Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

Olen kypsä!

Olen seurannut jo lukiopojasta asti vähintään pienellä mielenkiinnolla poliittista päätöksentekoa. Olen myös äänestänyt aina, kun se vain on ollut mahdollista. Alkuotsikon ensimmäinen merkitys voisi löytyä siitä, että olen ollut negatiivisessa mielessä "kypsä" puolueiden hiekkalaatikkoleikkiin, jossa useimmiten tuntuu olevan itsetarkoitus vain vastustaa muiden puolueiden näkemyksiä riippumatta siitä, onko se kansalaisten edun mukaista. Ideologian sitomana toimimisesta ei useimmiten seuraa mitään hyvää, puhumattakaan jatkuvista lehmänkaupoista. Erityisen kypsä olen nykypolitiikkaan ja siihen, että monet asioistani päättävät kansanedustajat ovat suurinpiirtein kansakoulusivistyksellä varustettuja populistipoliitikoita ilman kompetenssiä hallinnossa toimimiseen tai asioihin perehtymiseen.

Yli kolmenkymmenen vuoden julkishallinnon virkamiehen ja kaiken muun, melko vauhdikkaankin elämän kokemuksella tunnen olevani nyt (vasta) myös kypsä päättämään niin halutessa myös muiden asioista ja jätänkin Kaakkois-Suomen äänestäjille työanomuksen sisään kansanedustajan toimeen. Koska en halua aatteen kahlitsemaksi nappiautomaatiksi, tämän turnauksen joukkueeni on Liike Nyt. Tavoitteenani on tuoda perusteltua maalaisjärkeä päätöksentekoon ja paras pelipaikka koulutuksen sekä hyvinvoinnin ammattilaiselle löytyisikin sivistysvaliokunnasta.

En aio nuoleskella äänestäjiä yleisönosastokirjoituksilla tai torikokoontumisilla, saati sitten katteettomilla lupauksilla. En myöskään työnnä urakalla vaalijätettä postilaatikoihin. Vaalityön olen tehnyt neljänkymmenen vuoden aikana kasvattajana, hallintovirkamiehenä, yrittäjänä, kilpaurheilijana ja yhdistysaktiivina. Niillä mennään tai sitten ei.

Jos mietitään alueellista edunvalvontaa, mikä väistämättä on yksi kansanedustajalta odotettu velvollisuus, niin harvalla kanssakilpailijalla on yhtä tiukkaa sidosta ja sympatiaa kaikkiin vaalipiirin kolmeen maakuntaan. Mikkelissä syntyneellä ja siellä edelleen kesänsä viettävällä uttilaisella (valkealalaisella, kouvolalaisella) joka toimi viimeiset kolme vuotta sivistyksen johtotehtävissä Parikkalassa on kosketuspintaa ja kehittämishalukkuutta koko vaalipiiriin alueelle. Pistäkää joku paremmaksi.

Kuten työnhakulomakkeissakin olen kertonut, minusta voi kysellä lisätietoja keneltä tahansa. Blogikirjoitukset täällä antavat jotain kuvaa TT:stä. Vaalinettisivu mielipidekirjoituksineen on upotettu urheilusivustooni, mistä löytyy myös CV ja twiittailen maltillisesti nimikkeellä @ttsportfi.

Tarjolla siis maalaisjärkeä ja sivistyksen sekä hallinnon asiantuntemusta yhteisten asioidemme hoitoon!

Opetusministeri kylässä.

Mulla oli asiaa opetusministerille, niin kuin varmaan monella muullakin olisi. Senkin tiedämme, että ministeri ei ole ihan helposti tavoitettavissa, joten asioita kannattaa normaalisti hoitaa muunlaisessa marssijärjestyksessä.

Mulla oli kuitenkin asian lisäksi "työkalu", vankkumaton itseluottamus ja vähän hyvää säkääkin ministerin tavoittamiseen, vieläpä siinä määrin, ettei tarvinnut lähteä itse maalikylille.

Asia oli vapaan sivistystyön rooli ja mahdollisuudet syrjäseutujen elinvoimaisuutta ylläpitävänä organisaationa. Itse olen jo järjestänyt opistollemme maatalouselinkeinoja tukevia lyhytkursseja ja syksyllä alkaa matkailukoulutus, joka tähtää osaamiseen, ei tutkintoon! Toisen asteen koulutus on siirtynyt keskustaajamiin ja paikalliseen työllistämistarpeeseen ei pystytä nykysysteemillä reagoimaan. Paitsi, jos kansalaisopistot valjastetaan vastaamaan haasteeseen...

