Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

Saaristolaiselämää

Vähän niin kuin ei olisi saarelta ollut poissakaan, etenkin kun viimevuotisesta iskuryhmästä Vainikaisten krav maga-perhe oli paikalla sekä silloisista harkkareista Tomi ja Terhi nyt vakiostaffina.

Raya Yain saari on siis noin neljän neliökilometrin saari Phuketin pääsaaresta etelään. Puolet saaresta on turistisaarta ja puolet pelkkää viidakkoa. Upeita vaaleita hiekkarantoja ja koralliriuttaa ympärillä, mistä myös vaalean hiekan väri eli mm. papukaijakalat jauhavat korallia ja ulostavat sitten sitä valkoista hiekkaa, jossa turistit tyytyväisenä makailevat.

Saarella on rannoilla yksi korkeatasoinen majoitushässäkkä, pari pienempää ja sitten meille sukelluspummeille sopivia halpisbungaloweja sisäsaaressa, missä myös Raya Diversin toimisto sijaitsee. Sijainti on sukeltamisen kannalta hyvä, koska kaikki sukellusrannat ovat sopivalla etäisyydellä ja rantoja nykyään valloittavat päiväretkellä käyvät kinkki-parvet pysyvät poissa nurkista.

Parasta saaressa on leppoisan rento viidakkofiilis, helposti tavoitettavat sukelluskohteet ja viidakkopolut, jonne normituristit ei eksy. Tiellä ja pihoilla pyörii erikokoisia liskoja, kanoja, lehmiä ja vesipuhveleita. Huonona puolena on paikallisten sokeus ympäristöasioille, siisteydelle ja jätehuollolle. Kun ensimmäisen kerran kävin täällä 2000-luvun puolessavälissä, paratiisimeininki oli vahva ja korallitkin huomattavasti paremmassa kunnossa. Nyt, etenkin kiinalaisturistien invaasion myötä sisäsaari on täynnä röttelöitä paikallisasumuksia ja roskia siellä sun täällä. Saman kehityksen jatkuessa jonain päivänä, kun kiinalaiset päättävät siirtää laumansa jonnekin muualle, on enää vaikea saada ympäristötietoisia länkkäreitä vierailemaan tänne. Tekisi mieli avautua tästä skenaariosta oikeasti jollekin paikallispäättäjälle, muttei oikein tiedä kenelle.

Myös sukeltaminen lähti sujumaan liki vuoden tauon jälkeen heti, niin kuin ei olisi vedestä poissa ollutkaan! Hyvässä seurassa on hauska sukeltaa, vaikkei mitään erikoista löytyisikään ja kun mukana on vähemmän sukeltaneita, tulee hyvälle mielelle ihan normaalijutuistakin. Tää on varmaan vähän niin kuin peliriippuvuuskin. Tiedät, että näillä nurkilla on äärimmäistä säkää törmätä sukelluksella valashaihin, manta-rauskuihin tai riuttahaihin mutta joku niitä vuosittain myös saarella näkee, joten pakko on yrittää...

Kolme ekaa yötä oli rytmit vähän hakusessa ja tuli valvottua aamuöisin pari tuntia. Kellon soidessa aamuseiskalta oli ihan riutunut olo ja punkan pohjan kutsu voimakas. Viime yönä päätin, että nyt tulpat korviin, nukkumaanmenon venytys kymppiin ilman päikkäreitä ja ei aamuherätystä. Tänään onkin sitten kymmenen tunnin keskeytymättömien yöunien jälkeen ihan eri tehot ja jaksaa jopa kirjoitella tänne! Lenkilläkin tuli käytyä ja jos vielä loikkatreenit vetäisi ennen illan hiihtojen seuraamista Areenasta. On muuten loistava systeemi tuo vpn, kun tietokone luulee olevansa Espoossa ja näyttä myös ulkomailla kielletyt lähetykset!

Näin siis viidakkoelämä laitettu käyntiin ja palataan sen sujumiseen myöhemmin. Kirpakkaa pakkasta vaan sinne pohjan perukoille!