Elämä jatkunee?

Kisapainajainen jatkuu edelleen. Erinomaisen alun jälkeen kuudennella kierroksella täydellinen romahdus, koska mun hyppääminen ei kestä näköjään yhtään pieleen meneviä asioita; ei ainakaan useampia samalla hypyllä. Viimeiset kaksi päivää menikin sitten taas flunssassa, joten viimeisen oikean MM-kisani päätös oli melkoisen surkea! Seitsemäntoista kertaa olen näissä ollut ja ainoastaan kolme kertaa palannut kotiin suhteellisen tyytyväisenä. Tähän kisaan olin valmistautunut vielä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, joten pettymys on aika iso.

Outoa, että en ole juuri koskaan kipeä ja nyt olen kuukauden sisällä ollut kaksi kertaa flunssassa täällä kolmenkympin lämmöissä. Ilmastoinnilla ei ole osuutta asiaan, koska en käytä sitä tropiikissakaan ja kylmää juomaa ei ole vedetty. Allergioitakaan ei ole koskaan ollut, joten en kyllä yhtään tiedä mistä on kysymys.

Nyt kuitenkin kärsitään finaalikierrokset ja palkintojen jaot vielä täällä Bulgariassa ja sitten edessä on 900 kilometrin ajosiivu pääasiassa Serbian läpi kohti tuttua Grobnikin kenttää Kroatiassa. Pahinta on aina seurata finaalikierroksia ja hukattua mahdollisuutta olla itse siellä hyppäämässä. Rijekassa huolletaan vielä kerran mies ja varusteet, hypätään ehkä muutama itseluottamusta kohottava harjoitushyppy sekä vedetään vähän kaivattua fysiikkatreeniä ennen siirtymistä Itävaltaan seuraavan viikonvaihteen maailmancupin kisaa varten.

Mä tiedän, että olen hyvässä hyppykunnossa mutta kohta loppuu kisat kesken sen osoittamiseen, mikä taas omalta osaltaan painaa mieltä. Onneksi Itävallassa on taas oma joukkue ympärillä ja meillä on mahdollisuudet kilpailla ihan kärkisijoistakin onnistuessamme, toisin kuin Suomen joukkueen kanssa, joka sijoittui toiseksi viimeiseksi täällä Bulgariassa.

Onneksi ennen viimeistä Sveitsin kisaa pääsee käymään kotona, joten kahden viikon päästä olen kuitenkin saunonut kotisaunassa, meni kisat miten meni!

1988

Kolmekymmentä vuotta sitten sain ensikertalaisena kunnian kantaa Suomen lippua Ruotsin MM-kisojen avajaisissa. Olin tuolloin myös joukkueemme nuorin kilpailija. Siitä asti olen osallistunut kaikkiin hyppylajimme MM-kisojen avajaisiin ja tänään olen valitettavasti jälleen kerran joukkueemme nuorin osanottaja.

Kun nuorena laskuvarjourheilijana otin salskeasti tavoitteekseni MM-mitalin, tarkkuuden SM-kisoihin osallistui lähes sata kilpailijaa ja niistä parikymmentä parasta taisteli viidestä kisapaikasta. Ehdin itse kaksi kertaa olemaan kotiinjäävä varamies ennenkuin sain vakiinnutettua paikkani parhaiden joukossa. Nykyään Suomessa tarkkuushyppääjiä löytyy niin vähän, että kaikki halukkaat pääsevät kisareissulle mukaan. Onneksi sain kilpailla ne ajat, jolloin jo pelkkä joukkueeseen pääsy oli kovan työn tuloksena ja jo itsessään palkitseva asia!

Suurimmassa osassa MM-kisojen osallistujamaita kisapaikat ovat edelleen kovan väännön takana ja armeijoiden ammattilaiset dominoivat kärkisijoja. Hyppykausi on jo Keski-Euroopassa huomattavasti pitempi kuin meillä ja liikkuminen kisapaikoille tapahtuu nopeasti ja edullisesti. Elämä on niin epäoikeudenmukaista!

Huomenna alkavaan tarkkuuskisaamme olen panostanut enemmän kuin mihinkään aikaisempaan hankkimalla paljon kisakokemusta kolmen viimeisen vuoden ajan, treenaamalla valmentajan johdolla koko talven ja lopuksi vielä hyppäämällä kahden viikon aikana täällä kisapaikalla viisikymmentä harjoitushyppyä. Taso on kuitenkin järkyttävän kova ja yksi osasekunnin virhearvio saattaa pilata kerralla koko kisan. Olen kuitenkin tehnyt kaiken kerrankin niin hyvin kuin pystyn ja torstaihin mennessä selviää, mihin se riittää. Parhaimmillaan se MM-mitali on ollut kahden sentin päässä. Nyt olisin tyytyväinen, jos pääsisin parhaan viidenneksen kanssa hyppäämään ainakin semifinaalikierroksen. 

