen viettänyt verkkareissa johtuen siitä, että luokanopettajan työajastani merkittävän osan on täyttänyt liikunnan opetus ja kun liikkatunteja on useita päivässä (useimmiten aamulla ja iltapäivällä), on perustunnitkin kuluneet samoissa tamineissa.

Vapaa-aika Suomessa ja myös toistakymmentä vuotta kestänyt sivutyö ohjelmapalveluyrittäjänä on sitten käytännön syistä pyörinyt erähenkisessä garderobissa.

Toki olen jo uran alkuvaiheista asti vierastanut "opettaja-stereotyyppistä" pukeutumista malliin slipoveri, kauluspaita ja suorat housut. Jo opiskeluaikana sovittiin Karttusen Peten (Jam Rock Band) kanssa, että ikinä ei tulla perusduuniin kravatti kaulassa ja se on pitänyt! Yläkuvan juhlapäivät ovat olleet asia erikseen. Muuten James Dean-mallin farkut ja t-paita-look toimii aina.

Viimeisen parin vuoden aikana opiskelujen oheiset duunit on tapahtuneet pääasiassa shortseissa ja uikkareissa ilman paitaa otollisten ilmasto-olosuhteiden takia. Sellaista on sukellus- ja hyppyhommissa, joihin takuulla vielä palataan!

No, osaan toki pukeutua tyylikkäästi tilanteen mukaan ja itse asiassa vähän pidänkin siitä. Parasta on, jos pystyy tyylin rajoissa vielä erottautua joukosta edukseen, mikä vaatii ihan oikeasti pientä suunnittelua. Myös hyvin pukeutuessa pystyy pienillä yksityiskohdilla pitämään kapinan hengissä vaiikkapa kenkien tai väriyhdistelmien kautta.

Oikeasti huolestuttaakin eniten se, ettei sisäinen minä siirry harmaalle, porvarilliselle puolelle arkiduuneihin palaamisen myötä. Todennäköisesti huoli on turha, koska kyseessähän on toivottavasti vain siirtyminen Clark Kent-vaiheeseen elämässä. Niin, ja tietysti pitäisi ensin saada se duunipaikka tai muuten voi joutua turvautumaan jälleen työskentelyyn yläosattomissa ja niillä hommilla ei paljon eläkerahastoa kartuteta!

https://www.youtube.com/watch?v=61GNE2KKNfo

Idän ihmeitä!

Italian kisan jälkeen matka jatkui Kroatian huoltotauon jälkeen itäisille maille ja Serbiasta sekä Romaniasta on selvitty ilman ryöstömurhaa ja seuraavaksi uhmataan kohtaloa Bulgariassa. Kroatiassa pääsin viimein pitkin kesää säädetylle hylkysukelluksellekin ja vaikka sainkin todennäköisesti siitä pienen kesäflunssan, jonka jälkikröhät jatkuvat yhä, niin kyllä kannatti käydä!

En tiedä, miksi nämä mielikuvat siitä, että juuri näissä maissa sinut melko varmasti ryöstetään ja et voi pysäköidä autoa minnekään, lukot pitää olla ajaessakin päällä ja joka tapauksessa tulet ajamaan kolarin jonkun paikallisen kanssa. Nämä on ihan samanlaisia ja yhtä vaarallisia maita kuin mitkä tahansa läntisen Euroopan maat, Suomi mukaan lukien. Oikeasti esimerkiksi täällä Romaniassa on tosi siistiä, ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää paremmin kuin vaikkapa Italiassa. Autoilijat tosin kaahaavat jopa vielä enemmän kuin Bosniassa ja maanteiden huonosta kunnosta sekä suunnittelusta johtuen kiire ei saa olla mihinkään, sillä jonottamisen takia oletettu ajoaikaa vähintään tuplautuu!

