Jaksaa, jaksaa!

Mieluummin sitä istuu Thalgaussa vesisateessa Jumpyssä kuin teltassa! Ensimmäinen sateinen kilpailupäivä koko kaudessa enteilee toki syksyn saapumista tänne keskiseenkin Eurooppaan. Oma turnauskestävyyskin alkaa olla kolmen kuukauden kisaamisen jälkeen koetuksella mutta neljän päivän päästä ollaan jo Finnlinesin lautalla kyntämässä Itämerta kotia kohti! Maaliskuun puolen välin jälkeen olen puolen vuoden ajan hypännyt vähintään yhden hypyn joka viikko, mikä lienee omanlainen ennätyksensä?

Koska oli hyvin ajoaikaa, säästin muutamakymmentä euroa moottoritie- ja siltamaksuissa ajaen eilisen päivän tänne Itävaltaan Slovenian halki Kroatiasta pikkuteitä myöten. Matka kesti neljän tunnin sijasta kymmenen mutta kyllä kannatti. Ei tarvinnut jonotella missään, sai ihastella maisemia ja vähän autosuunnistaakin, koska navigointiohjelma yrittää koko ajan viedä motarille.

Slovenia ja eritoten Itävalta ovat täynnä peltoja, pientiloja, laiduntavia lehmiä ja Suomesta kokonaan kadonnutta maalaisromantiikkaa. Missä on mennyt pieleen, Suomi? Okei, näillä on varmaan pari kuukautta pitempi kasvukausi mutta selittääkö se kokonaan sen, että pienviljely ei ole kuihtunut ja karjanhoito kannattaa? Olen satavarma, että ihmiset voivat täällä paremmin, syövät puhtaampaa sekä ekologisempaa ruokaa ja saavat vielä kaupan päälle esteettisiä elämyksiä maatila ja kylämaisemista. Esteettisyyden puolesta toki Itävalta on ainakin automatkailijan kannalta ihan omaa luokkaansa vuorien ja laaksojenkin puolesta.

Kuun vaihteessa pitää vielä poiketa lentäen Sveitsiin kauden päätöskisaan. Sain juuri tietää, että majoitukuviot eivät toimi viimevuotiseeen tapaan, joten tässä joutuu nyt vähän säätämään. Toiseksi paras vaihtoehto on nyt tuon kahdenkymmenen kilon painorajoituksen kanssa jättää jollekin täällä mukana oleva telttakassi tuotavaksi Sveitsiin, jolloin pystyn neljänkympin lisämaksulla kuskaamaan sen kisan jälkeen takaisin Suomeen. Tällöin ei tarvitsisi vuokrata Milanon kentältä autoa, jos joukkuetoverini, Corrado Paviasta pystyisi noutamaan minut sieltä ja palauttamaan ajastaan takaisin.

Sade senkun kiihtyy ja voi olla, että päivä on pitkälti käsitelty. Sain kuitenkin eilen tiimikaverini Ehabin kanssa hypättyä yhden melko arvokkaan (25 euroa) harjoitushypyn kisa-alueelle helikopterista. Osin hinnasta johtuen ja osin myös siitä, että tuntui vain mukavalta ottaa rennosti, ei viitsinyt enempää hypätä. Samalla tuli lounaaksi tuhottua viimeinen muutamasta mukaan otetusta hernekeittopurkista torstain kunniaksi. Illalla kävimmekin sitten perinteisellä joukkuepäivällisellä, kun olimme saaneet kaikki paikalle.

Mielestäni huomiseksi on luvattu parempaa ja sunnuntaiksi vielä parempaa keliä, joten eiköhän noita kierroksia saada tarpeellinen määrä aikaiseksi. Ainakin toivon kovasti niin, sillä polte kisaamiseen ja näytön tarve pieleen menneen MM-kisan jälkeen on kova. Eikös se ollut jotenkin niin, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus?

Elämä jatkunee?

Kisapainajainen jatkuu edelleen. Erinomaisen alun jälkeen kuudennella kierroksella täydellinen romahdus, koska mun hyppääminen ei kestä näköjään yhtään pieleen meneviä asioita; ei ainakaan useampia samalla hypyllä. Viimeiset kaksi päivää menikin sitten taas flunssassa, joten viimeisen oikean MM-kisani päätös oli melkoisen surkea! Seitsemäntoista kertaa olen näissä ollut ja ainoastaan kolme kertaa palannut kotiin suhteellisen tyytyväisenä. Tähän kisaan olin valmistautunut vielä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, joten pettymys on aika iso.

