Takaisin Karjalasta

Kolmen vuoden kiinnitykseni Etelä-Karjalan joukkueen Parikkalan ketjuun päättyi muutama viikko sitten omalla päätökselläni. Syitä löytyi henkilökohtaisen elämäntilanteen lisäksi myös ei välttämättä muuttuneesta työskentely-ympäristöstä, vaan ehkä sen muuttumattomuudesta.

 

Uusi opisto, jonka rehtoriksi tulin oli ensimmäinen yhteistyöyritelmä Rautjärven ja Parikkalan kuntien välillä. Ymmärsin, että odotukset olivat kovat ja pyrimmekin kehittämään opistotoimintaa palvelemaan koko alueen kehitystä ja etua. Opistomme toimi jopa esimerkkihankkeena valtakunnallisella tasolla mutta jotenkin sitä ei tahdottu ymmärtää saati tukea ainakaan poliittisella tasolla. Sisältö ja tulokset, joita kahden vuoden pandemiasta huolimatta saavutettiin tuntuivat olevan yhdentekeviä. Ainoa, mistä opistossa oltiin kiinnostuneita oli se, ettei vaan toisen kunnan puolella ole enemmän opetustarjontaa kuin toisen. Tällä naapurikateudella on toki pitkät perinteet.

Nykymaailmassa kahden kunnan, jotka ovat kaukana kaupunkikeskuksista pystymättä toimimaan ”lähiökuntina” ainoa selviytymismahdollisuus on yhteistyö. Alueelliset palvelut pitää pystyä tuottamaan itse, yhteisöveronmaksajista on turha haaveilla ja yksittäisetkin veronmaksajat vähenevät vuosi vuodelta. Teknisen toimen yhdistämisellä olisi saatu parempaa ja kustannustehokkaampaa palvelua asukkaille, kuten myös itse ajamallani sivistyspalveluiden yhdistämisellä. Kummankin kunnan puolella kituutetaan miniorganisaatiolla ja ihmetellään, kun työhyvinvointikäyrät kyntää ja poissaolokuormitus kasvaa kasvamistaan. Syy ei todellakaan ole (myös ylikuormittuneissa) johtajissa, vaan puutteellisissa resursseissa. Sen sijaan, että poliittinen ”valtaeliitti” katsoisi peiliin, väistetään vastuuta ja laitetaan mieluummin viranhaltijat vaihtoon. Yhteistyön pelätään heikentävän omaa vaikutusvaltaa asioihin.

Ketkäpä tästä sitten kärsivät? No, alueen asukkaat, joiden palvelut heikkenevät ja verot nousevat. Heille syötetään autonomisen ihanuuden disinformaatiota ja luodaan illuusioita nousukkaasta tulevaisuudesta. Suomi on täynnä näitä vastaavia kuntia ihan yhtä ihanan luonnon keskellä, idyllisessä ja turvallisessa maalaisympäristössä ja osa vielä lähempänä ruuhkasuomen kaupunkikeskusten palveluita. Jos työperäiseen muuttoon ei löydy porkkanaa, saldona on ainoastaan satunnaisia eläköityviä paluumuuttajia (tekohengitystä toki sekin). Toimivalla palvelurakenteella saataisiin aikaiseksi edes pitovoimaa mutta sen tuottamiseen tarvitaan niitä henkilöresursseja. Ja sitä kuntien välistä yhteistyötä.

Porkkanat jaettiin vuosituhannen alussa ja kun sote-hässäkästä selvitään, on enää keppiä jaossa itsenäisesti toimeentulemattomille kunnille, jotka eivät ole osanneet hyödyntää omaehtoisesti yhteistyömahdollisuuksia naapureiden kanssa.

Puoluepolitikointi on ihan naurettavinta kähinää, mitä kuntien sisällä voidaan tehdä. Valtataistelun tuoksinassa kunnan etu jää helposti jalkoihin. Samoin kun periaatteellisista syistä omaan kylään tai viiteryhmään päin vetämisellä.

