No, nyt alkaa pikkuhiljaa...

Vaikka olenkin ollut vähän sitä mieltä, että omaan arkeen ei koronat ole juurikaan vaikuttaneet, kevään eteneminen alkaa tuottaa kuitenkin pientä sosiaalisten kontekstien kaipuuta. Päällimmäisenä tietenkin vaivaa lentokenttäelämän puute. Kun on tasaisesti putoillut yli neljäkymmentä vuotta lentolaitteista, on selvää, että tuo lentokentänreunushengailujengi on erittäin merkittävä viiteryhmä. Ei välttämättä juuri se hyppääminen mutta muiden saman mielisten heimoveljien sekä -sisarten kanssa jutustelu ja säätäminen on tärkeässä roolissa. Nyt sen huomaa!

Lähes yhtä kauan on kesän ja usein koko vuoden elämä rakentunut hyppykisojen ympärille ja nyt voi olla, ettei niitäkään ole tarjolla. juuri viime viikolla siirrettiin kaikkien hyppylajien MM-kisa vuodella eteenpäin. Todennäköistä on myös, ettei yhteenkään Euroopan hyppykisaan ole pääsyä tänä vuonna, vaikka ne jollain tasolla järjestettäisiinkin. Ainoa oljenkorsi taitaa olla Immolan SM-kisa heinäkuulla. Ainakin osallistujamäärä on nykyisellään niin pieni, että sen pitäisi mahtua kokoontumisrajoituksiin.

Kotipihallakin alkaa olla normaalia enemmän tyhjäkäyntiä ja miellyttävät mökkikelit antavat odottaa edelleen itseään. Yöt kun saisi plussalle, niin pääsisi tuo lähtökuoppiinsa jämähtänyt kevätkin etenemään. Moottori- ja maantiepyörälenkkeihin edellytän taas yli kymmentä astetta, mihin ei ole auringonpaisteesta huolimatta juurikaan päästy.

Vuosi sitten olisi varmasti ollut pakka tämän kanssa pahemmin sekaisin, kun olisi ollut totaalijumissa Utissa. Nyt sentään pääsee viikottain poikkeamaan duunipaikalle Parikkalaan, käydä siellä salilla ja aseveli Honkasen kanssa ampumassa sekä saunomassa ja tietysti keskustella sekä asiaa että diipadaapaa työkavereitten kanssa. Enpä olisi äkkiseltään ajatellut, että duunilla olisi tällainen terapeuttinenkin merkitys!

Ohi on!

Kun on majaillut lentokentällä neljä päivää pikkuteltassa, osaa taas arvostaa aivan eri tavalla lvi-olosuhteita ja niidenkin osalta yksityisyyttä! Kun joudut käyttämään yleisiä saniteettitiloja, eritoten bajamajoja ja hyppypäivän päätteeksi pääset kylmään suihkuun on erinomaisen luksusta päästä kotona lämpimään, siistiin vessaan, lämmittää sauna ja käydä sen jälkeen lämpimässä suihkussa. Kaiken kruunaa makuupussin sijasta oma punkka sopivan kokoisen tyynyn, lakanoiden ja peiton kera!

Koko kesän kotia "sijaistanut" Citroen Jumpy oli vielä roolissa tässä viimeisessäkin kisareissussa, sillä aikaisen aamulennon vuoksi oli järkevämpää ajaa Lentoparkkiin jo edeltävänä iltana ja nukkua pari tuntia pidempään autossa. Se olikin sitten viimeinen yhteinen yö, sillä pitkän harkinnan tuloksena joudun vaihtamaan auton tuleviin tarpeisiini sopivampaan vaihtoehtoon. Aidossa ranskalaisessa kuitenkin pysytään ja ilmailuteemakin säilyy tulevassa C3 Aircrossissa! 

Vaikka hyppykausi ei mennytkään odotusten mukaan, oli suuri helpotus selvitä kunnialla edes viimeisestä kisasta! Sveitsissä kymmenen sentin tulos kahdeksan kierroksen kisasta ei toki täyttänyt tavoitteena ollutta sentin keskiarvoa mutta oli kuitenkin paras tulos tälle kesälle. Uskalsin kokeilla jopa "kepillä jäätä" käymällä uusimassa seiskakierroksen yhden sentin tuloksen, jonka olisin saanut pitää. En saanut käännettyä sitä nollaksi mutta pystyin pitämään kuitenkin siinä sentissä hankalassa saumassa aamun ensimmäisenä hyppääjänä.

Kahden vuoden päämäärätietoinen kisaharjoittelu päättyi viimeisen kierroksen nollaan. Parempaan en tällä panostuksellakaan pystynyt mutta uskalsin kokeilla, joten asia ei jää vaivaamaan siltä osin loppuiäksi. Vakavasti otettavana kansainvälisen hyppyperheen jäsenenä sain näkyville hyvin myös tärkeät yhteistyökumppanini, joiden kohderyhmää yhteisön jäsenet enemmän tai vähemmän edustavat. Syksyn aikana pääsen toivottavasti vielä edustamaan kumppaneita tavalla tai toisella.