Outoa, että en ole juuri koskaan kipeä ja nyt olen kuukauden sisällä ollut kaksi kertaa flunssassa täällä kolmenkympin lämmöissä. Ilmastoinnilla ei ole osuutta asiaan, koska en käytä sitä tropiikissakaan ja kylmää juomaa ei ole vedetty. Allergioitakaan ei ole koskaan ollut, joten en kyllä yhtään tiedä mistä on kysymys.

Nyt kuitenkin kärsitään finaalikierrokset ja palkintojen jaot vielä täällä Bulgariassa ja sitten edessä on 900 kilometrin ajosiivu pääasiassa Serbian läpi kohti tuttua Grobnikin kenttää Kroatiassa. Pahinta on aina seurata finaalikierroksia ja hukattua mahdollisuutta olla itse siellä hyppäämässä. Rijekassa huolletaan vielä kerran mies ja varusteet, hypätään ehkä muutama itseluottamusta kohottava harjoitushyppy sekä vedetään vähän kaivattua fysiikkatreeniä ennen siirtymistä Itävaltaan seuraavan viikonvaihteen maailmancupin kisaa varten.

Mä tiedän, että olen hyvässä hyppykunnossa mutta kohta loppuu kisat kesken sen osoittamiseen, mikä taas omalta osaltaan painaa mieltä. Onneksi Itävallassa on taas oma joukkue ympärillä ja meillä on mahdollisuudet kilpailla ihan kärkisijoistakin onnistuessamme, toisin kuin Suomen joukkueen kanssa, joka sijoittui toiseksi viimeiseksi täällä Bulgariassa.

Onneksi ennen viimeistä Sveitsin kisaa pääsee käymään kotona, joten kahden viikon päästä olen kuitenkin saunonut kotisaunassa, meni kisat miten meni!

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Home on the range!

Utissa jo kolmatta päivää viettämässä kesälomaa. Tai ainakin tavallaan, sillä on tuossa jo neljä treenihyppyäkin kotikentälle tullut tehtyä. Ulkosauna on kuitenkin lämmennyt joka ilta ja vastat on omasta metsästä haettu. Jalkakyykkytreenillä on saatu paikat nautinnollisen kipeiksi. Moto Guzzilla on päässyt kulkemaan, kun Jumpy jäi Rijekan lentokonehalliin omalle ansaitulle lomalleen. Vielä kun mökille pääsisi mutta nyt on vielä ollut sen verran kotiaskareita rästissä, ettei ole pystynyt Mikkelin suuntaan siirtymään. Ensi viikolla nyt sitten viimeistään!

Kävin tänään aamun treenihyppyjen jälkeen moottoripyörällä Valkealan kirkonkylällä jättämässä viimeiset jäähyväiset rakkaalle duunipaikalleni, jonne ensimmäisen kerran saavuin töihin vuonna 1984 ja jossa olen joka tapauksessa tehnyt oman päätyöurani jatkosta riippumatta. Oli se surullista katsoa, kun purkuhirviö rusensi liikkasalin seiniä. Liikkasalin, jossa olen viettänyt tuhansia tunteja eri ikäisten lasten ja nuorten parissa pääasiassa opettamalla mutta myös telinevoimisteluvalmentajana sekä itse treenaamalla siellä. Siellä on saatettu monet ikäluokat kutosia "turvalliselle matkalle" yläkouluun ja elämään sekä ihasteltu hartaasti valmistellut joulujuhlaesitykset itkettäen ekaluokan tonttuleikkiläisten äidit ja toivottavasti vähän isätkin. Nyt tuo sadoille lapsille turvallinen ja meille kymmenille opettajille tuttu koulurakennus alkaa olla läjä rakennusjätettä. Turha tulla höpöttämään mistään kehityksestä ja uudesta ja paremmasta - se on silti kuolettavan surullista!

Onneksi sain kuitenkin vetää oman opettajaurani kirkonkylällä tuossa rakennuksessa ilman parakkikomennusta, joka on nyt ollut tilanteena pari vuotta ja jatkuu ainakin saman verran, kun Kouvolan kaupunki ei ole pystynyt päättämään mitä tilalle tulee. Väliaikanen parakkitilanne on erittäin huono sekä työntekijöille että kylän lapsille.

