Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

I'll be back?

Käytännössä mikään ei ollut muuttunut Hurghadassa viime käynnistä tai sitä edellesistä tai mistään edellisistä. Toki muutama uusi hotelli oli rakentunut Daharin kaupunginosan pohjoispuolelle, samoin kuin niiden ääressä oleva asuinkortteli. Ne tosin olivat rakenteilla jo neljä vuotta sitten ja edelleen osa niistä oli kesken. Keskeneräisyys johtunee osin myös siitä, että turistien määrä on edelleen huomattavan alhainen huippuaikoihin nähden. Etenkin suomalaisten ja venäläisten määrä alueella on romahtanut. 

Turistien vähäinen määrä johtuu osittain turhasta levottomuuksien pelosta mutta myös siitä, että todellakaan mitään ei ole tapahtunut tavalla, jolla aluetta saisi viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Sivupihat, takapihat ja suurelta osin myös paikallisten etupihat ovat yhtä suurta kaatopaikkaa. Katuja vähän siistitään mutta näyttäisi siltä, kun roskat vain siirrettäisiin pari metriä sivuun pientareelle. Aina vaan enemmän ympäristövalveutuneita ”länkkäreitä” on todella vaikea saada saapumaan toista kertaa tuonne, jos kyseessä on pelkkä rentoutumisloma. Eri asia on kaltaiseni sukellusturistit, jotka saapuvat paikalle pelkästään sitä varten ja joille riittää muutenkin sukelluspäivän päätteeksi halpa päivällinen, pari olutta, suihku ja punkka.

Vaikka esimerkiksi Thaimaankin jätehuollossa on toivomisen varaa, on ”kosmeettinen” tilanne siellä huomattavasti parempi. Tosin viidakkoon on helpompi kätkeä kotikaatopaikat kuin aavikolle! Egyptin plussana on toki yli puolet lyhyempi (myös halvempi) lentomatka ilman aikaeroa.

Jäteongelma etenkin muovipussien ja kertakäyttöjuomapullojen osalta ei ole ainoastaan Egyptin ja Thaimaan ongelma. EU:n alueella ainakin Itä-Eurooppa ja osin Balkanin alueista ovat yhtä muoviongelmaisia maita.

Egyptissä olen aina ihmetellyt, miten valtiolla on varaa pitää megalomaaninen määrä poliiseja töissä? Turistin kannaltahan ongelma on positiivinen, koska oikeasti lähes joka kulmalla näissä turistikohteessa partioi vahvasti aseistettuja poliisisetiä. Lisäksi kaikilla julkisilla rakennuksilla on oma poliisipäivystys sekä edessä että takana ml. tietysti moskeijat ja kirkot. Päästäkseen Daharin koptikirkkoon joutuu kulkemaan myös metallinpaljastimien läpi.

Toinen ammattikunta, joille kaikille ei voi löytyä töitä on taksikuskit. En ole missään maailmassa nähnyt niin paljon takseja liikenteessä kuin Hurghadassa! Niitä kulkee ohitse viidenkymmenen metrin välein ja jokainen tööttää sinulle tiedustellen kyytitarvetta. Poliiseille palkan maksaa valtio mutta kukahan näille taksikuskeille maksaa?

Thaimaassa kaikki ajavat skoottereilla mutta Hurghadassa on liikenteessä massoittain moottoripyöriä. Lähes kaikki ovat Kiinan tuontitavaraa ja kuutiomäärä ei paljon sataaviittäkymmentä ylitä mutta ne on oikeasti moottoripyörän näköisiä verrattuna länsimaiden ”transformers-monstereihin”. Juuri sellaisia seiskytluvun pyörien näköisiä, joihin olen itse ainakin mieltynyt. Upouuden kinkkipyörän omistajaksi pääsee sitäpaitsi 700 eurolla! Kypärää ei käytä tietenkään kukaan – niitä ei edes myydä…

Matkailun kehittämisessä olisi siis paljon tehtävää, niinkuin kaikessa muussakin. Varmasti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisu on ensisijalla. Toki sillä olisi myös epäsuoraa vaikutusta matkailuliiketoimintaankin. Mubarakin aikana kaikki oli kuulemma paremmin mutta toisaalta Sisi saa arvostusta vahvana ja oikeudenmukaisena johtajana. Ja senhän tiedämme kotimaastakin, että edellinen ja tuleva hallitus on aina parempi kuin vallassa oleva!

Todennäköisesti palaan Egyptiin vielä sukelluksen merkeissä mutta kuten aiemmin totesin, meren lämpötilasta johtuen ajankohta tulee olemaan jonain syksynä!

Pinnan alta!

Vaikka olen ollut useasti sukeltamassa täällä Hurghadassa, harvoin on sattunut yhtä ja samaa sukellusfirmaa kohdalle. Vaihtuvuus on melko suurta sekä omistajilla että työntekijöillä etenkin, kun edellisestä kerrasta oli jo nelisen vuotta. Siispä arvoin yrityksen sijainnin, kotisivujen ja mahdollisten suositusten perusteella. Oma vene on osoitus vakavaraisesta toiminnasta, ulkomaalaiskouluttajat tietynlainen laadun tae ja tämänkertaiseen yritykseen päätymiseen vaikutti myös se, että joku saksalainen DM (sukellusohjaaja) oli kertonut palvelun olevan asiallista.

Niinpä sitten jo saapumisiltana kävin kysymässä parin päivän päähän mahdollisuutta sukeltamaan ja ilman muuta se toimisi. Tulen vaan kahdeksalta aamulla paikalle ja lähdetään merelle. Kävin toki vielä edeltävänäkin iltana tarjoutumassa tekemään paperityöt ja näyttämään lisenssini mutta sanottiin, että tulen vain seuraavana aamuna paikalle, niin hoidetaan ne sitten veneellä, mikä on toki ihan ok käytäntö.