Olen yöpynyt huoltsikan pihassa, jättänyt passin ja tietokoneen autoon, syönyt kaikkea surutta ja kävellyt Bucarestin keskustassa reppu selässä ilman ongelmia. Eikä ne tiet nyt niin huonoja ole, että niissä autonsa saa hajalle, kuten jossain matkaoppaissa annetaan ymmärtää. Se on vähän niin kuin Tyrrintiellä ajelisi mutta välillä on jopa neljäkin kaistaa. Tarkkana saa silti olla, sillä moottoriteillekin liittymät ovat ihan samanlaisia kuin normaaliteillekin. Tilaa annetaan tarvittaessa, että kaikki pääsevät jonottamaan.

Illalla pitäisi sitten olla Luoteis-Bulgariassa tulevalla MM-kisanäyttämöllä. Pari viikkoa on aikaa treenata paikan päällä kauden pääkisaa varten, joten kaikki tarvittava tulee tehtyä juuri niin kuin pitääkin. Ohjaamisen lähestymiskulmien suhteen on ollut vähän ongelmia, jota olen pyrkinyt korjaamaan ja sen työstämistä ehtii tehdä varmaan ainakin parinkymmenen hypyn verran ennen kisaa ja valmentajakin saapuu paikalle viikon päästä seuraamaan lopputreenejä. Toivottavasti olisi kerrankin kunnon ajoitus kohdallaan ja ehkä mieluummin hieman hyvääkin tuuria mukana, normaalin huonon sijaan! Siitäpä olemme selvillä kolmen viikon päästä...

Onko kisojen välissä elämää?

Taistelujen välillä sotilas huoltaa ja lepää sanoi vanha Laskuvarjojääkärikoulun kouluttajani ja hyppykaverini, Savolahden Kalle. Näin myös kilpahyppääjä toimii kisojen välissä ja tietysti mahdollisuuksien mukaan myös vähän treenaa.

Treenaamista on rajoittanut nyt kolme päivää jatkunut bora-tuuli, joka pyyhkii koko ajan 10-30 m/s vauhdilla ihan pintojakin pitkin. Suomessa oltaisiin aian paniikissa tällaisesta tuulesta mutta täällä se on ihan normaalia tasaisin välein ympäri vuoden. Myös kasvillisuus on sopeutunut siihen, joten aineellisia vahinkoja siitä ei juurikaan synny mutta ulkona ei pysty edes juoksulenkillä käymään sen aikana. Alkuviikosta tuli kuitenkin pari hyvää treenihyppyä ja eiköhän tässä vielä muutama kerry ennen juhannuksen Slovenian kisaa.

Huoltamista ja lepäämistä helpottaa jo vuosien varrelta tuttu ympäristö ja kartoitetut aktiviteetit. Vuorivaellusreittejä löytyy vaikka koko viikoksi, meren rannalta on tiedossa rauhallisemmat uimapaikat ja kentän ympäristön lenkki- ja pyöräilyreittejä on tullut kulutettua. Ympäröivät vuoristo- ja merimaisemat tuovat oman esteettisen vaikutelmansa harrastamiseen. Maon elämänkerta on kohta luettu ja jalkapallokisat auttavat myös ajan kulumista.

Nyt kun oli mahdollista ottaa "viihdetavaraa" kunnolla mukaan, otin myös kerrankin omat sukellusvälineet mukaan, toiveena päästä aiempien rantasukellusten lisäksi myös syvemmällä oleville hylyille. Yksi rantapuljaus tuli jo käytyä ja muutaman päivän sisällä on toiveita myös hylkykeikasta.

Hintataso mahdollistaa myös hyvin syömisen ja tarvittavien palveluiden käyttämisen. Parturissa käymisen olen jo muutaman vuoden pääsääntöisesti hoitanut ulkomaan reissuilla ja eilen kävin mm. vaihdattamassa puhelimeen uuden akun, mikä maksoi tunnin odotuksella töineen noin kolmekymmentä euroa. Suomessa sitä ei alle sadalla eurolla saa hoidettua!