Alkuun viitaten, olisin voinut toisenlaisessa henkilökohtaisessa tilanteessa taistella vielä hetken tuulimyllyjä vastaan mutta nyt oli aika lähteä takaisin länteen. Olen kiitollinen Parikkalalle, Rautjärvelle ja Etelä-Karjalalle tilaisuudesta tutustua kunnallisen hallinnon kiemuroihin sekä monista hyvistä hetkistä sekä työelämässä että vapaa-aikana. Toivon, että yllä oleva vuodatukseni herättäisi eteenpäin vievää tekemisen henkeä vastaavanlaisessa tilassa oleviin kuntiin, joiden ahdinkoon on oma osuutensa myös valtionhallinnon ajoittain kuntia kuormittavilla, irrationaalisilla päätöksillä.

Hyvältä näyttää!

Kaksi viikkoa kulunut silmäleikkauksesta ja saunomiskieltokin on viimein päättynyt. Raskaan liikunnan välttämisen kakku jatkuu vielä pari viikkoa. Onneksi raskas liikunta on suhteellinen käsite. Toisen kauppakassin kantaminen on toisen parin tunnin hiihto suolla. Tai ainakin näin uskottelen itselleni.

 

 

Pääasia on kuitenkin, että elämän laatu ihan perusjutuissa on kohonnut huomattavasti. Laseja ei tarvitse kaivaa enää esiin missään vaiheessa. Puhelimella voi selailla asioita, kaupoissa näkee taas kilohinnatkin ja kirjaa voi lukea hämärässäkin ilman ongelmaa. Tällaista se varmaan oli joskus vuosia sitten mutta sitä ei enää muistanut. Hieman negatiivisena kokemuksena voi mainita, että peiliin katsoessa naamaan oli tullut leikkauksen jälkeen runsaasti ryppyjä ja parransänki oli suurentunut. 

 

 

Leikkaus Turun Silmäexperteillä itsessään oli yllättävän kivuton operaatio. Vaikka silmiin tehtiin pelkällä puudutuksella reikiä ja linssejä poistettiin sekä lisättiin, se ei tuntunut ahdistavalta missään vaiheessa, vaikka olen aina ollut vähän arka noiden silmien kanssa. Myös diapamilla saattoi olla oma osuutensa asiaan. Valonarkuutta ja pientä kutinaa oli muutama päivä leikkauksen jälkeen mutta siinäkin suurimpana aiheuttajana oli liikkeelle lähtenyt suojapiilari, joka sitten poistettiin ajastaan silmänurkasta. Toki tippoja piti hölvätä säännöllisesti ja muutenkin varoa silmien koskettelua tai roskaamista. Suojalasit yöksi löytyi laskuvarjohyppääjältä omasta takaa, joten niihin ei tarvinnut investoida.

Leikkauksessa siis vasen silmä säädettiin kaukonäköön ja oikea lähinäköön perusteellisten tutkimusten perusteella. Saatavilla olisi ollut myös melko arvokkaat moniteholinssit mutta niillä ei olisi saavutettu samoja tarkkuuksia kuin näillä erillisillä. Riskinä on se, että aivot eivät adaptoidu eriparin linsseihin, mikä ilmenee ymmärtääkseni noin viidellä prosentilla leikatuista. Itselläni adaptoituminen on käynyt sujuvasti. Lähinäkö alkoi toimia heti mutta kaukonäkö tietyille etäisyyksille ei ole vielä täydellistä. Toki prosessi saattaa kestää useita kuukausia, joten uskon vahvasti, että myös tämä puoli tulee kuntoon.

 

 

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kokeilemaan hyppäämistä ja varjoliitämistä muutaman viikon kuluttua mutta tällä tuntemuksella myös stereonäkö on ihan kunnossa. Linssien uusiminen oli onnistunut päätös, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten!

 

Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.

No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?

Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…

Jonossa ollaan!