Työkalu oli "Esson Baari" - tuo kansanviisauden ja maalaisjärjen perinteinen tyyssija, jonka olin lainannut opistomme käyttöön viikottaisia aamukahvihetkiä varten täällä Simpelejärven rantamailla. Tiistai-aamuisin Simpelejärven opisto nimittäin järjestää kansalaisvaikuttamisen opintopiirin joko Särkisalmen oikeasti entisellä Essolla ja nykyisellä ABC:llä tai Simpeleen entisellä Unionilla ja nykyisellä Nesteellä. Olemme tavanneet mennä jonkun vierailijan kanssa sinne kansanparlamentin tentattavaksi ilman suurempaa ennakkovalmistautumisia. Konseptissa päättäjät ja asiantuntijat tuodaan suoraan asukkaiden pariin, jolloin informaatiota häiritsevät väliportaat jäävät pois ja asioista voidaan puhua oikeilla nimillä. Kahviporukassa ilmapiiri on epävirallisen rento ja osallistujilla useimmiten myös sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Ymmärrys asioiden hoitoon kehittyy kummallakin osapuolella!

Hyvä säkä oli se, että kohdepaikaksi valikoitunut Simpeleen Neste oli puolisukulaisuussuhteiden takia ministerille tuttu paikka ja ministerin jo ennalta sovitut Lappeenrannan sekä Imatran tilaisuudet, joiden kupeeseen mahtui vielä yksi aikataulusäätö.

Ministeri oli toimialaansa hyvin perehtynyt ja sanavalmis Li Andersson, joka on mielestäni ottanut paremmin opetusministerin pestinsä haltuun kuin moni aiemmista. En käy arvioimaan sitä, että kestääkö talous hallituksen koulutusmyönteistä politiikkaa mutta on hyvä, että ainakin ministeri pitää toimialansa puolia ja puhuu myös avoimesti vaikeista asioista, kuten siitä, miten lasten lukumäärän lasku tulee vähentämään rakenteellista koulujen tarvetta. Siihen ei esimerkiksi OAJ ole pystynyt.

Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton ja en ole sitten nuoruusiän äänestänyt missään vaaleissa puoluetta, vaan hyviä tyyppejä. Näitä tyyppejä on löytynyt oikealta ja vasemmalta, kuten nykyäänkin ja eniten arvostamiani en ole koskaan edes päässyt äänestämään vaalipiirirajoitusten vuoksi. No, otan kuitenkin sen verran sovellusta äskeiseen, että yhtä puoluetta en tule äänestämään ihan sen hyysäämän huonosti käyttäytyvien junttien takia, vaikka hyvä yksilö löytyisikin. Ja tässä tilanteessahan minulla oli tietysti asiaa opetusministerille eikä Vasemmistoliiton puheenjohtajalle.

Tähdet olivat suotuisassa asennossa, ministeri piti opintopiirikonseptiani hyvänä ideana, aikataulut saatiin säädettyä sopivaksi esikunnan kanssa ja niinpä olin aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen hyvissä ajoin odottelemassa Litä saapuvaksi Simpeleen Nesteelle. Nukun levottomasti aina, kun käyn kierroksilla tai päällä olevaan asiaan vaikuttavat muuttujat eivät ole täysin omissa käsissä. Nyt kyseessä oli vähän kumpikin ongelma!

Tapahtuma pyrittiin pitämään vieraan suhteen arvoituksena, jotta Esson Baarin kansanomainen luonne saataisiin säilytettyä eikä paikalle saapuisi uteliaita patsastelijoita tai ylintä johtoa varastamaan showta. Koska teemana oli koulutus ja opetus, olin kuitenkin pyytänyt paikalle muutaman valikoidun asiantuntijan itseni lisäksi viemään keskustelua oikeaan suuntaan. Heillekään ei kerrottu etukäteen, kuka vierailija tulee olemaan.

Ensimmäinen taakka pakeni harteilta, kun ministerin turvamies saapui paikalle varmistaen ministerin olevan sovitusti matkalla tapaamiseen. Puitteet olivat kunnossa, sopiva ryhmä vierailijoita paikalla ja Li otti tilanteen haltuunsa kokeneena puhujana ja läksynsä lukeneena asiantuntijana. Syrjäkuntien murheet ymmärrettiin ja ratkaisuja niihin luvattiin hakea. Enää yksi muuttuja oli vaivaamassa!

