Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

Pelisilmän puutetta?

Kerran 1900-luvulla oli vähän talouskriisiä ja säästötalkoissa meinattiin lopettaa myös koulujen uintiopetus. Intohimoisena liikkaopena ja uintitaidon puolestapuhujana satuin joutumaan lehtihaastatteluun, missä kerroin mielipiteeni asiasta. Muutaman päivän päästä olinkin sitten kantapäät yhdessä sivistystoimenjohtajan konttorissa, missä pidettiin oppituntia virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Yksityishenkilönä voin antaa kriittisiä lausuntoja työnantajastani mutta virkamiehenä ei ole sopivaa ottaa julkisesti kantaa etenkään keskeneräisiin asioihin.

Maaliskuulla pandemia tuli puskista muuttamaan koululaitoksemme (ja lapsiperheidemme) rauhan. Muutamassa päivässä opettajien piti suunnitella systeemi henkilökohtaiseen etäopetukseen hyvin kirjavan välineistön ja sovellusten sekamelskassa. Hätäensiapuna oli varmasti ensi alkuun laajasti käytössä oleva Wilma, jota kautta saatiin tavoitettua lähes kaikki oppilaat ohjeistusta ja kotitilanteen kartoitusta varten. Opettaja on sellainen otus, että se pystyy tunnollisuudella ja terveen järjen käytöllä mukautumaan vaadittaviin muutoksiin sekä itsenäiseen työskentelyyn paremmin kuin moni muu ammattiryhmä. Vuosituhannen digiloikka tehtiin ja etäopetus alkoi lyhyen alkukangertelun jälkeen sujumaan. Ponnistus palkittiin erityisesti opetushallinnon suosionosoituksin mutta kovimmat suosionosoitukset opettajien osaamiselle ja koulutyölle pyörivät sosiaalisessa mediassa huoltajien puolesta. Huomattiin, että opettaminen ja lasten kanssa työskentely ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua! Tällaista ammatillista arvostusta opetustyö on tuskin koskaan saanut.

Viimeistään koronakevään myötä ymmärrys siitä, että etäopetus ei kuitenkaan pysty kilpailemaan perinteisen lähiopetuksen kanssa ainakaan alemmilla luokka-asteilla selkiytyi. Opetuksen tehokkuuden lisäksi huomionarvoisaa on kuitenkin myös lähiopetuksen yhteisöllinen ja sosiaalinen rooli, mikä on kokonaishyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, vaikka olenkin törmännyt rehtorikommenttiin, ettei meillä mitään sosiaalityötä tehdä. Tehdäänpäs, vaikka ei haluttaisikaan enkä kyllä ymmärrä miksei haluttaisi! Lapsien kokonaisvaltainen hyvinvointi on kaikkien heidän parissaan työskentelevien tärkeä tavoite. Tai ainakin pitäisi olla...

Tästäpä pääsemmekin sitten siihen, että nopeasti tuo positiivinen opehypetys saatiin kaatumaan, kun tuli päätös lähiopetukseen siirtymiseen kahdelle viimeiselle viikolle. Sekä opettajakunta että rehtorit nousivat heti barrikaadeille OAJ:n tukemana kertomaan, ettei tässä ole mitään järkeä ja toimenpiteellä vaarannetaan kaikkien terveys. Voimakas kritisoiminen jatkuu, vaikka päätös on jo tehty ja jotkut rehtorit ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä muitta mutkitta loma-anomukset, joilla käytännössä ko. lapset pääsevät sitten puolitehoisen kevätlukukauden päätteeksi kahta viikkoa aikaisemmin kesälomille! Sivistyneen yhteiskunnan selkäranka, opettajakunta asettuu esivallan päätöksiä vastaan ja opettaa ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen! Tässä sitä sitten hukataankin ne juuri tienatut respectit.