Luopuminen on ollut minulle aina erinomaisen vaikeaa ja aion sen välttää nytkin siten, että käyn tulevana kesänä kisaamassa joukkueeni kanssa ainakin Bellunon "kotikisan" Italiassa ja jos tilaisuus antaa myöten, ehkä myös tämän Locarnon päätöskisan. Erona kuitenkin tulee olemaan se, että pääasiana on nauttia hyppäämisestä ja hyppykavereiden seurasta ilman suurempia tulospaineita.

Kaikki riippuu tietysti myös siitä, mitä alan (pääsen) tekemään isona lähinnä työelämän suhteen. On aika aloittaa viimein senkin selvittäminen ihan oikeasti. Työtarjouksia otetaan vastaan ja tähän mennessä paras (myös ainoa) on Kausalaisen Taavin pyyntö tulla heille au-pairiksi Uuteen-Seelantiin...

1988

Kolmekymmentä vuotta sitten sain ensikertalaisena kunnian kantaa Suomen lippua Ruotsin MM-kisojen avajaisissa. Olin tuolloin myös joukkueemme nuorin kilpailija. Siitä asti olen osallistunut kaikkiin hyppylajimme MM-kisojen avajaisiin ja tänään olen valitettavasti jälleen kerran joukkueemme nuorin osanottaja.

Kun nuorena laskuvarjourheilijana otin salskeasti tavoitteekseni MM-mitalin, tarkkuuden SM-kisoihin osallistui lähes sata kilpailijaa ja niistä parikymmentä parasta taisteli viidestä kisapaikasta. Ehdin itse kaksi kertaa olemaan kotiinjäävä varamies ennenkuin sain vakiinnutettua paikkani parhaiden joukossa. Nykyään Suomessa tarkkuushyppääjiä löytyy niin vähän, että kaikki halukkaat pääsevät kisareissulle mukaan. Onneksi sain kilpailla ne ajat, jolloin jo pelkkä joukkueeseen pääsy oli kovan työn tuloksena ja jo itsessään palkitseva asia!

Suurimmassa osassa MM-kisojen osallistujamaita kisapaikat ovat edelleen kovan väännön takana ja armeijoiden ammattilaiset dominoivat kärkisijoja. Hyppykausi on jo Keski-Euroopassa huomattavasti pitempi kuin meillä ja liikkuminen kisapaikoille tapahtuu nopeasti ja edullisesti. Elämä on niin epäoikeudenmukaista!

Huomenna alkavaan tarkkuuskisaamme olen panostanut enemmän kuin mihinkään aikaisempaan hankkimalla paljon kisakokemusta kolmen viimeisen vuoden ajan, treenaamalla valmentajan johdolla koko talven ja lopuksi vielä hyppäämällä kahden viikon aikana täällä kisapaikalla viisikymmentä harjoitushyppyä. Taso on kuitenkin järkyttävän kova ja yksi osasekunnin virhearvio saattaa pilata kerralla koko kisan. Olen kuitenkin tehnyt kaiken kerrankin niin hyvin kuin pystyn ja torstaihin mennessä selviää, mihin se riittää. Parhaimmillaan se MM-mitali on ollut kahden sentin päässä. Nyt olisin tyytyväinen, jos pääsisin parhaan viidenneksen kanssa hyppäämään ainakin semifinaalikierroksen. 

En asu edes muun joukkueen kanssa meille varatussa hotellissa, vaan nukun kentällä Jumpyyn rakennetussa omassa punkassa. Saan tällä tavalla nukkua lähes tunnin pidempään ja pääsen aamupalalle ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi kaiketi hieman itsekkäänä persoonana viihdyn hyvin omissa oloissani riippumattomana muista.

On mulla kuiutenkin sitten ”backuppina” vielä kaksi maailmancupin kisaa jäljellä...

Suomen mestari en gång till!

No, sitten pääasian äärelle. Kauden ensimmäinen maailmancup aloitettiin noin sadan hyppääjän voimin täällä Grobnikissa. Tyypillisesti tälle kisapaikalle, kovat tuulet haittasivat hyppäämistä ja tekivät ajoittain olosuhteista haastavat. Hetken epäilimme, että voi jäädä koko kisa hyppäämättä tuulten takia mutta lauantai-illan tyyntyminen ja sunnuntain erinomainen, helteinen hyppykeli antoi viedä läpi seitsemän kierrosta kahdeksasta. Kilpaileminen näissä erittäin vaihtelevissa olosuhteissa oli myös erinomaisen hyvää treeniä loppukauden kisoja silmälläpitäen!

Oma joukkueeni aloitti hyvin mutta Danielen toisen kierroksen harmittava kuustoistanen piti meidät loppuun asti kymmenentenä, sillä ilman sitä olisimme taistelleet sijoista 7-8. Joka tapauksessa amatöörijoukkueen sijoittuminen kymmenen parhaan joukkoon on hyvä suoritus! Samalla saimme hyvät lähtöasetelmat tulevan Bledin kisan kahdelle ensimmäiselle kierrokselle.

Oma suoritukseni yhtä "omituista" kolmesenttistä lukuun ottamatta oli kauden alkuun hyvä. Yksitoista senttiä yhden epäonnistuneen jalan asetuksen ja parin huonohkon ohjauksen kanssa on kuitenkin selkeä tason parannus viime kauteen. Alle sentin keskiarvoon on kyllä mahdollisuuksia! Sijoittuminen kuudenneksitoista toi myös cupin pisteitä kokonaiskilpailua varten.