Sunnuntaina pitäisi hypätä näytöshyppy jälleen kerran Kouvolan pesäpallostadionille, minne olen vuosien saatossa hypännyt kymmeniä kertoja mitä kummallisimmissa rooleissa. Siellä olen kokenut myös hyppyurani ainoan "tilastotappion" hajoittamalla jalkani vaikeissa tuuliolosuhteissa huonolla päävarjolla vuoden 1991 tenavaleirillä. Nyt on samainen leiri uudemman kerran KPL:n järjestettävänä, joten tavallaan "akan tappo-hyppy" olisi tarjolla. Keliennusteet on vain valitettavan huonot mutta katsellaan, miten tilanne kehittyy.

Ai niin, se Bosnian kisa! Kun ei treenihyppyjä saatu, jouduimme kokeilemaan valmentajan kanssa paria kehitysjuttua kisan alussa, millä saatiinkiin sekaisin pari ekaa hyppyä. Lopussa lähti jo taas sujumaan mutta kisahan oli tuloksellisesti jo menetetty. Sain kuitenkin bongattua uuden hyppylentskarin, vanhan jugoslavialaisen Utva kuuskutosen ja Jumpyn tonkimisesta huolimatta selvisimme rajalla iman kumihanskakäsittelyä!

Aina ei voi voittaa...

Onneksi on edes sellaisella tasolla, että tietää ensimmäisen kierroksen kuuden senttimetrin tuloksella olevansa ulkona koko kisasta. Todennäköisesti joukkueemme kohdalle sattunut kelikin oli kohtuullisen haastava, kun teimme sillä hypyllä saman verran tulosta, kun kuudella seuraavalla kierroksella yhteensä!

Tuo Slovenian kisa on ollut aina mulle vähän huono-onninen jostain syystä. Kai sitä pitäisi vähän olla tyytyväinen tämän vuotiseen 17 sentin yhteistulokseen, kun kahtena edellisenä vuonna olen tehnyt Bledissä kuustoistaset jo yhdellä hypyllä. Joukkueena teimme kuitenkin hyvän nousun sijalle neljätoista 43 joukkueen kisassa ja henkilökohtainen sijoitus oli kai viidenkymmenen joukossa 185 kilpailijan kisassa.

Aika paljon tuo huono suorittaminen aina kaivelee, vaikka kuinka todistelee itselleen sen toimivan treeninä tulevia kisoja ja etenkin elokuun MM-kisoja silmälläpitäen. Helpottaisihan se aina paineita, kun saisi päätavoitteena olevan sentin keskiarvon tehtyä jo alkukaudesta. Tässä kisassa sillä olisi ollut jaetulla kahdeksannella kisalla.

Valmentajani Heikki oli lentänyt paikalle ja saimme nyt kärkeen analysoitua pari korjattavaa asiaa tuleviin treeneihin ja kisoihin, joista ensimmäinen on ensi viikonloppuna Bosnian Prijedorissa. Valmistavaan ohjelmaan kuuluu ainakin tänään taas täällä Kroatian puolella hoidettu vuoristovaellus ja huominen beachipäivä. Hyppäämään ei ehkä valitettavasti pääse paikallisten heikohkon aktiivisuuden takia.

Tänä vuonna muistin varustautua Bosniassa ajoa varten ”green cardilla”, toisin kuin viime vuonna, jolloin jouduin maksamaan 25 euroa ylimääräistä paikallisesta liikennevakuutuksesta ajaessani vain muutaman tunnin läpiajon Montenegroon, missä myös joutui maksamaan green cardin puutteesta. Bosniassa vakuutusten on kyllä syytä olla kunnossa itsetuhohakuisen liikennekulttuurin takia!

Viikon aikana pitää alkaa valmistautumaan heti Prijedorin kisan jälkeen alkavaa, nyt jo odotettua Suomi-lomaa varten miettimällä, mitä jättää Jumpyn kanssa tänne ja mitä vie mukanaan Suomeen. Hyppykamojen lisäksi ei paljon mukaan otettavaa mahdu mutta myöskään takaisin ei tarvitse vaatteita paljon tuoda, koska olin etukäteen varannut pääpiirteittäin uuden setin jälkimmäistä rundia varten. Onneksi kerrankin on autossa tilaa!

