I'll be back?

Käytännössä mikään ei ollut muuttunut Hurghadassa viime käynnistä tai sitä edellesistä tai mistään edellisistä. Toki muutama uusi hotelli oli rakentunut Daharin kaupunginosan pohjoispuolelle, samoin kuin niiden ääressä oleva asuinkortteli. Ne tosin olivat rakenteilla jo neljä vuotta sitten ja edelleen osa niistä oli kesken. Keskeneräisyys johtunee osin myös siitä, että turistien määrä on edelleen huomattavan alhainen huippuaikoihin nähden. Etenkin suomalaisten ja venäläisten määrä alueella on romahtanut. 

Turistien vähäinen määrä johtuu osittain turhasta levottomuuksien pelosta mutta myös siitä, että todellakaan mitään ei ole tapahtunut tavalla, jolla aluetta saisi viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Sivupihat, takapihat ja suurelta osin myös paikallisten etupihat ovat yhtä suurta kaatopaikkaa. Katuja vähän siistitään mutta näyttäisi siltä, kun roskat vain siirrettäisiin pari metriä sivuun pientareelle. Aina vaan enemmän ympäristövalveutuneita ”länkkäreitä” on todella vaikea saada saapumaan toista kertaa tuonne, jos kyseessä on pelkkä rentoutumisloma. Eri asia on kaltaiseni sukellusturistit, jotka saapuvat paikalle pelkästään sitä varten ja joille riittää muutenkin sukelluspäivän päätteeksi halpa päivällinen, pari olutta, suihku ja punkka.

Vaikka esimerkiksi Thaimaankin jätehuollossa on toivomisen varaa, on ”kosmeettinen” tilanne siellä huomattavasti parempi. Tosin viidakkoon on helpompi kätkeä kotikaatopaikat kuin aavikolle! Egyptin plussana on toki yli puolet lyhyempi (myös halvempi) lentomatka ilman aikaeroa.

Jäteongelma etenkin muovipussien ja kertakäyttöjuomapullojen osalta ei ole ainoastaan Egyptin ja Thaimaan ongelma. EU:n alueella ainakin Itä-Eurooppa ja osin Balkanin alueista ovat yhtä muoviongelmaisia maita.

Egyptissä olen aina ihmetellyt, miten valtiolla on varaa pitää megalomaaninen määrä poliiseja töissä? Turistin kannaltahan ongelma on positiivinen, koska oikeasti lähes joka kulmalla näissä turistikohteessa partioi vahvasti aseistettuja poliisisetiä. Lisäksi kaikilla julkisilla rakennuksilla on oma poliisipäivystys sekä edessä että takana ml. tietysti moskeijat ja kirkot. Päästäkseen Daharin koptikirkkoon joutuu kulkemaan myös metallinpaljastimien läpi.

Toinen ammattikunta, joille kaikille ei voi löytyä töitä on taksikuskit. En ole missään maailmassa nähnyt niin paljon takseja liikenteessä kuin Hurghadassa! Niitä kulkee ohitse viidenkymmenen metrin välein ja jokainen tööttää sinulle tiedustellen kyytitarvetta. Poliiseille palkan maksaa valtio mutta kukahan näille taksikuskeille maksaa?

Thaimaassa kaikki ajavat skoottereilla mutta Hurghadassa on liikenteessä massoittain moottoripyöriä. Lähes kaikki ovat Kiinan tuontitavaraa ja kuutiomäärä ei paljon sataaviittäkymmentä ylitä mutta ne on oikeasti moottoripyörän näköisiä verrattuna länsimaiden ”transformers-monstereihin”. Juuri sellaisia seiskytluvun pyörien näköisiä, joihin olen itse ainakin mieltynyt. Upouuden kinkkipyörän omistajaksi pääsee sitäpaitsi 700 eurolla! Kypärää ei käytä tietenkään kukaan – niitä ei edes myydä…

Matkailun kehittämisessä olisi siis paljon tehtävää, niinkuin kaikessa muussakin. Varmasti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisu on ensisijalla. Toki sillä olisi myös epäsuoraa vaikutusta matkailuliiketoimintaankin. Mubarakin aikana kaikki oli kuulemma paremmin mutta toisaalta Sisi saa arvostusta vahvana ja oikeudenmukaisena johtajana. Ja senhän tiedämme kotimaastakin, että edellinen ja tuleva hallitus on aina parempi kuin vallassa oleva!

