Kaiken maailman urheilua!

Nyt alkaa aikaero tasoittua, mihin toki vaikuttaa myös se, että olympialaisista ei tule aamutunteina enää mitään mielenkiintoista. Tämä vapaalla olo on mahdollistanut kyllä kattavan seurantaprosentin kiinnostaviin ja vähän vähemmänkin kiinnostaviin lajeihin.

Kaikki suomalaislajit ovat olleet toki kiinnostuksen kohteena mutta muutama lajia tykkään katsella, vaikkei siellä olisi yhtään suomalaistakaan. Näitä ovat ampumahiihto ja skicross laudalla tai suksilla. Siinä on yleisölajit, joissa on jännitystä, odottamattomia käänteitä ja selkeä tuloksen hahmottamisen mahdollisuus. Sen sijaan arvostelulajit, joissa vedetään tuplakorkkia ja mellakkaa erilaisista rinteistä erilaisilla välineillä eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Etenkin, kun nuo urheilijat omien puheittensa mukaan eivät juurikaan edes välitä olla olympialaisissa ja haluavat vähätellä panostustaan, motivaatiotaan ja treenaamistaan kisoihin.

Suurella osalla urheilijoista olympialaiset ovat uran kulminaatiopiste. Kaikki focus on neljän vuoden ajan tähdätty sinne ja tulos on tupla tai kuitti! Ymmärrän todella hyvin suuret pettymykset epäonnistuneiden suoritusten jälkeen. Meillä hyppäämisessäkin MM-kisat on vain joka toinen vuosi ja jos et pärjää, seuraavaan tilaisuuteen on matkaa. Onneksi olen ymmärtänyt lähteä tähän "maailmancup-sirkukseemme" mukaan (tosin kakskytä vuotta liian myöhään), mikä antaa vuoden sisällä kuusi arvostettua mahdollisuutta osoittaa olevansa muutakin kuin ynnämuuta-porukkaa tarkkuudessa!

Myös urheilijoiden herkistelemät viimeiset startit ainakin olympiatasolla on arvokkaita. Olettaen tietenkin, että ymmärtävät oikeasti pysyä päätöksessään toisin kuin mm. muutamat turistireissulla olevat suomalaiset kehäraakit. Realiteetit pitäisi osata ottaa huomioon ja urheilusuorituksen teknisen tason jäädessä kauas huippuvuosista, se ei ole edes komeaa seurattavaa eikä varmasti tunnu hyvältä. Itse ymmärsin sen painonnostossa ja lopetin kilpailemisen ennen tason hiipumista. Saman aion tehdä myös hyppäämisessä. Tänä vuonna on kaikki pelissä ja kehityksen huippupiste nähdään ainakin jossain kesän kisassa. Sitten se on siinä! Voin lähteä tulevaisuudessa huvikseen kisaamaan nähdäkseni kavereita ihan ulkomaillekin mutta ne on sitten ihan turistireissuja enkä aio muuta uskotellakaan. En itselleni enkä muille!

Nyt kuitenkin hallitreenit kulkee ja nollapiste löytyy kantapään alta. Fysiikka on paremmassa mallissa kuin muutamaan viime vuoteen, yhteistyökumppaneita on kisaohjelman läpivientiin ja ulkomaan harjoitusleirikin järjestyi keväälle hieman yllättäen oman kerhon kautta, kun Skydive Finland siirtää organisaationsa Rijekaan, Kroatiaan pääsiäisviikoille. Tutto bene!

Huomenna kuitenkin matka kulkee Riihimäen (SAKO) kautta Tampereelle, jossa pääsen tuomaripuku päällä katselemaan aitiopaikalta Suomen parhaiden painonnostajien kovia suorituksia. Olinhan siellä onneksi joskus minäkin...

Sinivalkoista

Kaisa Mäkäräinen ei päässyt linnan juhliin, kun hänen piti olla valmistautumassa ampumahiihtokisoihin. Joku urheilijan elämää tuntematon voisi hyvinkin päivitellä kauhistuneena asiaa ymmärtämättä, että urheilijan suurin täyttymys ei ole päästä jonotttamaan presidentin linnaan. Toki siellä on kohteliasta ja kunniakasta vierailla, jos vain se ei häiritse tärkeämpiä asioita, kuten omien tavoitteiden saavuttamista.

Maajoukkueurheilijat ovat etuoikeutetussa asemassa saadessaan taistella maansa puolesta ilman välitöntä hengenvaaraa tai suurempia moraalisia ongelmia. Aina kun saa esiintyä Suomen lippu rinnassa yleisölle, tulee sellainen hyvä, sinivalkoinen fiilis. Täydellisimmillään se on juuri siinä hetkessä, kun on saanut tehtyä suorituksen, johon voi itse olla tyytyväinen heiton, hypyn, maaliintulon, maalinteon tai vastaavan päätteeksi.

Se voi olla samalla kertaa hyvin itsekäs ja kuitenkin kollektiivinen hetki, miten vain sitä päässään haluaa pyöritellä. Henkilökohtaisen tavoitteen saavuttaminen kovan työn tuloksena, joka samalla tuo iloa muille samaan ryhmään kuuluville, parhaimmillaan koko Suomelle!

Erittäin sinivalkoinen hetki on sitten tietysti palkintopallilla, jos niin hyvän suorituksen pystyy tekemään. Suomen lipun nousun seuraaminen parhaimmillaan Maamme-laulun tahdissa on se isänmaallinen kohtaus urheilijan juhlassa. Linnan juhliin osallistuminen on siihen hetkeen verrattuna kalpea varjo.

Vaikka en itse ole olympiaurheilija enkä maailmanmestari, olen päässyt kokemaan muutamia sykähdyttäviä sinivalkoisia hetkiä sekä laskuvarjohyppäämisen että painonnoston parissa.