Sain tänään kuulla, että laskuvarjohyppääjä ja laskuvarjojääkäri Pekka "Peska" Kivinen oli saanut kutsun viimeiselle konekuormalle vain muutama päivä ennen joulua.

 

Joo, kuoleehan näitä hyppääjiä jo vuosittain ja aina on surullista, kun tuttu kaveri lähtee mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa mun varsinaisesta "hyppyperheestä" lähti omainen. Tiedän, että että monia hyppääjiä surettaa näinä päivinä isähahmon menetys mutta mulle Peska oli ikäänkuin velipuoli.

Peska oli mua kuutisen vuotta vanhempi mutta hyppyiältään vain parisen vuotta vanhempi, joten kuuluimme samaan haastajaryhmään kisahommissa lähinnä Laskuvarjojääkärikoulun taidokasta henkilökuntaa vastaan. Olimme Peskan kanssa myös toki LJK:n viestimiehiä kumpainenkin varusmiespalveluksessa mutta siirtyneet sen jälkeen tavoitteellisen siviilihyppyharrastuksen pariin.

Haastamisemme tuotti ajan kuluessa myös tulosta ja pääsimme samoihin aikoihin kiinni edustuspaikkoihin. Peskan tie maajoukkueeseen tuli taitohypyn puolelta ja itse tienasin paikkani tarkkuushyppäämisestä. Yhdistettynä olisimme olleet melkoinen yleishyppykone mutta kummallakin oli oma erityisosaamisensa. Peska tapasi sössiä aina jonkun tarkkuushypyn isosti, jolloin sijoitukset putosivat huomattavasti. Itse taas olin tasisen varma 4-6 sijoittuja taitohypyssäkin, joten yleiskilpailupaikat edustusjoukkueissa kallistuivat monesti puolelleni.

 

Kotimaassa siis treenasimme paljon yhdessä kannustaen toinen toisiamme mutta kilpailimme sitten toisiamme vastaan sääliä tuntematta kisapaikoista. Maailmalla taas olimme nöyrtymässä yhdessä samassa Suomen joukkueessa, kuitenkin parhaamme yrittäen. Äkkiseltään laskin, että olimme edustusjoukkueissa ainakin seitsemän kertaa yhdessä, joista kolme kertaa jaoimme saman kämpän. Tätä kautta jaoimme myös normielämän silloiset ilot ja surut keskenämme.

Peskalla oli omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joista vain meillä lähimmillä hyppykavereilla on tietoa. Voin kertoa, että parhaat "sitkumävedin-juttuni" liittyvät juuri Peskaan mutta niistä ette pääse täällä blogissa lukemaan. Lähinnä siksi, että monet teistä ymmärtäisi ne väärällä tavalla tuntematta Peskaa ja ilman hurttia pilkettä silmäkulmassa. Voitte yrittää kaivella niitä toki ulos sopivassa tilanteessa kohtuuttomia korvauksia vastaan...

Nyyhkin äsken itsekseni hämärän ulkosaunan lauteilla muistojani Peskasta tajuten, että hän on ainakin tämän mun blogivuodatuksen arvoinen. Samalla puntaroin hyppyperhesuhdettani, mikä on itselleni merkittävä myös siksi, että ensimmäiset "isä-/velihahmot" löysin vasta harrastusteni kautta (painonnosto ja laskuvarjohyppy). Sanoisin, että mun hyppy-ydinperheeseen kuuluu isähahmona Antti ja veljinä Kuhna, Jone ja pikkuveli Oula. Näistä kaikki ovat onneksi edelleen olemassa. Perheeni omalaatuisena setähahmona nimeäisin myös Korhosen Wexin ja muut ovat sitten omalla tavallaan tärkeitä veli- ja sisarpuolia. Velipuolelle Peskalle ikuista hyppykeliä toivottaen TT! 

  

Terapian tarpeessa?