Vaikka majoitus oli tutussa "bunk-housessa", oli Italoleiriin parkkeerattu puoliasuntojumpy erittäin tarpeellinen lepo-, hyppyyn valmistautumis- ja hellesuojapaikka kisan aikana. Sunnuntaina olikin varjossa jo 32 astetta, mikä on mielestäni muuten erittäin sopiva lämpötila mutta hyppykisaan pikkaisen huono...

Kouvolan lakut ovat ihan parasta lahjuspeeärrää näissä kisoissa ja SAKO:n pienen harjoituspläkän haluaisivat kaikki. Todistetusti lakupaketin "vaihtoarvo" näyttäisi olevan ainakin pullo hyvää punaviiniä (tiedoksi Nisulan Timolle).

Kisan yhteydessä pidettiin myös SM-kisat, koska niitä ei kannata ryhtyä erikseen Suomessa järjestämään. Itsekin olen joutunut jättämään niitä viime aikoina väliin näiden Euroopan kisojen takia, joten nyt oli mainio tilaisuus ottaa pitkästä aikaa myös Suomen mestaruus, mikä nyt irtosi kyllä melko helpolla toiseksi tulleen Hirvosen Reijon kerätessä kuitenkin jo 23 senttiä.

Nyt on vuorossa huolto-/treenitauko täällä Rijekassa ja ehkä vähän sukeltamistakin, kun kerrankin pystyi ottamaan myös sukelluskamat mukaan. Myös lähiseudun mäet kutsuvat joko pyörän kanssa tai patikoiden...

Jump and go!

                             

No niin, toiveeni on kuultu! Jos muistanette, niin vuodatin aiemmin aika kattavaa autoiluhistoriaani ja päädyin siihen, että oikeasti minun olisi aktiiviseikkailu-urheiluharrastajana, laskuvarjokilpaurheilijana, elämyspalveluyrittäjänä, kesämökkeilijänä ja muuten vaan maalaisena pitänyt hommata ajo-ominaisuuksiltaan ja -tehoiltaan hyvä pikkupaku.

 Ja nyt mulla on sellainen! Ja vielä oikein hyppääjän sellainen, kun sen nimi on osuvasti Jumpy ja sinne mahtuu tarvittaessa kaikki yli-ikäisen lapsen lelut ja jossa voi oikeasti nukkua lentokentän laidalla tai autobahnan levähdyspaikalla. Sen etunimi on Citroen ja sen järjesti kumppanini, Auto-Suni. Niin, ja jos ette kerro kellekään, sain sen vielä älyttömän hyvillä ehdoilla, kun lupasin kuolemaa halveksuen hypätä sen viereen ja jatkaa matkaa, niinkuin siinä ei olisi mitään erikoista - jump and go!

No, ei siinä nyt mitään erikoista ollutkaan, vaan oli ihan hauskaa koittaa osua normaalin kahden senttimetrin halkaisijaltaan olevan maalin sijaan metrin kokoiselle alueelle auton taakse. Ainoa ongelma meinasi olla, kun meni tuo uloshyppy (osuus jump) niin upeasti kuvaajani, Aapron Laurin kanssa, että melkein unohdin avata varjon. Me oltiin kyllä tosi hyviä!

Kun katsotte tuota muutaman minuutin pätkää videolta, voin kertoa, että me tehtiin Laurin kanssa pelkkää kuvausduunia kuutisen tuntia siihen. Olen kyllä ennenkin ollut vastaavanlaisissa produktioissa mukana, joten se ei tullut yllätyksenä, että sai ajella edestakaisin autolla sekä maa- että dronekameran ohitse ainakin varttitankin verran.

Mutta ajaminen oli toki ihan nautinnollista kaksilitaraisella, automaattivaihteisella, upouudella Citroen Jumpyllä. Tehot riittävät kesällä hyvin Euroopan moottoriteille, automaattivaihde on huoleton ruuhkissa sekä jonoissa (mitä kyllä siellä riittää!) ja tietysti kaikki tarvittava kulkee mukana tuossa miniasuntoautossa!

Kumppani-sopimukseen sisältyy takuut, huollot ja renkaanvaihdot, joten oma osuus on vaan kovaa ajoa!

Se on mun lelulaatikko sekä kotipesä ja matkaamme voi seurata sekä tästä blogista että varmaan Citroenin Suomen ja Auto-Sunin sivuilta, kun 4.6. Finnlines säästää ajokilometrejämme kuljettaen meidät Helsingistä Travemundeen!

Kevät on kesän flirtti!

Kun lähdimme muutama viikko sitten Utin kentältä Kroatiaa kohti oli siis juuri satanut kymmenen senttiä lunta ja pakkasta oli parikymmentä astetta. Kahden viikon poissaolon aikana kaikki oli totaalisesti muuttunut ja kevät puski päälle kiihdyttäen tahtia kuluneen kotiviikon aikana aiheuttaen omat miellyttävät ongelmansa.

Positiivinen ongelma yksi on auringon kanssa herääminen. Ei pysty nukkumaan pitkään muttei myöskään menemään aikaisin nukkumaan, kun on valoisaa ja saa (tarkenee) touhuta pihalla lähes yhdeksään asti valoisassa.

