My team!

Tätä juuri odotin uusilta työhommilta! Saan ideoida ja kehittää omaa vastuualuettani annetut resurssit huomioiden niin paljon kuin haluan. Tietysti pitää olla hyviä, toteuttamiskelpoisia ideoita ja niitä on toistaiseksi liikaakin toteutettavaksi lyhyellä aikavälillä. Tiesin, että olen hyvä tässä ja saamani duunipaikka on hakusessa olleista ehdottomasti otollisin mielestäni aika laaja-alaisille omille vahvuuksilleni. Olen samalla erittäin kiitollinen siitä, että pääsin pelaamaan Parikkalan, Rautjärven ja sitä kautta myös Etelä-Karjalan tiimissä! Tämä on nyt joukkueeni, jonka menestyksen eteen ammattilaisena laitan kaiken osaamiseni ja toivon sen selviytyvän voittajana kovissa kunta- ja maakuntasarjan matseissa!

Näin paljon uusia asioita en ole oppinut koskaan näin lyhyessä ajassa, enkä oikeastaan olisi etukäteen uskonut sen olevan edes mahdollista. Iso kunnia siitä löytyy uusille työkavereille, jotka ovat jaksaneet kärsivällisesti opastaa hommien hoidossa ja paikallisessa kultturiantropologiassa. Kaikki ovat olleet tosi ystävällisiä minua kohtaan luottamusmiehet mukaanlukien. Uskonkin, että tällaisessa pienessä organisaatiossa kaikkien on helpompi toimia kunnan etujen mukaisesti kuin suurissa yksiköissä. Puolue- ja aluepolitiikka ei ole häiritsevän suuressa roolissa ja kokonaisuus ymmärretään paremmin – nähdään ehkä se metsä puilta. Olin aikoinaan Kouvolan kuntaliitoksen kannalla ja osittain olen edelleenkin mutta sen verran mieli on muuttunut, että vakaalla pohjalla olleen Valkealan olisi kannattanut jäädä omilleen.

Olen myös oppinut aika nopeasti, että kunnanjohtajaksi ei kannata hakeutua! Ei ainakaan, jos haluat selviytyä tehtävistäsi kunnolla ja näin ollen joudut perehtymään kaikkien toimialojen saloihin tekninen puoli ja taloushallinto mukaanlukien. Ja sitten tietysti se ”mokavastuu” muidenkin puolesta...

Virkaani liittyvää ylimääräistä työtä sekiä itselleni, kunnanjohtajalle ja hallitukselle on aiheuttanut myös valintaani liittyvä valitus hallinto-oikeuteen. Henkilö, joka ei edennyt edes haastatteluun asti on sitä mieltä, että hänet olisi pitänyt valita virkaan. Taas jokamiehen valitusoikeuteen liittyvää resurssien tuhlaamista ja kiusantekoa sekä kunnallishallinnolle että oikeuslaitokselle! Kyseistä henkilöähän ei tulla varmaankaan koskaan tällaisen valitusrumban jälkeen valitsemaan mihinkään Parikkalan tai Rautjärven kunnan virkaan. Sanoisin, että täysin turha veto, etenkin kun valintaprosessin kaikki laki ja asetuspykälät ovat olleet kohdillaan.

Luulen muuten, että pian Karjalasta kajahtaa melko innovatiivinen opintopiiri. Stay alert!

Multiploitumista!

Ensimmäinen työviikko oli odotetusti juuri ja juuri hallittua kaaosta. Toinen vikko on sen sijaan ollut jo paremmin hallittua kaaosta. Töiden aloitus talousarvion laatimisella ei ole ihan optimaalinen tilanne ja siirtää erityisesti odottamaani kehittämistyöhön paneutumista lokakuun puolelle. Oppiminen tällaisessa tilanteessa tapahtuu ihan vaan työtä tekemällä ja samalla työkavereita kiusaamalla omalla ohjeistuksen tarpeellaan. Onneksi kunnassamme on hyvä meininki ja kannustava ilmapiiri!