 Joo, olen vähätellyt pitkien työpäivien ja haasteiden tuottamaa stressiä ja kuormitusta. Noiden puolesta en suoranaisesti aio nöyrtyä vieläkään mutta kun niihin lisätään hieman epäonnea ja itse aiheutettua painetta, kuljetaan kyllä jaksamisen veitsenterällä.

Kuntapuolella tulosyksiköiden talous pitää säätää pakettiin pääpiirteittäin ennen joulua. Normaalin arjen pyörityksen lisäksi hankerahat pitää saada käytettyä ja raportit toimittaa käsittelyyn. Jos resursseja on jäljellä, pitää yrittää ennakoida ensi vuotta hankintojen suhteen. Tähän mausteena vähän jonkun toimialan ongelmatilan korjaussäätöä ja näiden myötä ylipitkiä yli viiteenkymmeneen viikkotuntiin venyneitä päiviä, huonoa nukkumista sekä hieman muutakin seinään törmäilyä, niin täytyy tunnustaa, että entinen alakansakoulunopettaja oli lauantai-aamuyöstä aika hajalla!

Joo, kyllähän pitkää päivää pystyy tekemään ja viiskytä tuntia perustekemistä saamaan jo kolmeen päivään tehtyä. Oman, myös itseaiheutetun päänsäryn tilanteeseen tuo se, että itselleni perustekeminen ei riitä! Mä haluan tehdä hommani odotettua paremmin ja saada sitä kautta voittajafiiliksiä myös työelämässä. Paineet ja energian kulutus on näin myös eri luokkaa. Jos asiat ei suju niinkuin on itse suunnitellut ja odottaa niiden menevän, niin se ei vaan käy! Ja mollivoittoisestihan tuo viimeinen pariviikkoinen vähän meni. Kovin isku tuli vielä viimeisenä työpäivänä, kun koulutussuunnittelijani soitti päässeensä Jyväskylän yliopistoon töihin vaiheessa, jossa hankkeemme oli saatu juuri hyvään lentoon. Siitäpä sitten työvuoden lopuksi taas rekry päälle ja iso kasa lisähommaa itselleen odottamaan vuoden alkuun.

 

 

Sain raahattua itseni kuitenkin kotiin Uttiin talviurheilunkatsomisterapian, lumityöterapian, pimeässämetsässäseisoskeluterapian ja saunanuuninluukkuterapian pariin. Voimauttavinta potkua tilanteeseen toi yllättäen myöhäisiltana selatun Keskuslukko-lehden artikkeli mielen voimasta. Mulle tämä erikoisjoukkojen sosiaalipsykologia tuntuu istuvan paremmin, kuin perusihmisen nupin ruotiminen...

Kiltaveli Vesapekka Larkkosen kirjoituksesta erityisesti nostaisin pohdinnan pessimismin ja realismin suhteesta. Pessimismiin sisältyy ajatus epäonnistumisesta, kun taas realismiin ymmärrys siitä, että onnistumista edeltää väistämättä myös vaikeuksia. Oikea optimismi ei ole sitä, että kuvittelee kaiken olevan helppoa, vaan sitä että uskoo ponnistelujen viimein palkitsevan. Tämä muistutuksena itselleni, että eipä jäädä tuleen makaamaan, vaan uusilla säädöillä taas eteenpäin!

 

 

Toinen Larkkosen lause, mistä pidin ja voin myös allekirjoittaa oli tuo "vahva mieli tykkää asua vahvassa kehossa". Näin hyvin treenanneena ja kovakuntoisena en ole ollut moneen vuoteen, enkä epäile yhtään, etteikö tuo vakuttaisi sekä henkiseen jaksamiseen että palautumiseen. Huonompikuntoinen ei olisi pystynyt varmasti työskentelemään syksyä tähän malliin, saati sitten kokoamaan itseään pettymysten jälkeen.

Päivät pitenee, helmikuun Dubain kisaa ei ole vielä peruttu ja itse itselleni säädetty urakka lähestyy puoltaväliä. Forza!

 

 

 

Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!