Poikkeuksellista sitten kuitenkin oli, että täytin kyllä vastuuvapautuksen mutta koskaan kukaan ei halunnut nähdä omaa DM-lisenssiäni eikä kysellyt tarkemmin sukellustaustasta mitään. Olihan minulla toki omat kamat mukana, jotka kähevästi laitoin heti kuntoon veneellä mutta jos oikeasti jotain vaikka ihan vahingossa sattuisi, luulisi jonkun nolevan pulassa asian tiimoilta. Outoa oli myöskin se, että papereissa ei kysytty yhteystietoa ”shit happens-tilanteen” ilmoitusta varten.

Parannettavaa oli myöskin asiakkaiden briifaamisessa verrattuna esim. Thaimaassa totuttuihin käytäntöihin. Toiminnasta veneessä (hätätilanteet, pelastusliivit yms.) ei annettu minkäänlaista ohjeistusta ja sukellusbriefikin oli pelkistetty, jossa kerrottiin, että tässä ollaan ja tuonne mennään. Ei mitään merkeistä tai mahdollisesta nähtävästä. Toki oma sukellusryhmäni oli aika kokenut enkä tiedä saivatko aloittelijat partemmat briefit ennen veteen menoa. Myöskään minkäänlaisista paritarkastuksista ei edes mainittu, saat sitten toteutettu.

Laiva oli kyllä tosi siisti ja välineet hyvässä kunnossa. Ilmoja kyseltiin pinnan alla ja sukeltaminen sujui joustavasti. Lounas oli myös erinomainen, kuten miehistön palvelukin. Huonoa tuuria oli kylläkin kelin suhteen, sillä juuri tuona ekana päivänä oli viikon kovimmat tuulet. Sen lisäksi, että se sotki näkyvyyttä pinnan alla, palelu sukelluksen jälkeen oli melkoinen. Tähän aikaan vuodestahan Punaisen Meren vesi on vain hieman yli kaksikymppistä mutta sen kyllä pitkällä puvulla ja hupulla kestää mutta navakka tuuli pyyhkii tehokaasti veneessä iholta pois kaivatun auringon lämmön. Ilma oli kuitenkin 27 asteista! Tuulen takia jouduimme tyytymään myös suojaisaan mutta melko vaatimattomaan sukelluskohteeseen, jossa ei ryhmällemme ollut juurikaan nähtävää. Tulipahan kuitenkin kausi avattua.

Toisella sukelluspäivällä tuuli oli tyyntynyt ja lähdettiin vähän pidemmälle etsimään delfiinejä ja kuten omaan sukellustuuriini kuuluu, tuloksetta. Tarkasti ottaen delfiinit kyllä nähtiin saavuttaessa kotisatamaan iltapäivällä mutta sukellusseuraa niistä ei saatu.

Valittaen täytyy todeta, että myös Punaisella Merellä koralliriutat ovat eri näköisiä kuin kuusitoista vuotta sitten, jolloin sukelsin täällä ensimmäistä kertaa. Riutat ovat pienentyneet ja värit himmenneet. Myös massiivinen muovipussien käyttö ja yhdistettynä surkeaan jätehuoltoon ei voi olla vaikuttamatta rannikoiden ekosysteemiin. Pitäisiköhän laittaa Sisille sähköpostia? Thaimaan hallitukselle jo laitoin ja siihen jopa vastattiin!

Istuessamme sukelluspäivän jälkeen kantakuppilassa Stelloilla totesimme kyllä saksalaisen sukellusparini Roberton kanssa, että näille ”arktisille” kevätsukelluksille emme tänne enää saavu. Jonain syksynä sitten taas, kun vesi on miellyttävästi 28-asteista...

Hermoja lepuuttamassa säästöbudjetilla.

Koko talven odotin, että saatuani duunipaikan ehtisin sitä ennen poiketa vielä sukeltamaan edes viikoksi Egyptiin (mieluiten kahdeksi Thaimaahan). Alkoi vaan sitten talvi lähestyä loppuaan ja töistä ei tietoakaan. Työn hakuhan hoituisi mistä päin maailmaa tahansa mutta mahdolliset haastattelut pitäisi pystyä hoitamaan paikan päällä.

Tulikin sitten oikeastaan viimeinen sauma. 21.3. tostai-aamuksi oli kutsu haastatteluun työpaikkaan, johon kaikki kokemukseni ja tieto-taitoni täsmäävät ja kyseisen työn aloitus olisi 1.4. Siinä se Egypti-viikko sitten olisi! Äkkilähtö-lento Hurghadaan perjantaiaamuna 300 euroa ja hotellihuone tutuilta nurkilta 100 euroa viikolta. Kolme sukelluspäivää 100 euroa ja vähän halpaa syötävää ja juotavaa. Siinä suunnitelma 700 euron budjetilla. 

Kulmakunta on tosiaan niin tuttua, että sieltä löytyy jopa paikallisia kavereita. Näin lyhyellä reissulla se helpottaa keskittymistä oleelliseen, kun ei tarvitse ihmetellä mistä löytyy mitäkin ja kuka huijaa ketäkin. Egyptissä mitä suurimmassa määrin asenne ratkaisee. Jollet siedä länsimaisen mittapuun mukaan alkeellisia oloja, arabikulttuuria ja jatkuvaa kaupanteon yritystä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla, mene muualle tai linnottaudu all-inclusive-hoitolaan! Muista myös, että egyptiläiset ovat rehellisiä. Varastaminen on uskonnossakin kiellletty mutta huijaaminen ei. Sehän on vain vaikkapa kaupan teossa huijattavaksi tulijan omaa tyhmyyttä!