Vaikka olen työskennellyt lukujärjestyksen mukaan koko ikäni, ei se ole kuitenkaan vaihtunut viikottain eikä lisäsäätöjä ilmestynyt päivittäin. Lisäksi puhelu tai sähköposti muuttaa suunniteltua focusta aivan eri suuntaan! Ehkäpä se kuitenkin on juuri sellaista kuin oikeastaan haluaisinkin toimenkuvan olevan. Ainoana pelkona on ehkä se, että saanko saatettua asiat loppuun asti ja muistanko hoitaa kaikki hommat myös muotoseikat huomioiden. Enköhän…

Myös kotihommista alkaa olla pieniä paineita, kun kaksi viimeistä viikonloppua on mennyt ”kaverikoiran”, Urhon kanssa temutessa! Se on kyllä ihan huippuhommaa mutta sen verran kokonaisvaltaista, että polttopuiden tekemisestä tai muista työlistalla olevista jutuista ei voi haaveillakaan. Eikä tietysti haluakaan, kun koittaa ottaa kaivatusta koirasuhteesta kaiken irti. Samalla voi olla salaa tyytyväinen siitä, ettei ole sinänsä sitoutunut koiran omistukseen päivittäistasolla. Nyt ”mummolakäyntejä” Urholla on sopivan harvakseltaan.

Ohessa on kuitenkin myös pientä stressiä kuun vaihteen Sveitsin maailmancupista, mikä on ainut oikea tarkkuuskisa tälle kaudelle. Harjoitushyppyjä ei ole juurikaan kertynyt mutta onneksi viimeisimmät loppulähestymiset ovat olleet aika kohdallaan. Vaadittavaa suoritusvarmuutta ei pysty ennen kisaa saamaan mutta jos nyt olisi sitä hyvää säkää, kun viime vuonna oli lähes pelkästään sitä huonoa! Pääasia on kuitenkin päästä vuoden tauon jälkeen näkemään ”hyppyperhettäni” maailmalle ja etenkin italialaisia joukkuekavereitani. Forza Freeteam Italy!

Kulttuuriministeriksi!

Routapossun rooli oli siis pahasti uhkaamassa, viimeiset oljenkorret enää olemassa ja muutama kivi käännettävänä, kun henkilökohtainen rekrykujanjuoksuni laukesi ja löytyi viimeinkin taho, jolle pääsin oikeasti esittelemään kyvykkyyttäni tehtävien hoitoon ja joka myös vakuuttui siitä.

Puolitoista viikkoa ennen koulujen alkua käännyin jo ammattiauttajan puoleen, kun tapasimme kiltaveli Toni Koskisen kanssa HRS-Advisorsin toimistolla, Espoossa suunnitellen toimivampaa työnhakustrategiaa. Samoihin aikoihin sain kuitenkin jo syksylle tarjouksen varhaiskasvatuksen projektista Jordaniassa, joten yllättävä, vaikkakin erityissäätöä tarvitseva "back-up" oli ilmaantunut myöskin sisällä olevalle kahdelle työnhaulle, jotka sain luvan katsoa ennen mahdollista Amman-pestin vastaanottoa.

Kuten oletettavaa oli, Kouvolan kaupungin sivistystoimi ei edelleenkään tarvinnut osaamistani mutta Etelä-Karjalan suunnalla oli ulottuvilla erittäin mielenkiintoinen pesti, jonka "rekrykisaan" valmistauduin huolellisesti jo ennen haastattelukutsua ja erityisen syvällisesti kutsun jälkeen.

Kunnanhallituksen haastattelu oli Parikkalassa maanantaina ja keskiviikkona oli alkamassa ope-duunit, kun tiistaina illansuussa kunnanjohtaja soitti punttisalille ja kertoi valinnastani Simpelejärven opiston rehtoriksi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös vapaa-aika-, kulttuuri- ja kirjastotoimen päällikkyys!

Pelastusrenkaan heitto "routapossuuteen" Parikkalan suunnalta ansaittiin pitkälti melko laaja-alaisen toimenkuvan myötä, johon harraste- ja organisaatiotoiminnan myötä omaan kattavaa näkemystä. Alakansakoulun opettaja on myös pätevä kulttuurin "moniottelija" ja pitkä kokemukseni matkailualalta tuo varmasti lisäarvoa myös kunnan elinkeinotoiminnan kehittämiseen.

Pääsyy valintaan oli kuitenkin ehkä se, että julkisella puolella olin ensimmäistä kertaa haastattelussa, jossa valittavaa EI OLTU SOVITTU ETUKÄTEEN! Sain ihan oikeasti huomiota mielipiteilleni, kehittämisehdotuksilleni ja pikku innovaatioille opistotoimintaan liittyen.

Aloitan Parikkalan palveluksessa virallisesti syyskuun alussa mutta koska haluan hoitaa homman parhaalla mahdollisella tavalla, olen omaehtoisesti aloittanut perehtymisen tulevaan tehtävään kunnanjohtajan tärkeällä myötävaikutuksella. Tavoilleni uskollisena se alkoi 800-sivuisesta Parikkalan historiasta, koska tuntemalla historian, saat ymmärrystä vallitsevaan kulttuurin ja ihmisiin sekä suuntaviivoja tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin.