Suomen mestari en gång till!

No, sitten pääasian äärelle. Kauden ensimmäinen maailmancup aloitettiin noin sadan hyppääjän voimin täällä Grobnikissa. Tyypillisesti tälle kisapaikalle, kovat tuulet haittasivat hyppäämistä ja tekivät ajoittain olosuhteista haastavat. Hetken epäilimme, että voi jäädä koko kisa hyppäämättä tuulten takia mutta lauantai-illan tyyntyminen ja sunnuntain erinomainen, helteinen hyppykeli antoi viedä läpi seitsemän kierrosta kahdeksasta. Kilpaileminen näissä erittäin vaihtelevissa olosuhteissa oli myös erinomaisen hyvää treeniä loppukauden kisoja silmälläpitäen!

Oma joukkueeni aloitti hyvin mutta Danielen toisen kierroksen harmittava kuustoistanen piti meidät loppuun asti kymmenentenä, sillä ilman sitä olisimme taistelleet sijoista 7-8. Joka tapauksessa amatöörijoukkueen sijoittuminen kymmenen parhaan joukkoon on hyvä suoritus! Samalla saimme hyvät lähtöasetelmat tulevan Bledin kisan kahdelle ensimmäiselle kierrokselle.

Oma suoritukseni yhtä "omituista" kolmesenttistä lukuun ottamatta oli kauden alkuun hyvä. Yksitoista senttiä yhden epäonnistuneen jalan asetuksen ja parin huonohkon ohjauksen kanssa on kuitenkin selkeä tason parannus viime kauteen. Alle sentin keskiarvoon on kyllä mahdollisuuksia! Sijoittuminen kuudenneksitoista toi myös cupin pisteitä kokonaiskilpailua varten.

Vaikka majoitus oli tutussa "bunk-housessa", oli Italoleiriin parkkeerattu puoliasuntojumpy erittäin tarpeellinen lepo-, hyppyyn valmistautumis- ja hellesuojapaikka kisan aikana. Sunnuntaina olikin varjossa jo 32 astetta, mikä on mielestäni muuten erittäin sopiva lämpötila mutta hyppykisaan pikkaisen huono...

Kouvolan lakut ovat ihan parasta lahjuspeeärrää näissä kisoissa ja SAKO:n pienen harjoituspläkän haluaisivat kaikki. Todistetusti lakupaketin "vaihtoarvo" näyttäisi olevan ainakin pullo hyvää punaviiniä (tiedoksi Nisulan Timolle).

Kisan yhteydessä pidettiin myös SM-kisat, koska niitä ei kannata ryhtyä erikseen Suomessa järjestämään. Itsekin olen joutunut jättämään niitä viime aikoina väliin näiden Euroopan kisojen takia, joten nyt oli mainio tilaisuus ottaa pitkästä aikaa myös Suomen mestaruus, mikä nyt irtosi kyllä melko helpolla toiseksi tulleen Hirvosen Reijon kerätessä kuitenkin jo 23 senttiä.

Nyt on vuorossa huolto-/treenitauko täällä Rijekassa ja ehkä vähän sukeltamistakin, kun kerrankin pystyi ottamaan myös sukelluskamat mukaan. Myös lähiseudun mäet kutsuvat joko pyörän kanssa tai patikoiden...

Täällä taas!

Matkaaminen Finnlinesin lautalla Helsingistä Travemundeen on kyllä miellyttävää kuntosalin, saunan ja seisovan pöydän myötä. Etenkin saunasta yrittää ottaa kaiken irti, kun tietää, että seuraavaan saunomista joutuu nodottamaan reilun kuukauden! Myöhäisen saapumisajankohdan taktiikkana on levätä mahdollisimman paljon kakkospäivänä, että jaksaa ajaa iltakymmenen jälkeen 3-4 tuntia eli ohi Berliinin, välttääkseen aamuruuhkat. Muutenkin yöllä on miellyttävä ajaa vähäisen liikenteen takia!