Yleensäkin olen koittanut ottaa näiltä pakollisilta kilpailumatkoilta kaiken irti vierailemalla luontokohteiden lisäksi matkan varren kaupungit ja historialliset kohteet. Joitain jopa useampaan otteeseen, kuten Venetsia, jossa tuli pelkästään yhtenä kesänä käytyä kolme kertaa. Tänä vuonna loppukesän ohjelmassa ihan uusina hyppymaina Romania ja Bulgaria, jonne matka taittuu täältä Rijekasta Serbian läpi. Luulen, että tiedossa on sekä eksoottista autoilu- että kulttuurikokemusta. Hyppääminenhän on joka lentokentällä samanlaista!

Uusien maiden bongaamisessa olen pyrkinyt aina etukäteen tutustumaan alueen historiaan ymmärtääkseni paremmin paikallista kulttuuria ja ihmisten käyttäytymistä. Se tuo omanlaista ymmärtämystä asioihin ja voi myös pelastaa noloilta ja ikäviltä tilanteilta. On myös asiallista muistaa ja ymmärtää, että näillä kulmilla oli kulttuuri ja tietotaito jo kukoistuksessaan, kun Suomessa vielä kuljettiin karhuntaljoissa ja syötiin kastematoja.

Mieluummin olisin kyllä Mikkelissä mökillä kisojen välissä...

Poissa hyvä, kotona paras?

No niin, summataanpa vähän tätä reissua ja annetaan samalla erityisvinkkejä tähän suuntaan matkaaville täältä Chalongin satamakylästä ennen huomista kotimatkaa! Ensinnäkin juuri tänne Chalongin kylään kannattaa hakeutua, kun saapuu Phuketiin. Täältä nimittäin lähtee kaikki laivareissut sinne sun tänne ja takaisin, täällä kaikki on yli puolet halvempaa kuin turistirannoilla, jonne täältä on 15-30 minuutin ajomatka ja rauhallisemmille rannoille vielä lyhyempi matka. Skootterin saa vuokrattua päiväksi bensoineen noin kymmenellä eurolla ja sillä uskaltaa ihan hyvin ajella täällä rauhassa, järjen kanssa päiväsaikaan. Myös suuri osa nähtävyyksistä sijaitsee Chalongin lähitaisteluetäisyydellä. Kun otat majoituksen täältä, älä ota sitä sitä laiturikadun varrelta, jossa tyttöbaarihuutaminen jatkuu aamuyölle asti, vaan hieman sisempää.

Thaikkuruokaan kyllästyneille (minä!) Chalongista löytyy pari hyvää texmex-paikkaa ja legendaarisen liikenneympyrän lähistöltä laiturin sivutien varrelta erinomainen italialainen pizzeria, josta saa myös juotavaa punaviiniä! Villa Market - tavaratalosta saa hintavia länkkärioluita ja Haribon lakunauhapusseja.

Kun vuokraat skootterin, muista ottaa ajokortti mukaan ettet joudu maksamaan samalla tavalla viidensadan patin (15 euroa) sakkoja kortitta ajamisesta, kuten minä tänään! Tosin sillä 500 patin kuitilla saa poliisin mukaan sitten huoleta ajella taas pari päivää ilman korttia. Muistathan myös, että pääsääntöisesti paikalliset skootterit luokitellaan moottoripyöriksi eikä mopoiksi, mistä on olemassa varoittavia ennakkotapauksia vakuutusyhtiöiden korvaamattomuuspuolella!

Sukellusreissun vakiovarusteisiin mulla kuuluu aina kahdet uikkarit, niin saa aamulla aina kuivat ylle. Käytännössä oleilen saarella pääsää öisesti pelkissä uikkareissa ja kävelen paljain jaloin, paitsi illalla suihkun jälkeen ruokailuun mennessä. Sukkia ja kalsareita on siis turha varastoida mukaan! Muutenkin vaatteita pystyy ja joutuu etenkin pitkillä reissuilla pesemään/pesettämään...

Korvatulppia mulla on kaikilla reissuilla aina mukana ja sveitsiläinen linkkari, josta löytyy kaikki tarvittavat pikkutyökalut. Nykyään pidän aina mukana myös lasten uimapötkylästä leikattua kolmenkymmenen sentin pätkää, jolla hoidan jumittuneet lihakset kuntoon.