Oikeastihan luulen, että suuri osa opettajista on tyytyväisiä päästessään takaisin lähiopetukseen, oppilaista puhumattakaan. Heillä ei vaan ole ollut tarvetta toitottaa kantaansa asiaan, joten ainoastaan tyytymättömyys ja kritiikki saa sijaa viestinnässä. Ongelma on myös se, että joskus kritiikin ja omaan pesään kusemisen raja on häilyvä. Nythän kansan syvät rivit helposti tulkitsevat, että opettajat eivät halua tulla duuniin lokoisista kotioloista ja nostavat itseään erityisasemaan muihin työntekijäryhmiin nähden, jotka ovat joutuneet koko ajan työskentelemään vielä suuremman tartuntariskin tasolla.

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin! Itsehän en edelleen sisäpiiriläisenä tietenkään pidä opettajia mukavuudenhaluisina omaan napaan tuijottelijoina, vaan tiedän, että muutokset ja säädöt ovat erittäin työläitä ja tuntuvat helposti turhilta. Koulujen henkilökunta on joutunut tekemään huomattavasti enemmän työtä kevään aikana, kuin olisi kohtuullista. Kuten myös sanoin, suurin osa opettajista on lojaaleja muiden virkamiesten asiantuntemusta kohtaan ja ajattelevat aina lasten sekä yhteisön etua. Harmi vaan, että kritiikki ja negatiiviset äänenpainot ottavat helposti tilan yleisessä mielipiteessä. Positiivisen imagon ylläpitäminen on taitolaji!

No, ne uimakoulut saatiin sitten kuitenkin talouskurimuksesta huolimatta järjestää!

Luokanopettajan työkalupakki?

Aamun uutisissa todettiin myös Suomen jalkapallomenestyksen olevan alakansakouluopetuksen aikaansaannosta. Luokanopettaja Markku Kanerva kertoo valmennusfilosofiastaan seuraavaa: "Luokkahuoneessa tavoitteena on oppiminen, kun taas jalkapallokentällä luonnollisesti voittaminen. Ilman oppimista voittaminenkaan ei toisaalta ole Kanervan mielestä mahdollista. Siksi hän haluaa luoda joukkueisiinsa tilan, jota hän kutsuu oppimista edistäväksi positiiviseksi ilmapiiriksi."

Opettajan työkalupakki on harvinaisen laaja ja siitä voidaan ammentaa osaamista lähes mihin tahansa. Kuten kaikki tiedämme, musiikin parissa alakansakoulun opettajat ovat ansioituneet oopperasta rokkiin Martti Talvelan, Junnu Vainion, Pelle Miljoonan ja lukemattomien muiden taiteilijoiden myötävaikutuksella. Opettajahan esiintyy työkseen ja työkaluina on kirjoitettu sekä lausuttu (laulettu) teksti. Kun taas mennäänä vaikka vastuunalaisiin valtion virkoihin, luokanopettajista tulee äkkiseltään mieleen ministeri Jutta Urpilainen ja huipulla tietysti kansakoulunopettaja-presidentti Martti Ahtisaari!

Tietysti on kyllä ihan sama kenen nimiä tähän otettaisiin, kun mietitään, että sinä ja kaikki muutkin ovat saaneet kovimman pohjakoulutuksensa kaikkiin elämän osa-alueisiin siltä opettajalta, joka iloitsi kanssasi kun aapisen kirjaimet avautuivat viimein hauskoiksi tarinoiksi, kun ykköset ja kymmenet kertautuivat tuhansiksi ja miljooniksi matematiikan vihkossa ja kun saksimisen ja ankaran värittämisen tuloksena äiti sai sen kortin, joka on edelleen säilytettynä lipaston laatikossa. Oletko muistanut koskaan kiittää opettajaasi tästä?