Aikataulu ei ollut antanut myötä kahdenkeskisen palaverin järjestämiseen siitä asiastani. Olin toki kehittänyt siihen tavoilleni uskollisena back-up-vaihtoehdon ja ehdotin, jospa voisin kyytsätä Lin seuraavaan tapaamiseen ranskalaisella tilaihmeelläni valtioneuvoston saksalaisvalmisteisen edustusauton sijasta. Samalla saisin tunnin verran palaveriaikaa omaan missiooni liittyen. Asia järjestyi ja niinpä Citroen Aircross toimi ministeritason neuvottelutilana matkalla Simpeleeltä Lappeenrantaan. Kahdestaan emme kuitenkaan ajaneet, vaan takapenkille asettuivat esikuntaan kuuluneet erityisavustaja ja luottotoimittaja.

Käsittääkseni olimme syvän yksimielisiä vapaan sivistystyön yhä tärkeämmäksi muuttuvasta roolista, mitä koitan omalla esimerkilläni viedä eteenpäin. Toivottavasti saan vielä toimialueeni asujamiston lähtemään pitovoimaan tähtääviin koulutuksiin mukaan. 

Luokanopettajan työkalupakki?

Aamun uutisissa todettiin myös Suomen jalkapallomenestyksen olevan alakansakouluopetuksen aikaansaannosta. Luokanopettaja Markku Kanerva kertoo valmennusfilosofiastaan seuraavaa: "Luokkahuoneessa tavoitteena on oppiminen, kun taas jalkapallokentällä luonnollisesti voittaminen. Ilman oppimista voittaminenkaan ei toisaalta ole Kanervan mielestä mahdollista. Siksi hän haluaa luoda joukkueisiinsa tilan, jota hän kutsuu oppimista edistäväksi positiiviseksi ilmapiiriksi."

Opettajan työkalupakki on harvinaisen laaja ja siitä voidaan ammentaa osaamista lähes mihin tahansa. Kuten kaikki tiedämme, musiikin parissa alakansakoulun opettajat ovat ansioituneet oopperasta rokkiin Martti Talvelan, Junnu Vainion, Pelle Miljoonan ja lukemattomien muiden taiteilijoiden myötävaikutuksella. Opettajahan esiintyy työkseen ja työkaluina on kirjoitettu sekä lausuttu (laulettu) teksti. Kun taas mennäänä vaikka vastuunalaisiin valtion virkoihin, luokanopettajista tulee äkkiseltään mieleen ministeri Jutta Urpilainen ja huipulla tietysti kansakoulunopettaja-presidentti Martti Ahtisaari!

Tietysti on kyllä ihan sama kenen nimiä tähän otettaisiin, kun mietitään, että sinä ja kaikki muutkin ovat saaneet kovimman pohjakoulutuksensa kaikkiin elämän osa-alueisiin siltä opettajalta, joka iloitsi kanssasi kun aapisen kirjaimet avautuivat viimein hauskoiksi tarinoiksi, kun ykköset ja kymmenet kertautuivat tuhansiksi ja miljooniksi matematiikan vihkossa ja kun saksimisen ja ankaran värittämisen tuloksena äiti sai sen kortin, joka on edelleen säilytettynä lipaston laatikossa. Oletko muistanut koskaan kiittää opettajaasi tästä?

Luokanopettaja osaa kuunnella, kannustaa, lohduttaa, rohkaista ja antaa anteeksi. Lukiessasi henkilöstöjohtamisen parhaita käytäntöjä ja uusia suuntauksia, voit todeta että luokanopettajan "pakista" nuo ovat löytyneet jo sata vuotta! Siellä luokassa opettajalla on johdettavana koko ihmiskunnan persoonallisuuksien kirjo, joista jokainen vaatii omanlaista ohjausta, tukea ja opastusta päästäkseen elämässä eteenpäin. Näillä pienillä ihmisillä on myös omanlaisensa huoltajat, joiden kanssa pitää osata toimia yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi. Henkilöstöjohtamisen ammattilaisille pitäisi laittaa pakolliseksi auskultoinniksi muutaman kuukauden harjoittelu ala-asteella luokanopettajan valvonnassa. Saisikohan siitä uuden sisäisen "koulutusvientituotteen" ja ylimääräisen tulonlähteen paikkaamaan yhä heikkeneviä opetuksen resursseja?