Siispä täällä taas! Rukoukset kaikuvat ja kuppiloissa soi paikallinen vingutus. Kaduilla asiakkaita metsästävien taksien torvet tyyttävät ja kaupustelijat haluavat vain ”jutella” kanssasi ja ehkäpä jopa antaa pienen lahjan. Wifeillä ei ole yhteyttä internetiin, suihkuvesi on hyvällä onnella haaleata ja hotellin yksityinen ranta onkin yllättäen maksullinen. Täällä on tapana, että esitteissä ja kaikessa kaupanteossa luvataan aina enemmän kuin tarjotaan. Mutta senhän jo toki tiesinkin ja pärjään täällä oikein hyvin. Aurinko paistaa, kaikki on halpaa ja täällä Daharin kaupunginosassa näkee vähän paikallistakin elämää. Pikku-Salahit potkivat kivikadulla kulahtanutta jalkapalloa ja aaseilla kuljetetaan tavaraa paikasta toiseen. Sakkalan turistikeskusta on etelämpänä ja muut lomahelvetit all-inclusive-ghettoineen taas pohjoisempana. Noissa ”paremmissakin” paikoissa kannattaisi käydä kurkistamassa kulissien taakse aidan toiselle puolen nähdääkseen todellisuuden ja huomata tulleeksi huijatuksi näennäisen hygienian ja siisteyden suhteen.

Ruoasta olen puhunut aiemminkin. En ole enkä aio pilata lomiani käsidesien ja valikoidun syömisen kanssa! Pöpö tulee, jos on tullakseen kahvikupissa, haarukassa tai missä vaan. Luuleeko joku, että kahvit ja teet keitetään pulloveteen tai että sitä käytettäisiin tiskaukseen? Siis, harjaan hampaat ihan raanavedellä ja kosken syömisiin paljain käsin. Tämä kaikki edelleen hengissä ja ilman sairaalakäyntejä.

No, mitäpä sitten turvallisuuteen tulee? Luulenpa, että olen huomattavasti enemmän turvassa terrorismilta täällä kuin missä tahansa Euroopan suurkaupungissa. Tullessani illalla seitsemän euron Stella-oluella höystetyltä pizzapäivälliseltä, näköetäisyydellä hotellin portailta päivysti kaksi eri rynnäkkökiväärein varustettua poliisipartiota. Luulen nukkuvani yöni sen suhteen melko rauhassa! Kadun ylityksissä pitää olla toki tarkkana ja tietenkään epämääräisiin aikoihin ei kannata eksyä epämääräisiin paikkoihin, niin kuin ei missään muuallakaan! Sukellusturvallisuudesta tullee pian ihan oma postauksensa.

Ai niin, se duunipaikka! Tätä julkaistessa tänään luvattua tietoa ei ole vielä saapunut, joten hermojen lepuutuksen lopullinen tilanne jää vielä arvoitukseksi... 

Ohi on!

Kun on majaillut lentokentällä neljä päivää pikkuteltassa, osaa taas arvostaa aivan eri tavalla lvi-olosuhteita ja niidenkin osalta yksityisyyttä! Kun joudut käyttämään yleisiä saniteettitiloja, eritoten bajamajoja ja hyppypäivän päätteeksi pääset kylmään suihkuun on erinomaisen luksusta päästä kotona lämpimään, siistiin vessaan, lämmittää sauna ja käydä sen jälkeen lämpimässä suihkussa. Kaiken kruunaa makuupussin sijasta oma punkka sopivan kokoisen tyynyn, lakanoiden ja peiton kera!

Koko kesän kotia "sijaistanut" Citroen Jumpy oli vielä roolissa tässä viimeisessäkin kisareissussa, sillä aikaisen aamulennon vuoksi oli järkevämpää ajaa Lentoparkkiin jo edeltävänä iltana ja nukkua pari tuntia pidempään autossa. Se olikin sitten viimeinen yhteinen yö, sillä pitkän harkinnan tuloksena joudun vaihtamaan auton tuleviin tarpeisiini sopivampaan vaihtoehtoon. Aidossa ranskalaisessa kuitenkin pysytään ja ilmailuteemakin säilyy tulevassa C3 Aircrossissa! 

Vaikka hyppykausi ei mennytkään odotusten mukaan, oli suuri helpotus selvitä kunnialla edes viimeisestä kisasta! Sveitsissä kymmenen sentin tulos kahdeksan kierroksen kisasta ei toki täyttänyt tavoitteena ollutta sentin keskiarvoa mutta oli kuitenkin paras tulos tälle kesälle. Uskalsin kokeilla jopa "kepillä jäätä" käymällä uusimassa seiskakierroksen yhden sentin tuloksen, jonka olisin saanut pitää. En saanut käännettyä sitä nollaksi mutta pystyin pitämään kuitenkin siinä sentissä hankalassa saumassa aamun ensimmäisenä hyppääjänä.

Kahden vuoden päämäärätietoinen kisaharjoittelu päättyi viimeisen kierroksen nollaan. Parempaan en tällä panostuksellakaan pystynyt mutta uskalsin kokeilla, joten asia ei jää vaivaamaan siltä osin loppuiäksi. Vakavasti otettavana kansainvälisen hyppyperheen jäsenenä sain näkyville hyvin myös tärkeät yhteistyökumppanini, joiden kohderyhmää yhteisön jäsenet enemmän tai vähemmän edustavat. Syksyn aikana pääsen toivottavasti vielä edustamaan kumppaneita tavalla tai toisella.

Luopuminen on ollut minulle aina erinomaisen vaikeaa ja aion sen välttää nytkin siten, että käyn tulevana kesänä kisaamassa joukkueeni kanssa ainakin Bellunon "kotikisan" Italiassa ja jos tilaisuus antaa myöten, ehkä myös tämän Locarnon päätöskisan. Erona kuitenkin tulee olemaan se, että pääasiana on nauttia hyppäämisestä ja hyppykavereiden seurasta ilman suurempia tulospaineita.