Positiivinen ongelma kaksi on se, että tekee mieli touhuta kevät- ja ulkohommia, joten sisäduunit (opiskelu, kirjoittaminen, muu säätäminen) jää tekemättä. Tämä päivä oli varattu niille, kun piti sataa mutta sade peruttiin ja sitä myötä renkaat meni vaihtoon sekä liiteri täyttyi jälleen lisää ulkona talvehtineista puista.

Kolmas ongelma on se, että tulee murehdittua jo etukäteen sitä, että joutuu lähes koko kesän olemaan poissa Suomesta pääsemättä nauttimaan leppoisasta koti- ja mökkielämästä. Kokemuksesta tiedän, että etukäteisajatus siitä tuntuu pahemmalta kuin varsinainen tilanne mutta kuitenkin...

Kevään mahtavuushan perustuu pitkälti siihen, että se tuo konkreettisen varmuuden siitä, että odotettu ja kaivattu kesä on ihan tuloillaan! Omalla tavallaan tämä juuri on kuitenkin hienompaa aikaa kuin se ajastaan saavutettu kesä. Se on vähän niin kuin kaverini Hannu on aina sanonut kesälomasta. Paras hetki on se, kun suvivirsi soi (meillä koulumaailmassa ainakin vielä toistaiseksi) ja kaikki ihanuus on edessä! Seuraavana päivänä lomaa onkin jo masentavan paljon vähemmän jäljellä! Tai kuten toinen opiskelukaverini aikoinaan sanoi, että parempi hetki on se, kun tajuat, että "metsästys ja vonkaus" on tuottanut toivotun tuloksen varsinaisen lopputuloksen sijaan.

Myös kilpailuissa parasta on se lyhyt hetki, kun suorituksesi on onnistunut tavoitteen mukaisesti eikä se, kun sinut palkitaan siitä. Toki mukavaa on tulla palkituksi, nauttia kesästä, olla lomalla ja olla vaikka "sillai" mutta parhaita on ehkä ne edeltävät odotuksen ja toteutumisen välissä olevat hetket. Siispä kaikki irti keväästä!

Kaiken maailman urheilua!

Nyt alkaa aikaero tasoittua, mihin toki vaikuttaa myös se, että olympialaisista ei tule aamutunteina enää mitään mielenkiintoista. Tämä vapaalla olo on mahdollistanut kyllä kattavan seurantaprosentin kiinnostaviin ja vähän vähemmänkin kiinnostaviin lajeihin.

Kaikki suomalaislajit ovat olleet toki kiinnostuksen kohteena mutta muutama lajia tykkään katsella, vaikkei siellä olisi yhtään suomalaistakaan. Näitä ovat ampumahiihto ja skicross laudalla tai suksilla. Siinä on yleisölajit, joissa on jännitystä, odottamattomia käänteitä ja selkeä tuloksen hahmottamisen mahdollisuus. Sen sijaan arvostelulajit, joissa vedetään tuplakorkkia ja mellakkaa erilaisista rinteistä erilaisilla välineillä eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Etenkin, kun nuo urheilijat omien puheittensa mukaan eivät juurikaan edes välitä olla olympialaisissa ja haluavat vähätellä panostustaan, motivaatiotaan ja treenaamistaan kisoihin.

Suurella osalla urheilijoista olympialaiset ovat uran kulminaatiopiste. Kaikki focus on neljän vuoden ajan tähdätty sinne ja tulos on tupla tai kuitti! Ymmärrän todella hyvin suuret pettymykset epäonnistuneiden suoritusten jälkeen. Meillä hyppäämisessäkin MM-kisat on vain joka toinen vuosi ja jos et pärjää, seuraavaan tilaisuuteen on matkaa. Onneksi olen ymmärtänyt lähteä tähän "maailmancup-sirkukseemme" mukaan (tosin kakskytä vuotta liian myöhään), mikä antaa vuoden sisällä kuusi arvostettua mahdollisuutta osoittaa olevansa muutakin kuin ynnämuuta-porukkaa tarkkuudessa!

Myös urheilijoiden herkistelemät viimeiset startit ainakin olympiatasolla on arvokkaita. Olettaen tietenkin, että ymmärtävät oikeasti pysyä päätöksessään toisin kuin mm. muutamat turistireissulla olevat suomalaiset kehäraakit. Realiteetit pitäisi osata ottaa huomioon ja urheilusuorituksen teknisen tason jäädessä kauas huippuvuosista, se ei ole edes komeaa seurattavaa eikä varmasti tunnu hyvältä. Itse ymmärsin sen painonnostossa ja lopetin kilpailemisen ennen tason hiipumista. Saman aion tehdä myös hyppäämisessä. Tänä vuonna on kaikki pelissä ja kehityksen huippupiste nähdään ainakin jossain kesän kisassa. Sitten se on siinä! Voin lähteä tulevaisuudessa huvikseen kisaamaan nähdäkseni kavereita ihan ulkomaillekin mutta ne on sitten ihan turistireissuja enkä aio muuta uskotellakaan. En itselleni enkä muille!

Nyt kuitenkin hallitreenit kulkee ja nollapiste löytyy kantapään alta. Fysiikka on paremmassa mallissa kuin muutamaan viime vuoteen, yhteistyökumppaneita on kisaohjelman läpivientiin ja ulkomaan harjoitusleirikin järjestyi keväälle hieman yllättäen oman kerhon kautta, kun Skydive Finland siirtää organisaationsa Rijekaan, Kroatiaan pääsiäisviikoille. Tutto bene!