Hakiessani uusia työelämän haasteita, en tahtonut päästä edes haastatteluihin, koska olin ollut "vain" luokanopettaja! Onneksi jossain päin Suomea vielä ajatellaan hieman maalaisjärjellä ja nykyisestä tehtäväkentästäni selviämisessä on suurin ansio nimenomaan luokanopettajakokemuksesta. Suosittelisin rekrytointihenkilöille poimimaan ensimmäiseksi haastatteluun elämän moniosaajat, luokanopettajat!

Olenko itse muistanut kiittää omaa alakansakoulun opettajaani? No, tavallaan, sillä ollessani opettajakoulutuksen loppusuoralla, poikkesin tapaamaan ekaluokan opettajaani Laura Mäkista Kankaan koululle. En ollut tavannut häntä kansakoulun jälkeen kertaakaan, joten liikutukseni oli melkoinen, kun koputuksen jälkeen astuin luokkahuoneeseen ja Laura kysyi, että mitä sinulle Timo kuuluu! Kysyessäni, miten hän voi muistaa minut nimeltä, hän sanoi kyllä muistavansa omat oppilaansa. Respect!

 Mitä tänään koulussa opit?

Alakansakoulunopebloggari pystyy kirjoittamaan (myös puhumaan) lähes mistä aiheesta vaan! Perinteinen, hieman väheksyvä määritelmä kai oli, että (luokan)opettaja on sellainen, joka tietää kaikesta vähän mutta ei mistään kunnolla. Muokkaisin tuota kumminkin siten, että luokanopettaja tietää kaikesta vähän ja jostain aika paljonkin. Huomionarvoisaa on myös tuo "vähän", sillä se on silti suhteutettuna enemmän kuin suurin osa valtaväestöstä tietää ko. asioista!

Kaikilla alakansakoulun opettajilla on omat, erityiset kiinnostuksen kohteet, joista he siis voivat tietää hyvinkin paljon. Duunihommissa ykkösosaamisena pitäisin kuitenkin tuota kokonaisvaltaisuutta ja sen mukanaan tuomaa kykyä yksittäisen oppilaan heikkouksien ja vahvuuksien tasapainoiseen kehittämiseen.

Sitä mahdollisuutta ei enää yläkoulun puolella ole ja juuri siinä vaiheessa, kun sille olisi ehkä eniten tilausta. Vaikeimmassa itsensä etsimisen ja ristiriitaisuuksien vaiheessa nuori joutuu koulujärjestelmään, jossa hän on vain systeemin sisällä irrallisena liikkuva palikka, joutuen itse etsimään oman paikkansa uudelleen ja uudelleen. Jos koti on kykenemätön tukemaan ongelmatilanteissa tässä vaiheessa ja vertaistuki vie väärille raiteille, peli on menetetty.

Kehityksestä jäljessä olevat, lapasesta lähtevät "trendiopetussuunnitelma-uudistukset" ovat vain tekohengitystä. Koulujärjestelmä kaipaisi oikeasti perustavanlaatuista rakenteellista remonttia, tai ainakin keskustelua siitä!

Hieman provokatiivisesti väittäisin, että mun "kympin oppilas" kuudennelta luokalta pääsisi läpi yo-kirjoituksista muiden, kuin suurimmalle osalle turhien matematiikan taitojen ja vielä alkuvaiheessa olevien kielten opiskelujen osalta. Pääosin peruskoulua tällä vaatimustasolla voisi tiivistää parilla vuodella kevyesti tyhjäkäyntiä ja päällekkäisyyksiä poistamalla sekä järkiperäistämällä vaadittua oppiainesta. Vaikka läpäisemiseen vaadittu oppiaines olisi yhtenäinen, tasoryhmiin jakaminen jo ala-asteella helpottaisi, nopeuttaisi ja auttaisi kaikkia pääsemään nopeammin tavoitteeseen! Integroiminen, joka oikeasti on vain kuntien säästömekanismi, on käsittämättömän huono pedagoginen ja sosiaalis-psykologinen toimenpide kaikkien osapuolten kannalta!

Toisaalta, jos luku- ja kirjoitustaidon romahdusta ei saada pysäytettyä (ei ainakaa robotiikalla ja koodauksella), peruskoulua joudutaan ehkä pidentämään parilla vuodella...

No, tulipas sörkittyä omaa alaa!Onneksi pitää lähteä salille ja jättää jatkovuodatukset tulevaisuuteen. Sen verran vielä "pissin omaan pesään", että väitän oppilailla olevan mahdollisuus parempitasoiseen opetukseen isommissa yksiköissä, kuin pienissä yhdysluokkakouluissa!