Kaikki riippuu tietysti myös siitä, mitä alan (pääsen) tekemään isona lähinnä työelämän suhteen. On aika aloittaa viimein senkin selvittäminen ihan oikeasti. Työtarjouksia otetaan vastaan ja tähän mennessä paras (myös ainoa) on Kausalaisen Taavin pyyntö tulla heille au-pairiksi Uuteen-Seelantiin...

Kotikäynti

Kansainvälinen seikkailija istuu kuluttamassa aikaa Pohjois-Saksalaisessa satamassa ja huomaa syövänsä viimeisiä Suomesta mukaan otettuja ruisnallikoita päällystettynä Kroatian Plodinesta ostetulla meetvurstilla ja Itävallan Billasta ostetulla juustolla. Eurooppa on ihan tosi pieni etenkin täällä ytimessä. Jotenkin useasti tuntuu, että me ulkokehäläiset olemme myös vähän ulkopuolisia tässä hässäkässä. Oma sidosryhmämme olisi ennemminkin joku Pohjola-Norden kuin EU.

Kotiin paluu sinällään on ihan luksusta mutta pieleen menneen hyppykisailun jälkeen innostuminen siitä vaatii vähän itsepsyykkausta. Mieltä painaa ajatus, että nyt saa luimistella ja selitellä epäonnistumisiaan kavereille, tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Olo on varmaan samanlainen, kuin mäkihyppääjillä viimeisten vuosien aikana. No, kausi on kuitenkin vielä yhden kortin varassa, jolta tosin ei näillä suoriutumisilla enää odota mitään huikaisevaa suoritusta. Kun nyt saisi Sveitsissä tehtyä edes kahdeksan hyppyä ilman megamokaa!

Sveitsi tulee olemaan myös jäähyväiskisani italialaisen joukkueeni kanssa, joskaan he eivät vielä tiedä sitä. Suomesta käsin ei pysty ajan eikä rahan puolesta tekemään huvikseen kisareissuja ja omat resurssini on nyt näiden kolmen vuoden aikana käytetty. Bellunon kisa Italiassa on kuitenkin sellainen, jossa haluaisin vielä käydä kisaamassa tulevaisuudessakin ja ehkä minulle siitä tiimipaikka saattaisi järjestyäkin.

Taisi olla neljäs kerta, kun kulutan päivästä muutaman tunnin ennen Travemunden satamaan saapumista Lyypekissä. Se on ehdottomasti ihan suosikkikaupunkejani Euroopassa ja aion varmasti tulla tänne joku kerta yökylään tai vaikka kahteen sellaiseen. Lyypekki on Pohjolan Venetsia täynnä keskiaikaisia kirkkoja ja rakennuksia ”kanaalin” ympäröimänä. Rannoilta löytyy pysyvä Tall Ships Race esittely ja pieniä kuppiloita sekä puoteja pikantteine tuotteineen. No joo, olen jonkinasteinen historiafriikki, mistä syystä olen mieltynyt tällaisiin paikkoihin.

Kisareissuilla on aina matkalla jostain jonnekin ja vaikka matkan varrella olisi kaikenlaista mielenkiintoista, ei sinne vain ole olevinaan aikaa poiketa. Tälläkin reissulla ajoin mm. kaksi kertaa Belgradin läpi ilman aikomustakaan kurkata kaupunkia, puhumattakaan monista pienistä kylistä ja kaupungeista Itävallassa ja Saksassa. Oikeastaan vain silloin, kun perhettä on ollut mukana, on tullut paneuduttua vähän turistihommiinkin, kuten tällä reissulla Romaniassa. Joskus tulee mietittyä, että jotkut maksavat tuntuvan summan euroja matkustaakseen paikkoihin, joista itse hurauttaa ohi vain päästäkseen lentokentältä toiselle mahdollisimman pian!

Matkavinkkinä Saksassa autoilijoille, että eilen Itävallan rajalta Muncheniin periaatteessa kuusikaistaisella autobahnalla 135 kilometrin matkaan meni kaksi ja puoli tuntia. Pohjois-Saksa taas oli täynnä tietöitä, joten keskinopeus oli varmaan periaatteessa rajoittamattoman nopeuden teillä lähellä kahdeksaakymppiä! Saksalaiset muuten noudattavat pääsääntöisesti huomattavasti paremmin nopeusrajoituksia kuin suomalaiset. Jos haluat tai joudut poikkeamaan kylien läpi kulkeville teille, varaudu siihen, että kameratolppia on joka kylässä ja kaikissa on kamerat. Joka vuosi olen onnistunut kuvauttamaan itseni, joten ulkomaan kirjeitä taas odotellaan!

Kirjoittelen tätä Finnstarin kuormausta odotellessa, joten reilun tunnin päästä on toiveita päästä seitsemän viikon tauon jälkeen saunaan. Puolenyön jälkeen sitä ei pitkän kaavan mukaan viitsi tehdä mutta huomenaamuna salitreenin jälkeen taas jatketaan laivasaunomista ja ylihuomenna lämpiääkin jo oma ulkosauna Tyrrissä. Kyllä tämä tästä...

Jaksaa, jaksaa!

Mieluummin sitä istuu Thalgaussa vesisateessa Jumpyssä kuin teltassa! Ensimmäinen sateinen kilpailupäivä koko kaudessa enteilee toki syksyn saapumista tänne keskiseenkin Eurooppaan. Oma turnauskestävyyskin alkaa olla kolmen kuukauden kisaamisen jälkeen koetuksella mutta neljän päivän päästä ollaan jo Finnlinesin lautalla kyntämässä Itämerta kotia kohti! Maaliskuun puolen välin jälkeen olen puolen vuoden ajan hypännyt vähintään yhden hypyn joka viikko, mikä lienee omanlainen ennätyksensä?