Hauskana yksityiskohtana imagon vankina olemisesta, josta olen aiemminkin maininnut, paikallislehdessä tietysti uutisoitiin, että opiston rehtoriksi on valittu LASKUVARJOHYPPÄÄJÄ ja myös sitten vähän kyseenalaistettiin sen myötä kyvykkyyttä vastuunalaisen tehtävän hoitoon. Jos kyseiseen virkaan valittu olisi harrastanut vaikkapa juoksua, olisiko otsikossa ollut, että opiston johtoon on valittu LENKKEILIJÄ? Epäilen...

Odotan innolla hienoa tilaisuutta päästä hoitamaan ja kehittämään perinteikästä rajakuntaa yhteistyössä muun hallinnon, luottamusmiesten, yhteisöjen, yritysten ja ennenkaikkea kuntalaisten (sekä Parikkala että Rautjärvi) kanssa. Kiitos luottamuksesta!

Marjan metsästyskausi.

Se on taas aika vuodesta, jolloin mammat viuhtovat metsissä keräämässä raakoja marjoja, kun muuten joku toinen ehtisi kerätä ne. Ensin hyperventilointia aiheuttaa mustikat, joita ei ennusteiden mukaan koskaan ole ja silti niitä riittää marraskuulle asti. Seuraavana poimitaan ra'at puolukat ja siinä välissä pöllytetään vattupuskia.

Oma marjankeruuaikani alkaa syyskuulta, jolloin puolukatkin alkavat olla kypsiä ja metsästä löytyy edelleen jalkapallon kokoisia puolukoita thaikkupoimijoista huolimatta. Karpaloita poimitaan suolta sitten sormet kohmeessa loka-marraskuussa. Pari vuotta sitten lumitilanne saalli puolukoidenkin poimimisen vielä jouluaatonaattona!

Poikkeuksena kuitenkin on omaakin sielunelämää jo heinäkuulla häiritsevä lakka, jonka kimpussa etenkin täällä Tyrrin banaanilaakson harvoilla kasvupaikoilla pitää olla ajallaan. Lakka on toki siitä hyvä, että raakana sitä ei oikein pysty irroittelemaan varvusta, joten jonkinlainen kypsyysaste on taattu. Kypsynyt marja putoaa myös melko nopeasti sammalikkoon, joten poiminta-aika on huomattavasti rajatumpi kuin mustikalla tai puolukalla puhumattakaan karpalosta, joita voi käydä saalistamassa vielä keväällä lumien sulamisen jälkeenkin.

Ilman vaimon ahkerointia marjametsällä ei kuitenkaan aamupalan kanssa olisi metsän antimia tarjolla pitkin talvea. Lakkasaaliista riittää iloa vain muutamaan erikoishetkeen ja myöhäissyksyn marjastukseni katoaa muutaman päivän online-iskuina aamurahkan sekaan.

Metsämarjastuksen terveydellisiin vaikutuksiin kuuluu tietysti hyvä syy lähteä metsään tallailemaan. Kun eilen aurinkoisena kesäiltapäivänä palasin lakkametsältä suolta ensin riistapellon läpi viljapellon laitaa välimetsään keräillen samalla vihtaoksia polun varren koivuista ulkosaunaa varten, tuli hetken aikaa taas tajuttua, miten etuoikeutetusti saa elää sellaista normisuomi-ihmisen unelmaa. Oman talon "takapihalta" löytyy marjametsät ja hiihtosuot, pihalla on marjapensaat, omenapuut ja toistasataa vuotta vanha ulkosauna. Keskustaan on kuitenkin vain viidentoista minuutin auto- tai moottoripyörämatka ja omiin intresseihin tiukasti kuuluvalle lentokentälle vartin fillarointi. Puolentoista tunnin ajomatkan päästä löytyy lammen rannalta kesämökki soutuveneineen.

Mitä pidemmän aikaa tulee koluttua maailman hyppykenttiä tai koralliriuttoja, sitä enemmän ajatus palaa näihin arkisiin, turvallisiin kotijuttuihin. Suomalainen metsä on ihan paras tallailupaikka, kotisaunan löylyjä ei voita mikään ja omalla pihalla puuhastelu antaa parasta mielen terapiaa. Ehkäpä sen tajutakseen pitää kuitenkin käydä poimimassa marjoja aina vähän kauempaakin!

Turpiin huoltsikalla?