Kaltaisilleni henkilöille, jotka pitävät muovia ydinjätettä pahempana kirouksena maailmalle, nämä paikat tuottavat repivää kärsimystä! Etenkin, kun mukamas ympäristötietoiset länkkärit menevät mukaan tähän muovin suureen kulutusjuhlaan. Jonkunhan täytyy opettaa näille muovijätteen vähentämistä ja se on kyllä oikeasti minun ja sinun homma! ÄLÄ ota sitä muovikassia kaupasta tai tarpeetonta pilliä juoman mukana! Jos mahdollista, koita vielä selittää, miksi kieltäydyt kyseisestä ongelmajätteestä, joka tappaa pikkuhiljaa elämän meristä ja sen myötä myös meiltä kaikilta!

Muista, että sinulle pieni tippi on iso asia paikalliselle työntekijälle, jolla ei ole ammattiyhdistystä kieltämässä työntekoa liian halpaan hintaan. Täkäläiset arvostavat myös kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja kunnioittavaa käytöstä, niin kuin me kaikki. Maassa maan tavalla! Pääsääntöisesti länkkärit käyttäytyvät paremmin kuin mm. pari suurta kansakuntaa meistä itään päin ja siksi saamme myös vastineeksi ystävällistä ja hyvää palvelua. Pidetään omalta osaltamme huolta, että näin on myös jatkossa. Oksettava seksiturismi on sitten taas eri juttu mutta jätettäköön sen ruotiminen muille foorumeille. Oman mielipiteeni asiaan annoinkin jo edeltävän lauseen alussa...

I'll   be   back!

Asunks mä täällä?

Kolmen saariviikon jälkeen adaptoituminen on jo siinä vaiheessa, että rantaan saapuessa ei enää ihastele hohtavan valkoista hiekkaa ja turkoosin vihreää vettä. Sitä vaan katsoo, että mikä on sukelluskeli tällä puolella saarta ja onko se mahdollisesti toisella puolella parempi. Lonkkarilla (paikallinen puinen longtail-boat) sukellukselta palatessa ei ihastele paratiisisaaren kallioita ja viidakoita, vaan rassaa kamoja kuljetuskuntoon odottaen rantaan pääsyä toivoen, ettei laiturilla ole ruuhkaa.

Tämä on tuttu fiilis pidemmiltä reissuilta missä vaan. Sitä menee mukaan siihen elämään, muodostaa omat rutiinit ja voisi jatkaa olemista maailman tappiin asti. Se ei tarkoita, ettei pysty nauttimaan hienoista jutuista mutta fiilikset ei tule sillä tavalla automaattisesti, vaan ne joutuu tietoisesti muodostamaan.

Myös sukelluskohteet alkaa olla niin tuttuja, että tietää kyllä kolon missä mureena luuraa tai korallin, jonka kylkeen on liimaantunut se lehmän kokoinen leijonakala. Yhä useammin tulee vilkuiltua sukeltaessa ylös ja syvän sinisen suuntaan toivoen lottovoiton osuvan kohdalleen mantan tai valashain muodossa. Onnistumispromillet lienee samat...

Kolme viikkoa työskentelyä ja oleilua kiinalaismassojen ja venäläisturistien keskellä ei tee myöskään suvaitsevaisuudelle hyvää! Onneksi Suomeksi arvaa sanoa välillä pahastikin, saaden siitä pienen pinnallisen tyydytyksen hermoilleen.

Paikallisissa ravintoloissakaan ei tarvitse enää selata menua, vaan pystyy tekemään tilauksen suoraan sisään tullessaan. säästäähän siinä aikaa mutta pikkuhiljaa alkaa odotella Chalongin satamakylän texmex-paikkaa saati sitten omalla Suomi-grillillä savustettua lohta täyteläisen tumman oluen kera. Chalongissa pääsee myös jälleen ottamaan lämpimän suihkun. Sitäkin oppii arvostamaan tällaisissa vähän askeettisimmissa olosuhteissa.