Koska oli hyvin ajoaikaa, säästin muutamakymmentä euroa moottoritie- ja siltamaksuissa ajaen eilisen päivän tänne Itävaltaan Slovenian halki Kroatiasta pikkuteitä myöten. Matka kesti neljän tunnin sijasta kymmenen mutta kyllä kannatti. Ei tarvinnut jonotella missään, sai ihastella maisemia ja vähän autosuunnistaakin, koska navigointiohjelma yrittää koko ajan viedä motarille.

Slovenia ja eritoten Itävalta ovat täynnä peltoja, pientiloja, laiduntavia lehmiä ja Suomesta kokonaan kadonnutta maalaisromantiikkaa. Missä on mennyt pieleen, Suomi? Okei, näillä on varmaan pari kuukautta pitempi kasvukausi mutta selittääkö se kokonaan sen, että pienviljely ei ole kuihtunut ja karjanhoito kannattaa? Olen satavarma, että ihmiset voivat täällä paremmin, syövät puhtaampaa sekä ekologisempaa ruokaa ja saavat vielä kaupan päälle esteettisiä elämyksiä maatila ja kylämaisemista. Esteettisyyden puolesta toki Itävalta on ainakin automatkailijan kannalta ihan omaa luokkaansa vuorien ja laaksojenkin puolesta.

Kuun vaihteessa pitää vielä poiketa lentäen Sveitsiin kauden päätöskisaan. Sain juuri tietää, että majoitukuviot eivät toimi viimevuotiseeen tapaan, joten tässä joutuu nyt vähän säätämään. Toiseksi paras vaihtoehto on nyt tuon kahdenkymmenen kilon painorajoituksen kanssa jättää jollekin täällä mukana oleva telttakassi tuotavaksi Sveitsiin, jolloin pystyn neljänkympin lisämaksulla kuskaamaan sen kisan jälkeen takaisin Suomeen. Tällöin ei tarvitsisi vuokrata Milanon kentältä autoa, jos joukkuetoverini, Corrado Paviasta pystyisi noutamaan minut sieltä ja palauttamaan ajastaan takaisin.

Sade senkun kiihtyy ja voi olla, että päivä on pitkälti käsitelty. Sain kuitenkin eilen tiimikaverini Ehabin kanssa hypättyä yhden melko arvokkaan (25 euroa) harjoitushypyn kisa-alueelle helikopterista. Osin hinnasta johtuen ja osin myös siitä, että tuntui vain mukavalta ottaa rennosti, ei viitsinyt enempää hypätä. Samalla tuli lounaaksi tuhottua viimeinen muutamasta mukaan otetusta hernekeittopurkista torstain kunniaksi. Illalla kävimmekin sitten perinteisellä joukkuepäivällisellä, kun olimme saaneet kaikki paikalle.

Mielestäni huomiseksi on luvattu parempaa ja sunnuntaiksi vielä parempaa keliä, joten eiköhän noita kierroksia saada tarpeellinen määrä aikaiseksi. Ainakin toivon kovasti niin, sillä polte kisaamiseen ja näytön tarve pieleen menneen MM-kisan jälkeen on kova. Eikös se ollut jotenkin niin, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus?

Far, far away...

Niinkuin arvelinkin, Romanian tieveromaksun tarkastus tapahtuu raja-asemalla, joten vinjetin uusinta puolen päivän takia ei ollut turha viiden euron uhraus! Siirtyminen siltaa myöten Bulgarian puolelle tapahtui joustavasti ilman suurempia tarkastuksia ja kun lähdin ajamaan kolmensadan kilometrin siivua Sofian pohjoispuolella sijitsevaa kisapaikkaa kohti, en joutunut jonottamaan tai seisahtamaan kertaakaan! Oikeasti sain ajella pääosan matkasta lähes itsekseni. Teiden laatu ei juurikaan poikkea Romaniasta mutta onnistuneet liikennejärjestelyt ja mahdollisesti vähäisempi liikenne vie autoa eteenpäin aivan eri tavalla kuin Romanian puolella.

Hämmästyttävää oli ajella silmänkantamattomiin jatkuvien viljelysten läpi ilman havaintoa kylistä tai asutuksesta. Todennäköisesti suurviljelmät ovat neuvostoajan perua mutta edelleen toiminnassa. Maatalouden perusteella luulisi kansantalouden olevan paremmassakin jamassa mutta ehkäpä melkoinen määrä varoista katoaa edelleen johtoeliitin taskuihin ja korruptioon?

Tuleva MM-kisanäyttämö oli kuitenkin iloinen yllätys. Kenttä sijaitsee mäen päällä suurten auringonkukkaviljelmien ääressä rauhallisella paikalla. Alue ja rakennukset ovat siistejä, kentällä on täyden palvelun ravintola uima-allasalueineen, kokoaikaista hyppytoimintaa ja auringonpaistetta varmaankin koko ajan. Sain oman harjoitusleirini pystyyn puiden varjoon ja sinne sähköt sekä kohtuullisesti toimivan langattoman verkon. Itse asiassa saatan majoittua myös kisan ajaksi tänne kentälle, jolloin saan nukkua tunnin pitempään ja pääsen myös ”kotiin” hyvissä ajoin. Joukkueemme majoitushotelli on nimittäin kolmenkymmenen kilometrin päässä Montanan kaupungin toisella puolella ja kolmekymmentä kilometriä kisabussilla tarkoittaa tunnin ajomatkaa välipysähdyksineen! Sitäpaitsi Jumpyssä on kotoisesti mökkityyny ja -peitto sekä edelleen lehtensä säilyttänyt kotisaunan takaa tehty vasta tunnelmaa luomassa!