Ehkä maailman toiseksi turhin vaatekappale on nahkainen jengiliivi, jolla ei ole vaatemerkityksyksessä mitään tekoa. Eikä tietysti ole tarkoituskaan, koska funktio on osoittaa kuulumista sidosryhmään, kertoa ehkä hieman kantajansa sielunelämästä ja herättää mahdollisesti kateutta muissa. Eli niin ihanan tarpeellinen pullitelustatustarvike! Kuten moottoripyöräkin...

Asia aktivoitui kohdallani liityttyäni oman vahvan sidosryhmäni, Laskuvarjojääkärikillan hiljan perustettuun ja virallisesti autorisoituun moottoripyöräjengiin. Vaikka taloustilanteeni ei ole vuoden tienaamattomuuden takia parhaalla mahdollisella tasolla, ei pullisteluegoni voinut vastustaa vapaaehtoista pakkoa hommatta myös jengiliivi räyhine tunnuksineen.

Onneksi vanha riggeritaustani (laskuvarjohuoltaja) saapui pelastamaan asiaa ja jopa tekemään liivihankinnasta vielä astetta kovempaa juttua. Päätin tehdä liivin itse!

Ekaksi tietysti piti tehdä sopivat kaavat, jotka sain väkerrettyä yhdestä vanhasta pukuliivistä hieman soveltaen. Varmuuden vuoksi leikkasin kaavan mukaan yhdet paperiset liivit, jotka kasasin idean mukaan varmistaen kaavojen toimivuuden ennen nahkaan kajoamista.

Ilman vanhan suutariluokkakaverini Tolvasen Timon apua liivi olisi kyllä jäänyt tekemättä. Timon Jalkinehuollosta löytyi sopiva nahkasiivu valmistukseen ja pikkupurjerenkaat stansseineen paloja yhdistävien nyörien pujottamiseen.

Merkkiompelut hoitui taas laskuvarjokerhon riggeripajassa tutulla teollisuuskoneella, jonka olin aikoinaan itse hankkinut sinne varjohommia varten.

Lopputuloksen siis itse tehty, laskuvarjopunoksilla yhdistetty liivi, jonka lukkoina toimii laskuvarjoconnectorit. Voisiko enempi pro-liiviä Airborne Ranger MCC:n jäsenenellä olla? Kruununa rinnassa tulevalta Puolustusvoimain komentajalta, Timo Kiviseltä saadut hyppäämällä tienatut hopeiset siivet (armeijan hyppymerkki). EXCELSIOR!

Nelkytävuotistilitystä!

Synnyin suurinpiirtein samaan aikaan, kun laskuvarjourheilu alkoi Suomessa ja kurssini aikana, kivikauden loppupuolella oltiin edelleen kehityksen lähtökuopissa. Tuoreessa lajissa kehitys on ottanut huimia harppauksia teknisellä puolella ja samalla on pitänyt lajien välisessä kamppailussa reagoida myös yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tästä laskuvarjourheilu on selvinnyt ilmailulajeista ehkä parhaiten ja olen saanut olla aitiopaikalla osana kehitystä.

Kun kuusitoistavuotias seikkailun- ja ehkä vähän pätemisenkinhaluinen painonnostajapoika kesäloman alussa vuonna seiskytyhdeksän kävi illalla hyppykoulutuksessa valmistautuen putoamaan lentokoneesta, ei hän tiennyt, että tuo putoilu tulisi määrittämään koko tulevan elämän. Ajatus olisi varmasti ollut aika pelottavakin ja olisi ehkä tehnyt mieli jättää homma sikseen. Muutamia vuosia myöhemmin Laskuvarjojääkärikoulun varusmiehellä oli jo yli kuusisataa hyppyä ja suurin osa kouluttajista tuttuja kilpa- ja treenikumppaneita kentän toiselta puolelta.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ei tälle tielle ajautuminen harmita yhtään mutta joskus tulee toki leikittyä ajatuksella, mitä muuta olisi voinut elämällään tehdä. Toki elettyä elämää on näihin vuosiin mahtunut perheen, uran ja muidenkin harrastusten muodossa mutta aina kaikki on mukautettu hyppäämisen raameihin. Aina on tähtäimessä ollut joku kisa ja kaikki treenaaminen kohdistettu siihen. Parhaat kelit kesällä on kulutettu lentokentällä ja kilpailuja kierretty ympäri maailmaa. Lentokoneesta on tullut pudottua 27 eri maassa, joista monissa useita kertoja. Kaksi kesää on tullut asuttua käytännössä Euroopassa.

Koska show oli alkanut jo ennen perheen perustamista, ei poissaolot tulleet yllätyksenä. Niitä ei ole myöskään koskaan kyseenalaistettu, vaikka varmaan mieli olisi joskus tehnyt ja syytäkin olisi ollut. Tästä olen erittäin etuoikeutettu ja kiitollinen!