Huomenna kuitenkin matka kulkee Riihimäen (SAKO) kautta Tampereelle, jossa pääsen tuomaripuku päällä katselemaan aitiopaikalta Suomen parhaiden painonnostajien kovia suorituksia. Olinhan siellä onneksi joskus minäkin...

Osumatarkkuus ratkaisee!

Suurimmalle osalle joutuu ehkä avaamaan aloituskuvan "sanomaa". Kuvastahan löytyy ensinnäkin mustan kankaan keskeltä keltainen kaksi senttimetriä halkaisijaltaan oleva täplä, jonka tuijottamiseen ja kantapäällä tökkimiseen olen käyttänyt suuren osan elämästäni. Jotta siihen osuisi kantapäällä, on nuo sitä varten erikseen "tuunatut" kengät. Tänään jälleen kerran vietimme kaksi tuntia valmentajani kanssa treeneissä pudottautuen erilaisista valjaista asetellen kantapäätä oikeaan kohtaan. Vaikein osa on kuitenkin laskuvarjon ohjaaminen siihen hallissa talven aikana harjoiteltuun pudotuspisteeseen optimaalisen asetuskulman aikaansaamiseksi.

No, laskuvarjohyppääjät ymmärsivät tämän ja metsästäjät taas totesivat maalikankaan päällä lojuvan SAKO:n 308 Hammerheadejä, jotka ovat mm. hirvijahtiin suunniteltuja premium-luokan patruunoita. Mutta mitä ne siinä tekevät? Ja miksi laskuvarjohyppääjä on päässyt ase- ja patruunatehtaan yhteistyökumppaniksi?

OK, ensinnäkin kummatkin tavoittelevat äärimmäistä tarkkuutta ja varmuutta omassa jutussaan! Minun pitää nakuttaa tuohon maalin keskustaan kilometristä se kahden senttimetrin kasa voittaakseni kisoissa. SAKO:n taas pitää pystyä valmistamaan kivääri ja siihen käyvä patruuna mahdollistaakseen samanlaisen tuloksen ampumaradalla, metsässä tai jopa taistelukentällä!

Kisavarjoni on tehty juuri tuota mahdollisimman tarkkaa lähestymistä varten. Lisäksi joka punos on tsekattu ja säädetty omalle tekniikalleni sopivaksi. Vähän niinkuin vaikkapa Black Wolf-kivääriä pystyy säätämään juuri itselleen sopivaksi. Viilattu kantapää on tarkkuushyppääjän luoti, jonka on osuttava keskelle maalia. Kun varjo ja kenkä on saatu viritettyä sopivimmaksi mahdolliseksi, tuloksen tekemiseen tarvitaan enää treeniä, kokemusta ja päätä. Sama juttu kuin ammunnassa!

Toinen meitä yhdistävä tekijä löytyy hyppykisoista. Suurin osa kilpakumppaneistani on ammattisotilaita, jotka arvostavat äärimmäistä tarkkuutta myös perustyövälineissään. Monet meistä käyvät myös metsästämässä vapaa-aikanaan, emmekä missään nimessä halua antaa tasoitusta välineiden kohdalla sielläkään!

Lisäksi meillä on takataskussa vielä yhteinen juttu, johon toivottavasti tulevat myös ammunnan harrastajat törmäämään tulevaisuudessa mutta palaamme siihen sitten aikanaan...

Sinivalkoista

Kaisa Mäkäräinen ei päässyt linnan juhliin, kun hänen piti olla valmistautumassa ampumahiihtokisoihin. Joku urheilijan elämää tuntematon voisi hyvinkin päivitellä kauhistuneena asiaa ymmärtämättä, että urheilijan suurin täyttymys ei ole päästä jonotttamaan presidentin linnaan. Toki siellä on kohteliasta ja kunniakasta vierailla, jos vain se ei häiritse tärkeämpiä asioita, kuten omien tavoitteiden saavuttamista.

Maajoukkueurheilijat ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan taistella maansa puolesta ilman välitöntä hengenvaaraa tai suurempia moraalisia ongelmia. Aina kun saa esiintyä Suomen lippu rinnassa yleisölle, tulee sellainen hyvä, sinivalkoinen fiilis. Täydellisimmillään se on juuri siinä hetkessä, kun on saanut tehtyä suorituksen, johon voi itse olla tyytyväinen heiton, hypyn, maaliintulon, maalinteon tai vastaavan päätteeksi.

Se voi olla samalla kertaa hyvin itsekäs ja kuitenkin kollektiivinen hetki, miten vain sitä päässään haluaa pyöritellä. Henkilökohtaisen tavoitteen saavuttaminen kovan työn tuloksena, joka samalla tuo iloa muille samaan ryhmään kuuluville, parhaimmillaan koko Suomelle!

Erittäin sinivalkoinen hetki on sitten tietysti palkintopallilla, jos niin hyvän suorituksen pystyy tekemään. Suomen lipun nousun seuraaminen parhaimmillaan Maamme-laulun tahdissa on se isänmaallinen kohtaus urheilijan juhlassa. Linnan juhliin osallistuminen on siihen hetkeen verrattuna kalpea varjo.