Ihan huippua on, kun on oma fillari mukana! Liikkuminen hyppykentällä on nopeaa ja lähitienoo tulee tutuksi pienillä lenkeillä. Nurinkin ehdin vetää jo metsäpolulla mutta onneksi alan olla jo kokenut fillarikaatuja, joten pintanaarmuilla selvittiin siitäkin kivikosta. Lukkopolkimen irroittaminen nurinmenopuolelta on nimittäin ”mission impossible”!

Tarkkuushypyn loppulähestymiskulma on asettunut viimein koko kesän jatkuneiden vaikeuksien jälkeen kohdalleen ja jollei mitään totaalikämmiä tai surkeaa tuuria satu kohdalle, saattaa kantapää osua hyvinkin keltaiseen täplään. Koitan pitää rauhallista, maksimissaan neljän treenihypyn päivävauhtia yllä, jolloin ennen kisaa pitäisi olla kolmisenkymmentä harjoitushyppyä paikan päällä kasassa, mikä on kuitenkin enemmän kuin alunperin olin toivonut saavani kasaan. Tällä hyppytahdilla pääsen myös eroon ”etappihypystä” hyvissä ajoin ennen kisaa. Hyppy numero 6666 on enää neljän hypyn päässä.

Idän ihmeitä!

Italian kisan jälkeen matka jatkui Kroatian huoltotauon jälkeen itäisille maille ja Serbiasta sekä Romaniasta on selvitty ilman ryöstömurhaa ja seuraavaksi uhmataan kohtaloa Bulgariassa. Kroatiassa pääsin viimein pitkin kesää säädetylle hylkysukelluksellekin ja vaikka sainkin todennäköisesti siitä pienen kesäflunssan, jonka jälkikröhät jatkuvat yhä, niin kyllä kannatti käydä!

En tiedä, miksi nämä mielikuvat siitä, että juuri näissä maissa sinut melko varmasti ryöstetään ja et voi pysäköidä autoa minnekään, lukot pitää olla ajaessakin päällä ja joka tapauksessa tulet ajamaan kolarin jonkun paikallisen kanssa. Nämä on ihan samanlaisia ja yhtä vaarallisia maita kuin mitkä tahansa läntisen Euroopan maat, Suomi mukaan lukien. Oikeasti esimerkiksi täällä Romaniassa on tosi siistiä, ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää paremmin kuin vaikkapa Italiassa. Autoilijat tosin kaahaavat jopa vielä enemmän kuin Bosniassa ja maanteiden huonosta kunnosta sekä suunnittelusta johtuen kiire ei saa olla mihinkään, sillä jonottamisen takia oletettu ajoaikaa vähintään tuplautuu!

Olen yöpynyt huoltsikan pihassa, jättänyt passin ja tietokoneen autoon, syönyt kaikkea surutta ja kävellyt Bucarestin keskustassa reppu selässä ilman ongelmia. Eikä ne tiet nyt niin huonoja ole, että niissä autonsa saa hajalle, kuten jossain matkaoppaissa annetaan ymmärtää. Se on vähän niin kuin Tyrrintiellä ajelisi mutta välillä on jopa neljäkin kaistaa. Tarkkana saa silti olla, sillä moottoriteillekin liittymät ovat ihan samanlaisia kuin normaaliteillekin. Tilaa annetaan tarvittaessa, että kaikki pääsevät jonottamaan.

Illalla pitäisi sitten olla Luoteis-Bulgariassa tulevalla MM-kisanäyttämöllä. Pari viikkoa on aikaa treenata paikan päällä kauden pääkisaa varten, joten kaikki tarvittava tulee tehtyä juuri niin kuin pitääkin. Ohjaamisen lähestymiskulmien suhteen on ollut vähän ongelmia, jota olen pyrkinyt korjaamaan ja sen työstämistä ehtii tehdä varmaan ainakin parinkymmenen hypyn verran ennen kisaa ja valmentajakin saapuu paikalle viikon päästä seuraamaan lopputreenejä. Toivottavasti olisi kerrankin kunnon ajoitus kohdallaan ja ehkä mieluummin hieman hyvääkin tuuria mukana, normaalin huonon sijaan! Siitäpä olemme selvillä kolmen viikon päästä...

Home on the range!

Utissa jo kolmatta päivää viettämässä kesälomaa. Tai ainakin tavallaan, sillä on tuossa jo neljä treenihyppyäkin kotikentälle tullut tehtyä. Ulkosauna on kuitenkin lämmennyt joka ilta ja vastat on omasta metsästä haettu. Jalkakyykkytreenillä on saatu paikat nautinnollisen kipeiksi. Moto Guzzilla on päässyt kulkemaan, kun Jumpy jäi Rijekan lentokonehalliin omalle ansaitulle lomalleen. Vielä kun mökille pääsisi mutta nyt on vielä ollut sen verran kotiaskareita rästissä, ettei ole pystynyt Mikkelin suuntaan siirtymään. Ensi viikolla nyt sitten viimeistään!

Kävin tänään aamun treenihyppyjen jälkeen moottoripyörällä Valkealan kirkonkylällä jättämässä viimeiset jäähyväiset rakkaalle duunipaikalleni, jonne ensimmäisen kerran saavuin töihin vuonna 1984 ja jossa olen joka tapauksessa tehnyt oman päätyöurani jatkosta riippumatta. Oli se surullista katsoa, kun purkuhirviö rusensi liikkasalin seiniä. Liikkasalin, jossa olen viettänyt tuhansia tunteja eri ikäisten lasten ja nuorten parissa pääasiassa opettamalla mutta myös telinevoimisteluvalmentajana sekä itse treenaamalla siellä. Siellä on saatettu monet ikäluokat kutosia "turvalliselle matkalle" yläkouluun ja elämään sekä ihasteltu hartaasti valmistellut joulujuhlaesitykset itkettäen ekaluokan tonttuleikkiläisten äidit ja toivottavasti vähän isätkin. Nyt tuo sadoille lapsille turvallinen ja meille kymmenille opettajille tuttu koulurakennus alkaa olla läjä rakennusjätettä. Turha tulla höpöttämään mistään kehityksestä ja uudesta ja paremmasta - se on silti kuolettavan surullista!