Luokanopettaja osaa kuunnella, kannustaa, lohduttaa, rohkaista ja antaa anteeksi. Lukiessasi henkilöstöjohtamisen parhaita käytäntöjä ja uusia suuntauksia, voit todeta että luokanopettajan "pakista" nuo ovat löytyneet jo sata vuotta! Siellä luokassa opettajalla on johdettavana koko ihmiskunnan persoonallisuuksien kirjo, joista jokainen vaatii omanlaista ohjausta, tukea ja opastusta päästäkseen elämässä eteenpäin. Näillä pienillä ihmisillä on myös omanlaisensa huoltajat, joiden kanssa pitää osata toimia yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi. Henkilöstöjohtamisen ammattilaisille pitäisi laittaa pakolliseksi auskultoinniksi muutaman kuukauden harjoittelu ala-asteella luokanopettajan valvonnassa. Saisikohan siitä uuden sisäisen "koulutusvientituotteen" ja ylimääräisen tulonlähteen paikkaamaan yhä heikkeneviä opetuksen resursseja?

Hakiessani uusia työelämän haasteita, en tahtonut päästä edes haastatteluihin, koska olin ollut "vain" luokanopettaja! Onneksi jossain päin Suomea vielä ajatellaan hieman maalaisjärjellä ja nykyisestä tehtäväkentästäni selviämisessä on suurin ansio nimenomaan luokanopettajakokemuksesta. Suosittelisin rekrytointihenkilöille poimimaan ensimmäiseksi haastatteluun elämän moniosaajat, luokanopettajat!

Olenko itse muistanut kiittää omaa alakansakoulun opettajaani? No, tavallaan, sillä ollessani opettajakoulutuksen loppusuoralla, poikkesin tapaamaan ekaluokan opettajaani Laura Mäkista Kankaan koululle. En ollut tavannut häntä kansakoulun jälkeen kertaakaan, joten liikutukseni oli melkoinen, kun koputuksen jälkeen astuin luokkahuoneeseen ja Laura kysyi, että mitä sinulle Timo kuuluu! Kysyessäni, miten hän voi muistaa minut nimeltä, hän sanoi kyllä muistavansa omat oppilaansa. Respect!

 Mitä tänään koulussa opit?

En halua muuttua sellaiseks, että kravatti kaulaan ja ...

Etsiessäni uusia haasteita työelämään, en voi olla huolestumatta siitä, että kaikki hakemani duunit sijoittuvat ns. parempaa pukeutumista vaativiin ympäristöihin. Johtavan aseman "katu-uskottavuus" kaiketi vähän vaatii pikkutakkia, kauluspaitaa ja usein tuota Juicenkin laulussaan mainitsemaa kravattia!

Suurimman osan työajastani olen viettänyt verkkareissa johtuen siitä, että luokanopettajan työajastani merkittävän osan on täyttänyt liikunnan opetus ja kun liikkatunteja on useita päivässä (useimmiten aamulla ja iltapäivällä), on perustunnitkin kuluneet samoissa tamineissa.

Vapaa-aika Suomessa ja myös toistakymmentä vuotta kestänyt sivutyö ohjelmapalveluyrittäjänä on sitten käytännön syistä pyörinyt erähenkisessä garderobissa.

Toki olen jo uran alkuvaiheista asti vierastanut "opettaja-stereotyyppistä" pukeutumista malliin slipoveri, kauluspaita ja suorat housut. Jo opiskeluaikana sovittiin Karttusen Peten (Jam Rock Band) kanssa, että ikinä ei tulla perusduuniin kravatti kaulassa ja se on pitänyt! Yläkuvan juhlapäivät ovat olleet asia erikseen. Muuten James Dean-mallin farkut ja t-paita-look toimii aina.

Viimeisen parin vuoden aikana opiskelujen oheiset duunit on tapahtuneet pääasiassa shortseissa ja uikkareissa ilman paitaa otollisten ilmasto-olosuhteiden takia. Sellaista on sukellus- ja hyppyhommissa, joihin takuulla vielä palataan!