On siis ehkä aika jälleen muutaman päivän päästä herätä todellisuuteen ja lähteä lumitöihin!

Bodia, sporttia ja tsemppistä!

Laitetaanpa tähän väliin pieni urheiluaiheinen kirjoitelma. Matkalle lähtiessä asenne on se, että on hyvä, jos pääsee jotain ylläpitävää treeniä tekemään. Perusjuttuna mulla näillä sukellusreissuilla on ollut tuo aamulenkki ja loikkaharjoitukset voimapuolelle. Sitten olen kyllä yrittänyt etsiä jostain myös painot käsiin näillä pitemmillä seteillä.

Täällä saarella mulla on ollut tiedossa yhden rannan kulmassa olevassa vajassa sijaitseva ruosteinen levytanko, jota ei vuosiin ole käyttänyt muut kuin minä. Nyt kuitenkin paljastui, että Rayaburin hotellialueella löytyy sali, jota mekin saadaan vaivihkaa käyttää. Miten sitä voikaan tulla onnelliseksi yhdestä vajaapainoisesta levytangosta, käsipainosetistä ja ylätaljasta! Eikä siellä sitä paitsi vaikuta käyvän kukaan muu kuin minä...

Sukeltaminen itsessään on kyllä oma aerobinen lähes tunnin mittainen liikuntasuoritus. Joskus kunnon vastavirtaan potkimisesta (mitä toki koitetaan välttää) on saanut jopa etureidet kipeiksi. Oma suorituksensa täällä saarella on kamaroudi, missä etenkin tällaisen normaalipituisen taistelijan kädet tuntuvat liian pitkiltä, kun pullot laahaavat hiekassa!

Omaa urheilusisältöä saarielämään on tuonut myös tropiikkiin älyttömän hyvin sopiva hiihtourheilun seuraaminen. Mukava katsella vpn-säädöilla Areenasta Mäkäräisen Kaisan ja kumppaneiden taisteluja. Olympialaisia pääsee sitten jo seuraamaan kotitelkkarista.

Ikävämpää urheilu-uutista olikin eilinen Kouvolan Pallonlyöjien konkurssiuhka. KPL on iso asia ainakin mun ikäluokan kouvolalaisille ja toivon todella, että talous saataisiin kuntoon! Myös melkein kaikki pelaajat on mun pajakavereita ja seura niiden ainakin osittainen duunipaikka. Kouvolan kovakuntoisimmat ja tietysti samalla myös koviten treenaavat joukkueurheilijat on pesäpalloilijoita. Mä en tiedä, miksi seuran johto piilotteli näitä ongelmia tappiin asti. Rehtiydellä ja avoimmuudella olisi tullut varmasti enemmän sympatiaa sekä faneilta että yhteistyökumppaneilta.

Reilu tunti Anterselvan yhteislähtöön...

Rytmit kohdillaan?

Vähän vielä Suomessa ollessa arvelutti, että pitikö nyt lähteä tänne ja olisiko pitänyt ottaa lyhyempi reissu, kun on niin kauheasti hommaa eikä ehtisi ja projektit on kesken ja treenaamaan ei pääse kunnolla ja kotonakin on aika rentoa sekä viihtyisää ja minkälaista porukkaa siellä saarella on, jollei vaikka viihdykään sitten siellä! Vähän joutui pakottamaan itsensä lentokentälle ja reissun päälle, mikä nyt kuitenkin sujuu aika rutiinin omaisesti.

Viikko on nyt täällä takana eikä enää kaduta tippaakaan! Saaristaffissa oli osittain tuttuja, hyviä tyyppejä ja vähintään yhtä hyviä uusia tuttavuuksia. Kuumia päiviä ja sopivasti sukellusta sekä muuta puuhastelua. Kotiprojektit ei unohdu mihinkään mutta täällä niihin suhtautuminen muuttuu rennommaksi. Kaikki kyllä hoituu ajastaan johonkin suuntaan. Elämän rytmi on niin laiskaa, ettei jaksa stressata oikein mistään. Ikään kuin kaikki tapahtuisi vähän hidastetusti ja veden alla vielä hitaammin!