Onneksi sain kuitenkin vetää oman opettajaurani kirkonkylällä tuossa rakennuksessa ilman parakkikomennusta, joka on nyt ollut tilanteena pari vuotta ja jatkuu ainakin saman verran, kun Kouvolan kaupunki ei ole pystynyt päättämään mitä tilalle tulee. Väliaikanen parakkitilanne on erittäin huono sekä työntekijöille että kylän lapsille.

Sunnuntaina pitäisi hypätä näytöshyppy jälleen kerran Kouvolan pesäpallostadionille, minne olen vuosien saatossa hypännyt kymmeniä kertoja mitä kummallisimmissa rooleissa. Siellä olen kokenut myös hyppyurani ainoan "tilastotappion" hajoittamalla jalkani vaikeissa tuuliolosuhteissa huonolla päävarjolla vuoden 1991 tenavaleirillä. Nyt on samainen leiri uudemman kerran KPL:n järjestettävänä, joten tavallaan "akan tappo-hyppy" olisi tarjolla. Keliennusteet on vain valitettavan huonot mutta katsellaan, miten tilanne kehittyy.

Ai niin, se Bosnian kisa! Kun ei treenihyppyjä saatu, jouduimme kokeilemaan valmentajan kanssa paria kehitysjuttua kisan alussa, millä saatiinkiin sekaisin pari ekaa hyppyä. Lopussa lähti jo taas sujumaan mutta kisahan oli tuloksellisesti jo menetetty. Sain kuitenkin bongattua uuden hyppylentskarin, vanhan jugoslavialaisen Utva kuuskutosen ja Jumpyn tonkimisesta huolimatta selvisimme rajalla iman kumihanskakäsittelyä!

Onko kisojen välissä elämää?

Taistelujen välillä sotilas huoltaa ja lepää sanoi vanha Laskuvarjojääkärikoulun kouluttajani ja hyppykaverini, Savolahden Kalle. Näin myös kilpahyppääjä toimii kisojen välissä ja tietysti mahdollisuuksien mukaan myös vähän treenaa.

Treenaamista on rajoittanut nyt kolme päivää jatkunut bora-tuuli, joka pyyhkii koko ajan 10-30 m/s vauhdilla ihan pintojakin pitkin. Suomessa oltaisiin aian paniikissa tällaisesta tuulesta mutta täällä se on ihan normaalia tasaisin välein ympäri vuoden. Myös kasvillisuus on sopeutunut siihen, joten aineellisia vahinkoja siitä ei juurikaan synny mutta ulkona ei pysty edes juoksulenkillä käymään sen aikana. Alkuviikosta tuli kuitenkin pari hyvää treenihyppyä ja eiköhän tässä vielä muutama kerry ennen juhannuksen Slovenian kisaa.

Huoltamista ja lepäämistä helpottaa jo vuosien varrelta tuttu ympäristö ja kartoitetut aktiviteetit. Vuorivaellusreittejä löytyy vaikka koko viikoksi, meren rannalta on tiedossa rauhallisemmat uimapaikat ja kentän ympäristön lenkki- ja pyöräilyreittejä on tullut kulutettua. Ympäröivät vuoristo- ja merimaisemat tuovat oman esteettisen vaikutelmansa harrastamiseen. Maon elämänkerta on kohta luettu ja jalkapallokisat auttavat myös ajan kulumista.

Nyt kun oli mahdollista ottaa "viihdetavaraa" kunnolla mukaan, otin myös kerrankin omat sukellusvälineet mukaan, toiveena päästä aiempien rantasukellusten lisäksi myös syvemmällä oleville hylyille. Yksi rantapuljaus tuli jo käytyä ja muutaman päivän sisällä on toiveita myös hylkykeikasta.

Hintataso mahdollistaa myös hyvin syömisen ja tarvittavien palveluiden käyttämisen. Parturissa käymisen olen jo muutaman vuoden pääsääntöisesti hoitanut ulkomaan reissuilla ja eilen kävin mm. vaihdattamassa puhelimeen uuden akun, mikä maksoi tunnin odotuksella töineen noin kolmekymmentä euroa. Suomessa sitä ei alle sadalla eurolla saa hoidettua!

Yleensäkin olen koittanut ottaa näiltä pakollisilta kilpailumatkoilta kaiken irti vierailemalla luontokohteiden lisäksi matkan varren kaupungit ja historialliset kohteet. Joitain jopa useampaan otteeseen, kuten Venetsia, jossa tuli pelkästään yhtenä kesänä käytyä kolme kertaa. Tänä vuonna loppukesän ohjelmassa ihan uusina hyppymaina Romania ja Bulgaria, jonne matka taittuu täältä Rijekasta Serbian läpi. Luulen, että tiedossa on sekä eksoottista autoilu- että kulttuurikokemusta. Hyppääminenhän on joka lentokentällä samanlaista!

Uusien maiden bongaamisessa olen pyrkinyt aina etukäteen tutustumaan alueen historiaan ymmärtääkseni paremmin paikallista kulttuuria ja ihmisten käyttäytymistä. Se tuo omanlaista ymmärtämystä asioihin ja voi myös pelastaa noloilta ja ikäviltä tilanteilta. On myös asiallista muistaa ja ymmärtää, että näillä kulmilla oli kulttuuri ja tietotaito jo kukoistuksessaan, kun Suomessa vielä kuljettiin karhuntaljoissa ja syötiin kastematoja.