No, osaan toki pukeutua tyylikkäästi tilanteen mukaan ja itse asiassa vähän pidänkin siitä. Parasta on, jos pystyy tyylin rajoissa vielä erottautua joukosta edukseen, mikä vaatii ihan oikeasti pientä suunnittelua. Myös hyvin pukeutuessa pystyy pienillä yksityiskohdilla pitämään kapinan hengissä vaiikkapa kenkien tai väriyhdistelmien kautta.

Oikeasti huolestuttaakin eniten se, ettei sisäinen minä siirry harmaalle, porvarilliselle puolelle arkiduuneihin palaamisen myötä. Todennäköisesti huoli on turha, koska kyseessähän on toivottavasti vain siirtyminen Clark Kent-vaiheeseen elämässä. Niin, ja tietysti pitäisi ensin saada se duunipaikka tai muuten voi joutua turvautumaan jälleen työskentelyyn yläosattomissa ja niillä hommilla ei paljon eläkerahastoa kartuteta!

https://www.youtube.com/watch?v=61GNE2KKNfo

Olen työtön!

Olen käyttänyt viimeisen kisataukoni syksystä nauttimisen ja perustreenaamisen (ei hyppäämisen) lisäksi tuoretta koulutusta vastaavan työn hakuun todeten, että kenenkään mistään vastavalmistuneen on työpaikkailmoitusten mukaan täysin mahdotonta löytää töitä! Joka paikkaan vaaditaan "vankkaa kokemusta" kyseiseltä alalta. Ei sitten ihme, että puhutaan uhkaavasta työvoimapulasta, sillä kun kokeneet työntekijät joko eläköityvät tai kasvavat koiranputkea, ei enää löydy ehtoja täyttäviä hakijoita! Mietenkähän nämä nykyisin työssä olevat ovat päässeet virkoihin? Käytännössähän vaatimus on mahdoton ja olenkin siitä huolimatta laittanut hakupapereita menemään kiinnostaviin paikkoihin. Eipä silti, en ole kyllä päässyt vielä edes yhteenkään haastatteluun mutta täytyy myöntää, että olen myöskin hakenut valikoiden paikkoja, jotka todennäköisesti ovat kiinnostaneet niitä kokeneitakin henkilöstö- tai strategiapuolen johtajia.

Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, miten ison konsernin HR-spesialisti pärjäisi ekaluokkalaisten ja heidän vanhempiensa kanssa! Siinä on henkilöstöjohtamisen opit koetuksella, kun koitat saada yli kahtakymmentä ekaluokkalaista oppimaan työskentelyä "yksikössäsi" yhdessä ja erikseen. Helppoahan sellaisten henkilöiden kanssa on työskennellä, jotka ovat valmiiksi koulutettuja ja jotka olet jopa päässyt itse hommaan valitsemaan. Oppilaiden kanssa työskentelyyn vielä päälle ajoittaiset yt-palaverit vanhempien kanssa siirroista, sanktioista ja "hoitoon ohjauksesta". Ja muuten, tuon ammattiliiton kanssa irtisanomiset on täysi mahdottomuus!

Siis, kokemukseni henkilöstöjohtamiseen ei riitä, vaikka olen kolmekymmentä vuotta hoitanut em. työtilanteita ja johtanut menestyksekkäästi "alaisiani" kuuden vuoden periodeissa, saavuttaen yrityksen tavoitteet siirtäen yksikköni toimimaan enemmän itsenäisinä työntekijöinä yläkoulun puolelle. Ja sitten uusi duuniporukka taas työstettäväksi! Täytyy myös muistaa, että vastuukysymykset pienten ihmisten johtamisessa on ihan eri luokkaa kuin yrityksessä.

Kummallista, että vaativasta ope-duunista maksetaan palkkaa vain puolet siitä, mitä henkilöstöjohtajan hommasta! Tai mitäpä kummallista siinä on, kun mietitään monia muita elintärkeitä ja vastuullisia palkkakuoppa-aloja...