Kolmen tunnin virkistävien yöunien jälkeen matka jatkui Saksan halki Muncheniä kohti. Jos joku kuvittelee, että nopeusrajoittamatonta autobahnaa pitkin mennään etelään, että heilahtaa, voin kertoa, että tuhannen kilometrin ajo ei onnistu kesäaikaan yhtään nopeammin kuin Suomessakaan lukuisten tietöiden ja ruuhkien takia. Toinen juttu, mitä ei monetkaan huomioi matkabudjetissa on moottoritiemaksut, joihin saa menemään pidemmällä reissulla parikin sataa euroa. Ainakin Itävallassa, Sloveniassa ja Sveitsissä homma hoituu tuulilasiin ostettavilla vinjeteillä ja muualla tietulleilla. Saksa on varmaankin ainoa maksuton maa, mutta sielläkin kuuluu olevan paineita maksullisuutta kohti.

Parin pysähdyksen taktiikalla ajotunteja keskiviikkoon kertyi 11 tuntia ja Grobnikin kentälle saavuttua paikallisessa ravintolassa nautitun Diavolo-pizzan ja Tomislav-oluen jälkeen majoituksen punkka kutsui vahvasti väsynyttä matkaajaa, etenkin kun paikalliset pyysivät lähtemään aamulla kahdeksalta ensimmäiseen konekuormaan televisiokuvausten takia.

Torstai-aamuna siis pari kohtalaista treenihyppyä, jonka jälkeen Jumpy parkkeerattiin osaksi ”Italo-leiriä” kentän reunalle tuki- ja päiväoleskeluautoksi hyppytoimintaa varten. Illalla vielä yksi treenihyppy tiimikaverini Corradon kanssa ja sitten koko joukkueen kanssa lähiravintolaan tiimipäivälliselle. On aina tosi mahtavaa nähdä hyppykavereita ympäri maailmaa ensimmäisissä kisoissa talven jälkeen! Oikeasti suurin osa ystäväpiiristäni löytyy juuri täältä…

Eka kisapäiväkin on tätä kirjoitettaessa takana. Huonosta kelistä johtuen pääsimme hyppäämään vain yhden kierroksen ja siitä tulokseksi saatu kaksisenttinen ei tietenkään ollut tulos, mitä tultiin hakemaan mutta siedettävä alku kuitenkin. Etenkin verrattuna viime vuoden kuustoistaseen! Ennusteet näyttävät siltä, että kuvan mukaista toimintaa on kuitenkin edelleen luvassa...

Sit ku mä lähin!

Se on kai jotenkin aina vaan vaikeampaa? Nimittäin kotoa lähteminen tien päälle, kun voisi vaikka mennä lämmittämään ulkosaunan tai lähteä moottoripyörällä laskuvarjokerholle. Päällimmäisenä myöskin tieto siitä, että läheisiä ja ystäviä ei näe taas kuukauteen. Toisaalta taas näkee ystäviä, joita ei ole nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

No, täällä Finnferryllä alkaa jo taas koti-ikävä vähän helpottamaan ja innostava ajatus tulevista kisahommista valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Ainoana "välipeikkona" on tuo yötä myöten alkava huominen ajomatka Travemundesta pelipaikoille. Ajamisessa ensimmäinen 150 kilometriä on pahinta mutta sitten sitä vaan aivot tyhjänä pudottelee eteenpäin ilman kummempia taukoja.

Eka yönä yritän ajaa pari-kolme tuntia ja sitten vedän muutaman tunnin unet Jumpyn takapunkalla että jaksaa pudotella iltapäivän päätteeksi Rijekaan, Kroatiaan ja samalla tulee aamuyön kriittiset tunnit kuitenkin nukuttua. Kerrankin on kunnon punkka odottamassa koti-ikävää helpottavan mökkipeiton kanssa. Pään päällä on vielä koristeena ja "wunderbaumina" eilen saunan takaa tehty vasta. Saa nähdä, mikä sen vointi on, kun syyskuussa palataan takaisin...

Kaikki käytännön järjestelyt poissaoloa varten on ehkä hoidettu ja ennen lähtöä tuli haettua kaikkien odottamat tuliaislakut Kouvolan Lakritsalta ja matkan varrelta myös SAKO:n harjoitusmaaleja kilpakumppaneillekin. Auto-Sunista Mankin Janne antoi mukaan vielä nipun Citroeniin liittyviä papereita green cardeineen, joten autoiludokumenttienkin pitäisi olla kunnossa EU:n ulkopuolella  poikkeamistakin varten.

Aamulla tuli tehtyä viimeinen jalkakyykkytreeni kuukauteen ja kohta taidan käydä polkemassa laivan salilla vähän kuntopyörää. Sitten on vuorossa sauna ja Finnlinesin loistava illallinen, jonka takia onkin oltu lähes koko päivä syömättä. Way to go!