Vaikka en itse ole olympiaurheilija enkä maailmanmestari, olen päässyt kokemaan muutamia sykähdyttäviä sinivalkoisia hetkiä sekä laskuvarjohyppäämisen että painonnoston parissa.

Ensimmäinen niistä oli vuonna 1988, kun pääsin ensimmäistä kertaa laskuvarjohypyn MM-kisaedustajaksi kovan kamppailun tuloksena. Ensikertalaisena sain kunnian kantaa avajaisissa Suomen lippua, mikä oli pakahduttavan upea fiilis. Siitä kiitokset joukkuetovereilleni!

Toinen liittyy taas lapsuuteni ykköslajiin ja myöhempään oheislajiin, painonnostoon. Vuonna 2010 oli pulaa pikkusarjojen miehistä Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan ja otin tarjoutuneen paikan vastaan. Kun tiukan painonvedätyksen jälkeen astuin lavalle Suomen lippu rinnassa, oli lähes epätodellinen olo! Olin pienenä ihaillen katsellut Kangasniemiä, Kailajärviä, Avellania, Salakan Jussia ja nyt olin itse maajoukkueen mukana, mistä ei nuorempana varmaan osannut edes uneksia.

Kolmas, liikuttavan sinivalkoinen hetki oli päästä kolmanneksi laskuvarjohypyn maailmancupissa kymmenien vuosien työn jälkeen. Samalla sai palautettua uskon omaan tekemiseen ja siihen, että se voi olla toistekin mahdollista.

Mainitun maamme laulun olen saanut kuunnella vain pari kertaa ja nekin painonnostokisojen päätteeksi. Kun saisi kerran kuunnella sitä laskuvarjokisoissakin, niin voisi sitten huojentuneena siirtyä onkimishommiin.

Joka tapauksessa yli kolmenkymmenen kisavuoden jälkeenkin on edelleen niin "sinivalkoista" hypätä Suomen väreissä...

                   

Palkkasoturiksi!

Tyly lähtöasetelma on se, että urheilumarkkinointi on ammattilaisten hommaa! Valitettavaa vain on, että ammattilaisten kiinnostuksen kohteena on sellaiset urheilijat tai joukkueet, jotka ovat ”myyviä”. Suomessa se tarkoittaa kärjistetysti jääkiekkojoukkuetta tai hiihtäjää. Muut joutuvat enemmän tai vähemmän käyttämään hyväkseen suhteita, sidoksia tai sympatiaa.

Sidonnaisuus ja sympatia ovat usein paikallisia erityispiirteitä, jotka ovat syntyneet muun muassa tietyn paikallisen lajikulttuurin pohjalle. Myös paikallistason potentiaalisille lahjakkuuksille annetaan arvoa jo yhteisöllisiltäkin pohjilta. ”Meidän kylän” juoksijapoikaa kannustaa ja tukee koko yhteisö ja sitä kautta myös mahdolliset paikalliset yrittäjät. Sama pätee kylän joukkueisiin, vaikkei ne jääkiekkoa pelaisikaan.

Pääsääntöisesti etenkin marginaalilajien urheilijat joutuvat kuitenkin kiusaamaan sukulaisia, kavereita ja työnantajia saadakseen edes jonkinlaista apua kulujensa kattamiseen. Enimmäkseen kuitenkin mennään ”jee, jee, artisti maksaa - meiningillä.”

Pikkulajin harrastajan on turha kuvitella omaavansa minkäänlaista markkina-arvoa, vaikka voittaisi maailmanmestaruuden! Oikeasti yhteistyökumppaneita ei kiinnosta se, miten pärjäät, vaan miten tuot positiivista näkyvyyttä. Näkyvyys tarkoittaa mediaa eli ennen vanhaan lehdistöä tai mieluummin vielä telkkua mutta nykyään se voi olla myös ”somea” eli kuinka monta seurajaa näkee yhteistyökumppanin urheilijan mukana netissä (FB, Twitter, Instagram, Youtube ym.). Vakuuttavampaa on silti edelleen perinteinen lehti-telkkari-kombinaatio!

Jos luulet pääseväsi mediaan pelkästään urheilemalla, saat varmaankin odottaa vähintään siihen maailmanmestaruuteen asti. Oikeasti sinun pitää myydä itsesi ensin mediaan, jonka jälkeen sinulla on saumaa myydä itsesi yhteistyökumppanille. Tee itse tai teetä jollain juttua itsestäsi/kisoista lehteen tai mieti hyvät perustelut, miksi median pitäisi tulla jonnekin jutun tekoon ja pyydä heidät paikalle. Jos on mahdollista, keksi jotain muuta mahdollisesti lajiisi liittyvää kiinnostusta herättävää saadaksesi itsesi esille. Urheilijana en välttämättä käyttäisi Keith Richardin ”any publicity is good publicity”-taktiikkaa... 

Jos Kaisa Mäkäräisellä on kilpailuasussa sponsorin merkki rinnassa, niin sillä on merkitystä mutta laskuvarjohypyn maailmanmestarin rinnassa merkillä ei ole juurikaan media-arvoa, jollei se satu olemaan kohdistettu nimenomaan siihen kontekstiin. Tai sitten se tukee jotain myymääsi kokonaisuutta, josta yhteistyökumppanille on hyötyä!