No, käyn viikonloppuna hoitamassa viimeisen kilpahyppyduunikeikan tältä vuodelta ja sen jälkeen katsotaan olisiko eilisellä "aktiivimallin" haulla päässyt parmpaan tulokseen, kun toimitin sentään henkilökohtaisesti työhakemuksen aika kovasti haluamaani työpaikkaan ajaen Moto Guzzilla kirpeässä syyskelissä 160 kilometriä. Jollei tämäkään onnistu, pitää ryhtyä kiusaamaan kavereita ja tuttuja tai keksiä sitten itse itselleen hyvä homma!

Alakansakoulunopebloggari pystyy kirjoittamaan (myös puhumaan) lähes mistä aiheesta vaan! Perinteinen, hieman väheksyvä määritelmä kai oli, että (luokan)opettaja on sellainen, joka tietää kaikesta vähän mutta ei mistään kunnolla. Muokkaisin tuota kumminkin siten, että luokanopettaja tietää kaikesta vähän ja jostain aika paljonkin. Huomionarvoisaa on myös tuo "vähän", sillä se on silti suhteutettuna enemmän kuin suurin osa valtaväestöstä tietää ko. asioista!

Kaikilla alakansakoulun opettajilla on omat, erityiset kiinnostuksen kohteet, joista he siis voivat tietää hyvinkin paljon. Duunihommissa ykkösosaamisena pitäisin kuitenkin tuota kokonaisvaltaisuutta ja sen mukanaan tuomaa kykyä yksittäisen oppilaan heikkouksien ja vahvuuksien tasapainoiseen kehittämiseen.

Sitä mahdollisuutta ei enää yläkoulun puolella ole ja juuri siinä vaiheessa, kun sille olisi ehkä eniten tilausta. Vaikeimmassa itsensä etsimisen ja ristiriitaisuuksien vaiheessa nuori joutuu koulujärjestelmään, jossa hän on vain systeemin sisällä irrallisena liikkuva palikka, joutuen itse etsimään oman paikkansa uudelleen ja uudelleen. Jos koti on kykenemätön tukemaan ongelmatilanteissa tässä vaiheessa ja vertaistuki vie väärille raiteille, peli on menetetty.

Kehityksestä jäljessä olevat, lapasesta lähtevät "trendiopetussuunnitelma-uudistukset" ovat vain tekohengitystä. Koulujärjestelmä kaipaisi oikeasti perustavanlaatuista rakenteellista remonttia, tai ainakin keskustelua siitä!

Hieman provokatiivisesti väittäisin, että mun "kympin oppilas" kuudennelta luokalta pääsisi läpi yo-kirjoituksista muiden, kuin suurimmalle osalle turhien matematiikan taitojen ja vielä alkuvaiheessa olevien kielten opiskelujen osalta. Pääosin peruskoulua tällä vaatimustasolla voisi tiivistää parilla vuodella kevyesti tyhjäkäyntiä ja päällekkäisyyksiä poistamalla sekä järkiperäistämällä vaadittua oppiainesta. Vaikka läpäisemiseen vaadittu oppiaines olisi yhtenäinen, tasoryhmiin jakaminen jo ala-asteella helpottaisi, nopeuttaisi ja auttaisi kaikkia pääsemään nopeammin tavoitteeseen! Integroiminen, joka oikeasti on vain kuntien säästömekanismi, on käsittämättömän huono pedagoginen ja sosiaalis-psykologinen toimenpide kaikkien osapuolten kannalta!

Toisaalta, jos luku- ja kirjoitustaidon romahdusta ei saada pysäytettyä (ei ainakaa robotiikalla ja koodauksella), peruskoulua joudutaan ehkä pidentämään parilla vuodella...

No, tulipas sörkittyä omaa alaa!Onneksi pitää lähteä salille ja jättää jatkovuodatukset tulevaisuuteen. Sen verran vielä "pissin omaan pesään", että väitän oppilailla olevan mahdollisuus parempitasoiseen opetukseen isommissa yksiköissä, kuin pienissä yhdysluokkakouluissa!