Sosiaalista elämääkin tulee harrastettua ihan eri määrissä kuin kotona, jossa helposti hautautuu pimeän ja kylmän keskellä kotiin tietokoneen ääreen. Täällä toimii netti vain toimistolla ja Raya Fatherin ravintolassa ja muualla ei viestejä puhelimeen napsahtele!

Jos tänne vielä sais saunan sekä vähän perhettä mukaan ja joku sponssais, saattaisi helposti jämähtää tänne...

Saaristolaiselämää

Vähän niin kuin ei olisi saarelta ollut poissakaan, etenkin kun viimevuotisesta iskuryhmästä Vainikaisten krav maga-perhe oli paikalla sekä silloisista harkkareista Tomi ja Terhi nyt vakiostaffina.

Raya Yain saari on siis noin neljän neliökilometrin saari Phuketin pääsaaresta etelään. Puolet saaresta on turistisaarta ja puolet pelkkää viidakkoa. Upeita vaaleita hiekkarantoja ja koralliriuttaa ympärillä, mistä myös vaalean hiekan väri eli mm. papukaijakalat jauhavat korallia ja ulostavat sitten sitä valkoista hiekkaa, jossa turistit tyytyväisenä makailevat.

Saarella on rannoilla yksi korkeatasoinen majoitushässäkkä, pari pienempää ja sitten meille sukelluspummeille sopivia halpisbungaloweja sisäsaaressa, missä myös Raya Diversin toimisto sijaitsee. Sijainti on sukeltamisen kannalta hyvä, koska kaikki sukellusrannat ovat sopivalla etäisyydellä ja rantoja nykyään valloittavat päiväretkellä käyvät kinkki-parvet pysyvät poissa nurkista.

Parasta saaressa on leppoisan rento viidakkofiilis, helposti tavoitettavat sukelluskohteet ja viidakkopolut, jonne normituristit ei eksy. Tiellä ja pihoilla pyörii erikokoisia liskoja, kanoja, lehmiä ja vesipuhveleita. Huonona puolena on paikallisten sokeus ympäristöasioille, siisteydelle ja jätehuollolle. Kun ensimmäisen kerran kävin täällä 2000-luvun puolessavälissä, paratiisimeininki oli vahva ja korallitkin huomattavasti paremmassa kunnossa. Nyt, etenkin kiinalaisturistien invaasion myötä sisäsaari on täynnä röttelöitä paikallisasumuksia ja roskia siellä sun täällä. Saman kehityksen jatkuessa jonain päivänä, kun kiinalaiset päättävät siirtää laumansa jonnekin muualle, on enää vaikea saada ympäristötietoisia länkkäreitä vierailemaan tänne. Tekisi mieli avautua tästä skenaariosta oikeasti jollekin paikallispäättäjälle, muttei oikein tiedä kenelle.

Myös sukeltaminen lähti sujumaan liki vuoden tauon jälkeen heti, niin kuin ei olisi vedestä poissa ollutkaan! Hyvässä seurassa on hauska sukeltaa, vaikkei mitään erikoista löytyisikään ja kun mukana on vähemmän sukeltaneita, tulee hyvälle mielelle ihan normaalijutuistakin. Tää on varmaan vähän niin kuin peliriippuvuuskin. Tiedät, että näillä nurkilla on äärimmäistä säkää törmätä sukelluksella valashaihin, manta-rauskuihin tai riuttahaihin mutta joku niitä vuosittain myös saarella näkee, joten pakko on yrittää...