Ensimmäinen niistä oli vuonna 1988, kun pääsin ensimmäistä kertaa laskuvarjohypyn MM-kisaedustajaksi kovan kamppailun tuloksena. Ensikertalaisena sain kunnian kantaa avajaisissa Suomen lippua, mikä oli pakahduttavan upea fiilis. Siitä kiitokset joukkuetovereilleni!

Toinen liittyy taas lapsuuteni ykköslajiin ja myöhempään oheislajiin, painonnostoon. Vuonna 2010 oli pulaa pikkusarjojen miehistä Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan ja otin tarjoutuneen paikan vastaan. Kun tiukan painonvedätyksen jälkeen astuin lavalle Suomen lippu rinnassa, oli lähes epätodellinen olo! Olin pienenä ihaillen katsellut Kangasniemiä, Kailajärviä, Avellania, Salakan Jussia ja nyt olin itse maajoukkueen mukana, mistä ei nuorempana varmaan osannut edes uneksia.

Kolmas, liikuttavan sinivalkoinen hetki oli päästä kolmanneksi laskuvarjohypyn maailmancupissa kymmenien vuosien työn jälkeen. Samalla sai palautettua uskon omaan tekemiseen ja siihen, että se voi olla toistekin mahdollista.

Mainitun maamme laulun olen saanut kuunnella vain pari kertaa ja nekin painonnostokisojen päätteeksi. Kun saisi kerran kuunnella sitä laskuvarjokisoissakin, niin voisi sitten huojentuneena siirtyä onkimishommiin.

Joka tapauksessa yli kolmenkymmenen kisavuoden jälkeenkin on edelleen niin "sinivalkoista" hypätä Suomen väreissä...

                   

Pajamiehiä ja naisia!

Kävin lauantaina Lappeenrannassa tuomaroimassa painonnostokisoja valitettavan pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli kevään SM-kisoissa suoritettu kansainvälisen tuomarin koe, jonka halusin hommata pysyäkseni nostouran lopettamisen jälkeen "perheessä" myös maajoukkuetasolla.

Painonnosto on pelastanut mun elämää pariinkiin kertaan. Vuonna 1976 pikkaisen pullea yksinhuoltajaäidin 13-vuotias poika järjestettiin ehkä hieman vastentahtoisestikin salille testosteroiinin tuoksuiseen äijämaailmaan, josta tuli mun yksi tärkeä sidosryhmä loppuelämäksi. Kaveripiirin myötä sain respektiä, turvaa, malleja ja mikä tärkeintä motivaatiota treenaamiseen ja omasta kropasta huolen pitämiseen! Siihen kun jatkoksi lisättiin lentokoneesta putoaminen ja laskuvarjojääkäriys, alkoi itsetunnon palaset olla kohdillaan.

Toinen pelastus tapahtui lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin huippunostajan ja edesmenneen ystäväni Juhani Salakan toimesta. Hieman löysään kuntoon taantunut nuori perheenisä tapasi tämän vanhan ystävänsä sattumoisin keväisellä laivaristeilyllä, jossa sovittiin, että lähdetään nostamaan syksyllä veteraanien SM-kisoihin Kuusaalle.

Kesä menikin sitten vanhoja liikeratoja väkisin hakiessa. Painoa oli 68 kiloa ja voimia tosi vähän, joten päätin ottaa kisasarjaksi 62 kiloa. Tuskaisen ketoosiin vieneen painonvedon päätteeksi ei rauta noussut ja jäin kisoissa ilman tulosta. Sen verran oli duunia tehty, että purin hammasta ja päätin, että tää ei jää tähän ja tuloksena oli seuraavan kymmenen vuoden aikana useita yleisen sarjan SM-mitaleita, kruununa Pohjoismaiden mestaruus Norjassa. Näissä kaikissa kisasarjana 56 kiloa ja legendaarinen maine painonpudotuksen mestarina. Tämä siis päälajin, tarkkuushyppäämisen ohessa...

Kisoihin en enää lähde mutta treeni jatkuu! Painonnosto on ihan parasta ikää vasten taistelua tukevaa toimintaa sekä fyysisesti että henkisesti. Onneksi sen ovat huomanneet vihdoin muutkin ja painonnostosta on tullut tavallaan trendilaji. Myötävaikuttajina tähän on ollut Salakan Jussin keppijumpat, viime aikojen crossfit ja tietysti edustavat naispainonnostajamme Karoliina Lundahlista Tokolan (Everin) Annaan ja Vuohijoen Anniin. Lauantain kisoissa lähes puolet neljästäkymmenestä osallistujasta oli naisia.

Ilman tuota tavallaan ulkosyntyistä trendikkyyttä Suomen painonnosto rypisi aika syvällä mikä ei johdu lajin mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä vaan vuosien mittaisesta huonosta markkinoinnista ja riidoista lajin sisällä. Markkinoinnissa on valoa tunnelin päässä mutta riidat jatkuvat. Pelastavaa maailmanmestaria tai olympiavoittajaa on turha toivoa nykyisestä aineksesta käytössä olevin menetelmin. Tasoero kansainvälisiin huippuihin on aivan järkyttävä ainakin miesten puolella.

Yhteen hiileen puhaltaen ja lajistatusta trendien sekä cross trainingin myötä nostamalla olisi mahdollista saada ehkä tulevaisuudessa liitolle sekä seuroille työkaluja ja resursseja mahdollisien tulevien huippulahjakkuuksien täyspainoiseen tukemiseen. Voima ja nopeus asuu pajalla ja ovat aina pysyviä kärkitekijöitä fyysisten ominaisuuksien rankingissa!