Kun marginaalilajin urheilija menee toivotun sponsorin puheille, homman pitää olla valmiiksi mietitty. On pystyttävä esittämään uskottava visio, miten sinun työpanoksesi urheilijana tuottaa vastiketta edustamallesi yritykselle. Merkki rinnassa tai tarra ikkunassa ei ole mikään visio! Sinulla pitää olla muodostettuna subjektiivinen kuva lajistasi, analyyttinen mielikuva sen yritystoimintaa edistävistä mahdollisuuksista ja innovatiivinen visio hyödynnettävyydestä. Isona apuna on aina mahdollinen medianäkyvyys!

Jos sinulla on käyttöä tuotetuelle, sitä on helpompi saada kuin rahaa. Polttoaineille, vaatteille ja urheilutarvikkeille on monesti käyttöä. Rahat taas kannattaa tilittää urheilijarahastoon, josta niitä voi käyttää kuluja vastaan. Verottajalta on turha odottaa sponssia!

Itse olen ollut marginaalilajin urheilija koko ikäni. Painonnostopuolella kulut on pienempiä ja seuratukea on ollut saatavilla. Ilmailupuolella taas seura- ja liittotuki hiipui pois 90-luvun alussa ja laskuvarjohyppäämiseen käytetyillä omilla rahoilla olisin kevyesti pystynyt hommaamaan talon tai vaikka juomaan moneen kertaan itseni hengiltä. Olen kuitenkin pystynyt hankkimaan ulkopuolisia yhteistyökumppaneita todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu ilmailija Suomessa mutta se on ollut ihan oma lajinsa, johon on kasvanut vuosien saatossa. Minulla on ollut hyviä innovaatioita ja edelleen olen sitä mieltä, että jotkut ovat jättäneet hyvän tilaisuuden käyttämättä hylkäämällä tarjoukseni. Hyppääminen on siitä hyvä laji, että sillä on muitakin ulottuvuuksia hommata näkyvyyttä kuin kilpaileminen.

Median suhteen olen ollut itse aktiivinen ja lähtötavoitteeni on ollut vahvasti se, että olen töissä yhteistyökumppanillani ja edustan tätä kaikissa tilanteissa ”leivät ja laulut”-periaate vahvasti mielessä! Monesti olen toki tuntenut oloni masentuneeksi, kun en ole omasta mielestä pystynyt hoitamaan rooliani täydellisesti. Eniten kuitenkin olen vuosien saatossa ollut pahoillani siitä, että yhteistyökumppani ei ole kuitenkaan halunnut käyttää mahdollista mainosarvoani hyväksi! Olen myös kantapään kautta oppinut, että vain paperilla olevaan, allekirjoitettuun tekstiin voi täysillä luottaa mutta ehkä vähän  sinisilmäisesti otan edelleen myös puhutun sanan tosissani.

Itse itseään manageroivan työmäärä tuloksiin nähden on melkoinen ja pettymyksen sietokyky usein koetuksella mutta sitä innostuneempi on uudesta mahdollisuudesta työskennellä yhteistyökumppanin hyväksi. Kuten onneksi jälleen kerran! Uudet ompeluseurat on aina iloinen asia...

Pajamiehiä ja naisia!

Kävin lauantaina Lappeenrannassa tuomaroimassa painonnostokisoja valitettavan pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli kevään SM-kisoissa suoritettu kansainvälisen tuomarin koe, jonka halusin hommata pysyäkseni nostouran lopettamisen jälkeen "perheessä" myös maajoukkuetasolla.

Painonnosto on pelastanut mun elämää pariinkiin kertaan. Vuonna 1976 pikkaisen pullea yksinhuoltajaäidin 13-vuotias poika järjestettiin ehkä hieman vastentahtoisestikin salille testosteroiinin tuoksuiseen äijämaailmaan, josta tuli mun yksi tärkeä sidosryhmä loppuelämäksi. Kaveripiirin myötä sain respektiä, turvaa, malleja ja mikä tärkeintä motivaatiota treenaamiseen ja omasta kropasta huolen pitämiseen! Siihen kun jatkoksi lisättiin lentokoneesta putoaminen ja laskuvarjojääkäriys, alkoi itsetunnon palaset olla kohdillaan.

Toinen pelastus tapahtui lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin huippunostajan ja edesmenneen ystäväni Juhani Salakan toimesta. Hieman löysään kuntoon taantunut nuori perheenisä tapasi tämän vanhan ystävänsä sattumoisin keväisellä laivaristeilyllä, jossa sovittiin, että lähdetään nostamaan syksyllä veteraanien SM-kisoihin Kuusaalle.

Kesä menikin sitten vanhoja liikeratoja väkisin hakiessa. Painoa oli 68 kiloa ja voimia tosi vähän, joten päätin ottaa kisasarjaksi 62 kiloa. Tuskaisen ketoosiin vieneen painonvedon päätteeksi ei rauta noussut ja jäin kisoissa ilman tulosta. Sen verran oli duunia tehty, että purin hammasta ja päätin, että tää ei jää tähän ja tuloksena oli seuraavan kymmenen vuoden aikana useita yleisen sarjan SM-mitaleita, kruununa Pohjoismaiden mestaruus Norjassa. Näissä kaikissa kisasarjana 56 kiloa ja legendaarinen maine painonpudotuksen mestarina. Tämä siis päälajin, tarkkuushyppäämisen ohessa...