Mieluummin olisin kyllä Mikkelissä mökillä kisojen välissä...

Täällä taas!

Matkaaminen Finnlinesin lautalla Helsingistä Travemundeen on kyllä miellyttävää kuntosalin, saunan ja seisovan pöydän myötä. Etenkin saunasta yrittää ottaa kaiken irti, kun tietää, että seuraavaan saunomista joutuu nodottamaan reilun kuukauden! Myöhäisen saapumisajankohdan taktiikkana on levätä mahdollisimman paljon kakkospäivänä, että jaksaa ajaa iltakymmenen jälkeen 3-4 tuntia eli ohi Berliinin, välttääkseen aamuruuhkat. Muutenkin yöllä on miellyttävä ajaa vähäisen liikenteen takia!

Kolmen tunnin virkistävien yöunien jälkeen matka jatkui Saksan halki Muncheniä kohti. Jos joku kuvittelee, että nopeusrajoittamatonta autobahnaa pitkin mennään etelään, että heilahtaa, voin kertoa, että tuhannen kilometrin ajo ei onnistu kesäaikaan yhtään nopeammin kuin Suomessakaan lukuisten tietöiden ja ruuhkien takia. Toinen juttu, mitä ei monetkaan huomioi matkabudjetissa on moottoritiemaksut, joihin saa menemään pidemmällä reissulla parikin sataa euroa. Ainakin Itävallassa, Sloveniassa ja Sveitsissä homma hoituu tuulilasiin ostettavilla vinjeteillä ja muualla tietulleilla. Saksa on varmaankin ainoa maksuton maa, mutta sielläkin kuuluu olevan paineita maksullisuutta kohti.

Parin pysähdyksen taktiikalla ajotunteja keskiviikkoon kertyi 11 tuntia ja Grobnikin kentälle saavuttua paikallisessa ravintolassa nautitun Diavolo-pizzan ja Tomislav-oluen jälkeen majoituksen punkka kutsui vahvasti väsynyttä matkaajaa, etenkin kun paikalliset pyysivät lähtemään aamulla kahdeksalta ensimmäiseen konekuormaan televisiokuvausten takia.

Torstai-aamuna siis pari kohtalaista treenihyppyä, jonka jälkeen Jumpy parkkeerattiin osaksi ”Italo-leiriä” kentän reunalle tuki- ja päiväoleskeluautoksi hyppytoimintaa varten. Illalla vielä yksi treenihyppy tiimikaverini Corradon kanssa ja sitten koko joukkueen kanssa lähiravintolaan tiimipäivälliselle. On aina tosi mahtavaa nähdä hyppykavereita ympäri maailmaa ensimmäisissä kisoissa talven jälkeen! Oikeasti suurin osa ystäväpiiristäni löytyy juuri täältä…

Eka kisapäiväkin on tätä kirjoitettaessa takana. Huonosta kelistä johtuen pääsimme hyppäämään vain yhden kierroksen ja siitä tulokseksi saatu kaksisenttinen ei tietenkään ollut tulos, mitä tultiin hakemaan mutta siedettävä alku kuitenkin. Etenkin verrattuna viime vuoden kuustoistaseen! Ennusteet näyttävät siltä, että kuvan mukaista toimintaa on kuitenkin edelleen luvassa...

Sit ku mä lähin!

Se on kai jotenkin aina vaan vaikeampaa? Nimittäin kotoa lähteminen tien päälle, kun voisi vaikka mennä lämmittämään ulkosaunan tai lähteä moottoripyörällä laskuvarjokerholle. Päällimmäisenä myöskin tieto siitä, että läheisiä ja ystäviä ei näe taas kuukauteen. Toisaalta taas näkee ystäviä, joita ei ole nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

No, täällä Finnferryllä alkaa jo taas koti-ikävä vähän helpottamaan ja innostava ajatus tulevista kisahommista valtaa enemmän ja enemmän mieltä. Ainoana "välipeikkona" on tuo yötä myöten alkava huominen ajomatka Travemundesta pelipaikoille. Ajamisessa ensimmäinen 150 kilometriä on pahinta mutta sitten sitä vaan aivot tyhjänä pudottelee eteenpäin ilman kummempia taukoja.

Eka yönä yritän ajaa pari-kolme tuntia ja sitten vedän muutaman tunnin unet Jumpyn takapunkalla että jaksaa pudotella iltapäivän päätteeksi Rijekaan, Kroatiaan ja samalla tulee aamuyön kriittiset tunnit kuitenkin nukuttua. Kerrankin on kunnon punkka odottamassa koti-ikävää helpottavan mökkipeiton kanssa. Pään päällä on vielä koristeena ja "wunderbaumina" eilen saunan takaa tehty vasta. Saa nähdä, mikä sen vointi on, kun syyskuussa palataan takaisin...

Kaikki käytännön järjestelyt poissaoloa varten on ehkä hoidettu ja ennen lähtöä tuli haettua kaikkien odottamat tuliaislakut Kouvolan Lakritsalta ja matkan varrelta myös SAKO:n harjoitusmaaleja kilpakumppaneillekin. Auto-Sunista Mankin Janne antoi mukaan vielä nipun Citroeniin liittyviä papereita green cardeineen, joten autoiludokumenttienkin pitäisi olla kunnossa EU:n ulkopuolella  poikkeamistakin varten.

Aamulla tuli tehtyä viimeinen jalkakyykkytreeni kuukauteen ja kohta taidan käydä polkemassa laivan salilla vähän kuntopyörää. Sitten on vuorossa sauna ja Finnlinesin loistava illallinen, jonka takia onkin oltu lähes koko päivä syömättä. Way to go!