En asu edes muun joukkueen kanssa meille varatussa hotellissa, vaan nukun kentällä Jumpyyn rakennetussa omassa punkassa. Saan tällä tavalla nukkua lähes tunnin pidempään ja pääsen aamupalalle ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi kaiketi hieman itsekkäänä persoonana viihdyn hyvin omissa oloissani riippumattomana muista.

On mulla kuiutenkin sitten ”backuppina” vielä kaksi maailmancupin kisaa jäljellä...

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Kaiken maailman urheilua!

Nyt alkaa aikaero tasoittua, mihin toki vaikuttaa myös se, että olympialaisista ei tule aamutunteina enää mitään mielenkiintoista. Tämä vapaalla olo on mahdollistanut kyllä kattavan seurantaprosentin kiinnostaviin ja vähän vähemmänkin kiinnostaviin lajeihin.

Kaikki suomalaislajit ovat olleet toki kiinnostuksen kohteena mutta muutama lajia tykkään katsella, vaikkei siellä olisi yhtään suomalaistakaan. Näitä ovat ampumahiihto ja skicross laudalla tai suksilla. Siinä on yleisölajit, joissa on jännitystä, odottamattomia käänteitä ja selkeä tuloksen hahmottamisen mahdollisuus. Sen sijaan arvostelulajit, joissa vedetään tuplakorkkia ja mellakkaa erilaisista rinteistä erilaisilla välineillä eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Etenkin, kun nuo urheilijat omien puheittensa mukaan eivät juurikaan edes välitä olla olympialaisissa ja haluavat vähätellä panostustaan, motivaatiotaan ja treenaamistaan kisoihin.

Suurella osalla urheilijoista olympialaiset ovat uran kulminaatiopiste. Kaikki focus on neljän vuoden ajan tähdätty sinne ja tulos on tupla tai kuitti! Ymmärrän todella hyvin suuret pettymykset epäonnistuneiden suoritusten jälkeen. Meillä hyppäämisessäkin MM-kisat on vain joka toinen vuosi ja jos et pärjää, seuraavaan tilaisuuteen on matkaa. Onneksi olen ymmärtänyt lähteä tähän "maailmancup-sirkukseemme" mukaan (tosin kakskytä vuotta liian myöhään), mikä antaa vuoden sisällä kuusi arvostettua mahdollisuutta osoittaa olevansa muutakin kuin ynnämuuta-porukkaa tarkkuudessa!

Myös urheilijoiden herkistelemät viimeiset startit ainakin olympiatasolla on arvokkaita. Olettaen tietenkin, että ymmärtävät oikeasti pysyä päätöksessään toisin kuin mm. muutamat turistireissulla olevat suomalaiset kehäraakit. Realiteetit pitäisi osata ottaa huomioon ja urheilusuorituksen teknisen tason jäädessä kauas huippuvuosista, se ei ole edes komeaa seurattavaa eikä varmasti tunnu hyvältä. Itse ymmärsin sen painonnostossa ja lopetin kilpailemisen ennen tason hiipumista. Saman aion tehdä myös hyppäämisessä. Tänä vuonna on kaikki pelissä ja kehityksen huippupiste nähdään ainakin jossain kesän kisassa. Sitten se on siinä! Voin lähteä tulevaisuudessa huvikseen kisaamaan nähdäkseni kavereita ihan ulkomaillekin mutta ne on sitten ihan turistireissuja enkä aio muuta uskotellakaan. En itselleni enkä muille!

Nyt kuitenkin hallitreenit kulkee ja nollapiste löytyy kantapään alta. Fysiikka on paremmassa mallissa kuin muutamaan viime vuoteen, yhteistyökumppaneita on kisaohjelman läpivientiin ja ulkomaan harjoitusleirikin järjestyi keväälle hieman yllättäen oman kerhon kautta, kun Skydive Finland siirtää organisaationsa Rijekaan, Kroatiaan pääsiäisviikoille. Tutto bene!

Huomenna kuitenkin matka kulkee Riihimäen (SAKO) kautta Tampereelle, jossa pääsen tuomaripuku päällä katselemaan aitiopaikalta Suomen parhaiden painonnostajien kovia suorituksia. Olinhan siellä onneksi joskus minäkin...