Väleihin on ahdettu myös kiipeilyä, sukeltamista ja talvilajina SM-tason painonnostoura niihin liittyviin poissaoloihin ja treenitunteineen. Pahimmillaan loppuosan ajasta vei sivutoimisten yritysten pyörittäminen, mistä tuli kuitenkin tienattua ylimääräistä hyppy- ja sukellusrahaa.

Muuten työura on jämähtänyt viime vuosien jatko-opinnoista huolimatta luokanopettajatasolle upgreidaus-yrityksistä huolimatta. Sen ajan, mitä tuli vietettyä teräsmies-viitta hulmuten maailmalla muut istuivat kiltisti keräämässä kokemusta kravatti kaulassa ja kiilaavat rekryissä edelle. En silti vaihtaisi yhtään hyppy- tai sukellusreissua pois!

Toiveet sekä haaveet kilpahyppäämisen suhteen jäivät pääosin saavuttamatta ja saldona on kassillinen SM- ja PM-mitaleita sekä yksi maailmancupin kolmossija. Jos armeijan ammattilaiset laskettaisiin pois tuloksista, näyttäisi palkintokaappikin toki toisenlaiselta.



Olen kyllä hirveän huono luopumaan mistään, edes tavoitteista, joten hienoisena oljenkortena ja motivaattorina on ajatus siitä, että jospa pakottavan pärjäämisen tarpeen väistyttyä rentouden ja hyvän säkän myötä vielä jossain kisassa maailmalla pystyisi ylittämään itsensä!

Kesäduuniblues!

Ensimmäinen kesäkuu neljään vuoteen Suomessa ja samalla jo neljä vuotta odottanut kesäduuni aktivoitui. Kun kaverini ympäri maailmaa olivat hyppäämässä kauden ensimmäisessä maailmancupissa Kroatiassa, pensselisetä keikkui telineillä värittämässä muumitaloa.

Kun aikoinaan sain perintönä taloni, se oli vaaleansininen mikä ei ollut silloinkaan ihan tavanomainen maalaistalon väri. Muistan, kuinka aikoinaan tilatessani taksia Tyrrintien päässä olevan vaaleansinisen talon pihaan, keskuksessa oli hetki hiljaista ja sitten kysyttiin, onko tämä joku pilasoitto.

Sataviisikymmentä neliötä seinäpinta-alaa krumeluuri-ikkunapuitteineen ei ole ihan nopea väritysprojekti. Onneksi kelit suosivat ja veljeni toimitti paikalle kahdet eritason rakennustelineet, joten selvisin urakasta seitsemällä täydellä päivällä ja varmaankin koko loppukesäksi jumiutuneella niskalla. Tikkaiden kanssa olisi saanut viettää koko kesän seinällä. Maalausta toki edelsi seinän putsaus, josta rakennusammattilaisveljeni ohjeilla ja harjalaikalla selvisin kolmessa päivässä...

Paras apurini maalausurakassa oli Ståhlin Katja, joka viihdytti erinomaisilla jutuillaan ja hyvällä musalla päiviäni kahden ja kuuden välillä iltapäivisin. Muutkin Nostalgia-kanavan juontajat toki osallistuivat projektiin mutta onhan Katja Ståhl kuitenkin ihan omaa luokkaansa! Itse asiassa olen tavannut hänet aikoinaan livenäkin vieraillessani Nelosen uutisissa kertomassa sitkumävedin-juttuja. Hauskat ja rennot jutut tekivät vaikutuksen jo silloin.

Kun kuuntelee vaikka ihan neljäkin päivää putkeen samaa radiokanavaa, tajuaa myös kanavien ärsyttävän soittolistaväännön. Samat biisit soivat päivä päivän jälkeen joko saman tai eri juontajan toimesta. Ns. toivebiisitkin ovat todennäköisesti ainakin osittain huijausta tai sitten vaan sattumoisin ihmiset toivovat juuri sitä soittolistabiisiä kyseessä olevalta artistilta. Uskokoon ken tahtoo!

Tasaiseen väliin toistuvia typeriä mainoksia miettiessä tuli pohdittua, että eikö mainostajat tajua, että ärsyttävä mainos kääntyy itseään vastaan. Tiedän, etten ainakaan koskaan tule ostamaan erästä kipugeeliä tai tilaamaan kattoremonttia firmalta, joiden mainokset ovat rasittavimmasta päästä!

Talo alkaa nyt kuitenkin olla kosmeettisesti kuosissa ja toivon mukaan maali kestää vanhaa mainosta mukaillen isältä tyttärelle!