Jump and go!

                             

No niin, toiveeni on kuultu! Jos muistanette, niin vuodatin aiemmin aika kattavaa autoiluhistoriaani ja päädyin siihen, että oikeasti minun olisi aktiiviseikkailu-urheiluharrastajana, laskuvarjokilpaurheilijana, elämyspalveluyrittäjänä, kesämökkeilijänä ja muuten vaan maalaisena pitänyt hommata ajo-ominaisuuksiltaan ja -tehoiltaan hyvä pikkupaku.

 Ja nyt mulla on sellainen! Ja vielä oikein hyppääjän sellainen, kun sen nimi on osuvasti Jumpy ja sinne mahtuu tarvittaessa kaikki yli-ikäisen lapsen lelut ja jossa voi oikeasti nukkua lentokentän laidalla tai autobahnan levähdyspaikalla. Sen etunimi on Citroen ja sen järjesti kumppanini, Auto-Suni. Niin, ja jos ette kerro kellekään, sain sen vielä älyttömän hyvillä ehdoilla, kun lupasin kuolemaa halveksuen hypätä sen viereen ja jatkaa matkaa, niinkuin siinä ei olisi mitään erikoista - jump and go!

No, ei siinä nyt mitään erikoista ollutkaan, vaan oli ihan hauskaa koittaa osua normaalin kahden senttimetrin halkaisijaltaan olevan maalin sijaan metrin kokoiselle alueelle auton taakse. Ainoa ongelma meinasi olla, kun meni tuo uloshyppy (osuus jump) niin upeasti kuvaajani, Aapron Laurin kanssa, että melkein unohdin avata varjon. Me oltiin kyllä tosi hyviä!

Kun katsotte tuota muutaman minuutin pätkää videolta, voin kertoa, että me tehtiin Laurin kanssa pelkkää kuvausduunia kuutisen tuntia siihen. Olen kyllä ennenkin ollut vastaavanlaisissa produktioissa mukana, joten se ei tullut yllätyksenä, että sai ajella edestakaisin autolla sekä maa- että dronekameran ohitse ainakin varttitankin verran.

Mutta ajaminen oli toki ihan nautinnollista kaksilitaraisella, automaattivaihteisella, upouudella Citroen Jumpyllä. Tehot riittävät kesällä hyvin Euroopan moottoriteille, automaattivaihde on huoleton ruuhkissa sekä jonoissa (mitä kyllä siellä riittää!) ja tietysti kaikki tarvittava kulkee mukana tuossa miniasuntoautossa!

Kumppani-sopimukseen sisältyy takuut, huollot ja renkaanvaihdot, joten oma osuus on vaan kovaa ajoa!

Se on mun lelulaatikko sekä kotipesä ja matkaamme voi seurata sekä tästä blogista että varmaan Citroenin Suomen ja Auto-Sunin sivuilta, kun 4.6. Finnlines säästää ajokilometrejämme kuljettaen meidät Helsingistä Travemundeen!

Chirpy, chirpy, cheep, cheep...

Vähän oli muuttolintufiilikset, kun tuli eilen lentäen takaisin villiin pohjolaan. Pihatie oli sulana ja aamulla lehteä hakiessa pesäfiiliskonsertti oli pihapuissa täydessä käynnissä. Ei paha! Kotilentokin meni kerralla putkeen hyvässä myötätuulessa ja pääosin auringonpaisteessa. Harri ja Simo hoitivat likaisen työn ja Lassen kanssa nautiskelimme Zulu Foxin business-luokassa maisemista ja edelleen siitä megalomaanisesta jalkatilasta. Vessaan pääsi tosin vain Puolassa tankkausstopilla, jossa mietimme myös lentoemännän lainaamista, saatuamme seuraksi ihan oikean matkustajakoneen, jonka perään jouduimme jonottamaan lentoonlähtöä. Taas pieniä sorrettiin!