Kisoihin en enää lähde mutta treeni jatkuu! Painonnosto on ihan parasta ikää vasten taistelua tukevaa toimintaa sekä fyysisesti että henkisesti. Onneksi sen ovat huomanneet vihdoin muutkin ja painonnostosta on tullut tavallaan trendilaji. Myötävaikuttajina tähän on ollut Salakan Jussin keppijumpat, viime aikojen crossfit ja tietysti edustavat naispainonnostajamme Karoliina Lundahlista Tokolan (Everin) Annaan ja Vuohijoen Anniin. Lauantain kisoissa lähes puolet neljästäkymmenestä osallistujasta oli naisia.

Ilman tuota tavallaan ulkosyntyistä trendikkyyttä Suomen painonnosto rypisi aika syvällä mikä ei johdu lajin mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä vaan vuosien mittaisesta huonosta markkinoinnista ja riidoista lajin sisällä. Markkinoinnissa on valoa tunnelin päässä mutta riidat jatkuvat. Pelastavaa maailmanmestaria tai olympiavoittajaa on turha toivoa nykyisestä aineksesta käytössä olevin menetelmin. Tasoero kansainvälisiin huippuihin on aivan järkyttävä ainakin miesten puolella.

Yhteen hiileen puhaltaen ja lajistatusta trendien sekä cross trainingin myötä nostamalla olisi mahdollista saada ehkä tulevaisuudessa liitolle sekä seuroille työkaluja ja resursseja mahdollisien tulevien huippulahjakkuuksien täyspainoiseen tukemiseen. Voima ja nopeus asuu pajalla ja ovat aina pysyviä kärkitekijöitä fyysisten ominaisuuksien rankingissa!

30-vuotisen sodan lopputaistelu edessä?

Monipuolisen seiskytluvun kouvolalaisen urheilukulttuurin uhrina ajuduin Utti-sidoksien myötä laskuvarjohyppykurssille kuustoistaisena vuonna 1979, jolloin päälajini oli myös myöhemmin vahvan come-backin tehnyt painonnosto. En alun pitäen pitänyt hyppäämistäkään harrastuksena, vaan tietysti kilpaurheiluna, niinkuin kaikkea muutakin liikuntaa.

Seuraavana vuonna osallistuin jo ensimmäisiin taito- ja tarkkuushypyn SM-kisoihin ja viimein taitojen kehittyessä samalle tasolle nuoruuden esikuvien, Laskuvarjojääkärikoulun edustusjoukkueen hyppääjien tasolle, sain taisteltua tieni ensimmäisiin MM-kisoihin 1988. Tästä on kohdallani jatkunut lajimme joka toinen vuosi järjestettävien MM-edustusten putki näihin päiviin asti ja ensi vuonna Bulgariassa tulee siis kolmekymmentä vuotta tuosta nuoren hyppääjän ensimmäisestä askeleesta unelmana ollutta kansainvälistä menestystä kohti!

No, mutta miten sen menestyksen kanssa? 1990 MM-kehityskäyrä oli lupaava tarkkuuden 12. sijan myötä mutta siihen se sitten jämähti. Kyllä me treenattiin paljon aina ulkomaita myöten, parhaimmillaan yli neljääsataa hyppyä vuodessa ja oltiin hyvässä fyysisessä kunnossa mutta aina arvokisoissa sössittiin hyppy tai kaksi pudoten ynnämuuta sijoille.

Elämän "pakolliset" (toki korvaamattoman tärkeät) kuviot - opiskelu, ammatti, perhe, kesämökki ja Volvo eivät auttaneet em. mielenhäiriöön. Polte säilyi ja kun muutama vuosi sitten tuli vastaan ajatus, että nuoruuden unelman perässä ei voi realistisesti montaa vuotta juosta, oli aika laittaa vielä kerran kaikki resurssit peliin! Näiden neljän vuoden aikana olen pikkuhiljaa keksinyt sen, mikä meni pieleen edeltävän kolmenkymmenen vuoden aikana ja koittanut ottaa takaisin, mitä otettavissa on.

Pääasia on, että Suomessa ei opi mitään hyppäämisestäkään, vaan pitää hakeutua leikkimään isojen poikien (= armeijan ammattilaiset) kanssa samalle "hiekkalaatikolle". Siis lähteä Eurooppaan kiertämään kisoja, treenaamaan siinä välissä ja kerätä vaihe vaiheelta hienosäätöä kasaan (perusasiat toki on tällä kokemuksella kasassa). Toinen juttu on, että jollei pysty hyppäämään paria sataa tehokasta treenihyppyä alle, on kisamenestys riippuvainen myös kohtuullisesta säkästä.

Viimeinen ja toivottavasti ratkaiseva huomio tuli kuluneena kesänä. En pysty tähän yksin, vaan tarvitsen oikeasti henkilökohtaisen valmentajan valvomaan talven kuivaharjoittelut ja kuvaamaan sekä analysoimaan harjoitus- ja mielellään myös kisahypyt!

Nyt mulla on ensimmäistä kertaa asiaan vihkiytynyt, riittävän auktoriteetin omaava valmentaja, tarpeeksi aikaa sekä tietämystä ja muutaman vielä auki olevan yhteistyökumppanin myötä toivottavasti myös resurssit käydä viimeiselle ristiretkelle valitsemani tieuran suunnassa! Palataan asiaan...