Kolme ekaa yötä oli rytmit vähän hakusessa ja tuli valvottua aamuöisin pari tuntia. Kellon soidessa aamuseiskalta oli ihan riutunut olo ja punkan pohjan kutsu voimakas. Viime yönä päätin, että nyt tulpat korviin, nukkumaanmenon venytys kymppiin ilman päikkäreitä ja ei aamuherätystä. Tänään onkin sitten kymmenen tunnin keskeytymättömien yöunien jälkeen ihan eri tehot ja jaksaa jopa kirjoitella tänne! Lenkilläkin tuli käytyä ja jos vielä loikkatreenit vetäisi ennen illan hiihtojen seuraamista Areenasta. On muuten loistava systeemi tuo vpn, kun tietokone luulee olevansa Espoossa ja näyttä myös ulkomailla kielletyt lähetykset!

Näin siis viidakkoelämä laitettu käyntiin ja palataan sen sujumiseen myöhemmin. Kirpakkaa pakkasta vaan sinne pohjan perukoille!

Ihan oikeesti?

Ihmetellessäni, mitä alan isona tekemään, sain tuossa muutama kuukausi sitten ajatuksen siitä, että tarvitsen tavoitteellista luovaa kirjoittamista. Olen nääs opintovapaalla ja omasta mielestäni kirjoittanut erinomaisia opinnäytetyöraportteja mutta pikkaisen sidottuna aiheeseen!

Näinpä sitten sopivasti ilmoituksen lehdessä, että paikallinen media hakee bloggareita sivustolleen ja ilmoitin heti olevani käytettävissä. No, kun viestiin ei vastattu, soitin toimitukseen, jossa luvattiin ehdottomasti kutsua mut haastatteluun lokakuun loppuun mennessä, kun niillä oli just muita kiireitä. Jäin sitten kiltisti odottelemaan kutsua määräajan ja akateemisen vartin verran (eiks viikko ole vähän niinkuin vartti kuusta?) ja laitoin varovasti tiedusteluviestin. Siihenpä sitten vastattiin, että ei me nyt oikeastaan tarvitakaan lisää bloggareita näitten entisten lisäksi mutta ehkä palataan joskus asiaan...

Ei palata! Ryhdyn "freelanceriksi" ja saan sata miljoonaa seuraajaa ja osoitan, että profeetat ja omat maat käy jälleen toteen!

Ei vaiten... En yleensäkään ymmärrä, kuka näitä blogeja lukee? Itse en ole ainakaan lukenut eläessäni tietoisesti yhtään blogikirjoitusta. Ellei jotain artikkeleita lasketa myös blogeiksi? Tiedän suurin piirtein, mitä "blogi" tarkoittaa (tarkistin myös wikipediasta ennen tätä) ja uskottelen itselleni osaavani kirjoittaa sellaisia. Niin, ja valehtelin vähän myös siinä, etten ole lukenut yhtään blogia. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, kävin vilkaisemassa pari Suomen suosituinta blogia kuluneelta vuodelta. Kauheaa soopaa! Kurkitaanko blogeja ulkonäön perusteella? Vähän niin kuin alusvaatemainoksia. No joo, oon mäkin ollut parikin kertaa paikallislehdessä vähissä vaatteissa ja Seiskassakin on musta ollut pari juttua, joten on mulla yhä mahdollisuuksia blogimaailmassakin...

Sitten ihan lyhyesti tuosta "vetävästä" nimikkeestä. Kun pienenä aloin laskuvarjohyppääjäksi, vanhempi stara, Hämäläisen Antti käytti muistaakseni tuota "slogania" hyppyjutuista, joilla oli vinha, joskin hieman paisuteltu todellisuuspohja. Vetäminenhän tarkoittaa ensisijaisesti meillä hyppypiireissä varjon auki vetämistä, mikä on henkiinjäämisen kannalta ratkaisevassa roolissa. Toisaalta meillä extremepiireissä se voi myös tarkoittaa omenansyöntiä huikeamman suorituksen toteuttamista. Voitte siis ymmärtää sen miten haluatte!

Itse olen vedellyt varjoja auki kahdenkymmenenkolmen eri maan ilmatilassa ja syönyt omenoita vielä useammissa paikoissa, joihin aion eksyä myös lähitulevaisuudessa, joten pysykää linjalla!