Leiri saatiin siis päätökseen mutta tarkempaa "tilinpäätöstä" siitä ei ole vielä tehty. Ajasta ehkä puolet oli hyppykelpoista keliä, mikä on aika normaali prosentti Euroopan kohteissa etenkin tähän aikaan. Hyppääjiä olisi saanut olla enemmän, että olisimme saaneet konekuormia lähtemään useamman peräkkäin mutta juuri siihen kohtaan (pääsiäinen), milloin paikalla oli parhaiten jengiä sattui myös huonoimmat kelit. Leirillä lennettiin arvion mukaan 50-60 konekuormaa, mikä kaiketi tekisi 700-800 hyppyä? Myös toiminnan tehostamisella olisi saatu ehkä useampia pokia ilmaan, sillä aika paljon aikaa käytettiin turhaan säätämiseen.

Kiitokset manageri Lassille ja koordinaattori Hannalle työstä, joka mahdollisti leirin toteuttamisen sekä läpiviennin Skydive Finlandin osalta. Kunnia kuuluu myös "muulle Suomelle", koska ainakin puolet leirin hyppääjistä eivät itse asiassa olleet SDF:n ykkösjäseniä. Paikalliset taas olivat ottaneet lomaa auttaakseen meitä kaikissa käytännön järjestelyissä tienaamatta itse tapahtumalla juurikaan mitään. Heille oli tärkeää, että tulimme sinne hyppäämään ja toki toivovat, että olimme tyytyväisiä ja saapuisimme myös uudelleen! Eikäpä unohdeta Väistön Maukkaa, jonka kanssa alun perin lähdimme suunnittelemaan tätä operaatiota...

Omalta osaltani harjoittelu sujui pelottavan hyvin. Kolmestakymmenestä harjoitushypystä valtaosa oli nollia ja ykkösiä. Toivottavasti tuloskunto säilyy ja ennen kaikkea pää kestää myös kesän kisoissa, joista ensimmäinen maailmancup kisataan juuri tuolla samalla kentällä parin kuukauden päästä. Silloin paikan päälle ei pääse yhtä sujuvasti omalla koneella mutta Auto-Sunin Janne tilailee juuri sitä uutta Citroenin laskuvarjohyppääjämallia - Jumpyä kesän hyppyrundia varten. Nyt sitä keliä sitten viimein myös tänne pohjolaan, että saadaan treenit jatkumaan myös kotikentällä Utissa!

Täällä vedetään!

Ja onhan sitä keliä pari päivää ollutkin ihan kohtuullisesti. Pientä tuulitymää on pidetty ajoittain mutta muuten homma on kulkenut! Hyppääjiä on toki ollut paikalla vasta ehkä puolentoista konekuorman verran mutta huomenna pääsemme varmaankin vetämään jo kahta kuormaa "back-to-backinä" peräkkäin. Suurimman osan aikaa leirillä pitäisi olla yli neljäkymmentä hyppääjää, joilla saisi kelien suosiessa jo jatkuvan hyppypokaputken sujumaan.

Ilma on viileää, vähän niin kuin Suomessa toukokuussa mutta aurinko paistaa sekä maa on toki sulaa ja kuivaa. Perhosia on nähty ja kukat alkavat putkahdella nurmelle. Navakka tuuli lisää hieman viileyttä, joten ihan t-paita kelit ei vielä ole mutta eiköhän niitäkin tähän rupeamaan mahdu?

Itse vähän passailin päivän tuulia, joten tälle päivälle tuli yksi treenihyppy eilisen kuuden sijaan. Määrää korvaavaa laatua löytyy kyllä yllättävän hyvin heti alkukauteen! Tänään ehti myös käydä vähän maastopyöräilemässä lähikukkuloilla, mikä on ihan luksusta! Tämä oli taas oman koneen etuja - pyörä mahtui hyvin hyppykoneen putkeen. Voipi kyllä olla, että se tulee kesänkin kisaturneelle mukaan, kun viime hetken tietojen mukaan Auto-Sunin kautta tulee ajoon hyppykisaajalle räätälöity Citroen Jumpy, johon mahtuu jo hieman ekstraakin.

Aika hyvin on uni tullut illalla, kun touhuaa koko päivän ulkona ja myös ilman viileys syö energiaa. Päivällä ei oikein tule syötyä mutta hyppykentän ravintolan viiden euron aamupalalla pärjäilee kyllä aika pitkään. Samaisessa ravintolassa saa sitten illalla vaikkapa muhkean pizzan ison, tumman oluen (Tomislav) kera yhdeksällä eurolla!

Huomenna jatketaan aamusta taas hyppäämistä, joten Kroatiassa kaikki hyvin!