Todennäköisesti palaan Egyptiin vielä sukelluksen merkeissä mutta kuten aiemmin totesin, meren lämpötilasta johtuen ajankohta tulee olemaan jonain syksynä!

Pinnan alta!

Vaikka olen ollut useasti sukeltamassa täällä Hurghadassa, harvoin on sattunut yhtä ja samaa sukellusfirmaa kohdalle. Vaihtuvuus on melko suurta sekä omistajilla että työntekijöillä etenkin, kun edellisestä kerrasta oli jo nelisen vuotta. Siispä arvoin yrityksen sijainnin, kotisivujen ja mahdollisten suositusten perusteella. Oma vene on osoitus vakavaraisesta toiminnasta, ulkomaalaiskouluttajat tietynlainen laadun tae ja tämänkertaiseen yritykseen päätymiseen vaikutti myös se, että joku saksalainen DM (sukellusohjaaja) oli kertonut palvelun olevan asiallista.

Niinpä sitten jo saapumisiltana kävin kysymässä parin päivän päähän mahdollisuutta sukeltamaan ja ilman muuta se toimisi. Tulen vaan kahdeksalta aamulla paikalle ja lähdetään merelle. Kävin toki vielä edeltävänäkin iltana tarjoutumassa tekemään paperityöt ja näyttämään lisenssini mutta sanottiin, että tulen vain seuraavana aamuna paikalle, niin hoidetaan ne sitten veneellä, mikä on toki ihan ok käytäntö.

Poikkeuksellista sitten kuitenkin oli, että täytin kyllä vastuuvapautuksen mutta koskaan kukaan ei halunnut nähdä omaa DM-lisenssiäni eikä kysellyt tarkemmin sukellustaustasta mitään. Olihan minulla toki omat kamat mukana, jotka kähevästi laitoin heti kuntoon veneellä mutta jos oikeasti jotain vaikka ihan vahingossa sattuisi, luulisi jonkun nolevan pulassa asian tiimoilta. Outoa oli myöskin se, että papereissa ei kysytty yhteystietoa ”shit happens-tilanteen” ilmoitusta varten.

Parannettavaa oli myöskin asiakkaiden briifaamisessa verrattuna esim. Thaimaassa totuttuihin käytäntöihin. Toiminnasta veneessä (hätätilanteet, pelastusliivit yms.) ei annettu minkäänlaista ohjeistusta ja sukellusbriefikin oli pelkistetty, jossa kerrottiin, että tässä ollaan ja tuonne mennään. Ei mitään merkeistä tai mahdollisesta nähtävästä. Toki oma sukellusryhmäni oli aika kokenut enkä tiedä saivatko aloittelijat partemmat briefit ennen veteen menoa. Myöskään minkäänlaisista paritarkastuksista ei edes mainittu, saat sitten toteutettu.

Laiva oli kyllä tosi siisti ja välineet hyvässä kunnossa. Ilmoja kyseltiin pinnan alla ja sukeltaminen sujui joustavasti. Lounas oli myös erinomainen, kuten miehistön palvelukin. Huonoa tuuria oli kylläkin kelin suhteen, sillä juuri tuona ekana päivänä oli viikon kovimmat tuulet. Sen lisäksi, että se sotki näkyvyyttä pinnan alla, palelu sukelluksen jälkeen oli melkoinen. Tähän aikaan vuodestahan Punaisen Meren vesi on vain hieman yli kaksikymppistä mutta sen kyllä pitkällä puvulla ja hupulla kestää mutta navakka tuuli pyyhkii tehokaasti veneessä iholta pois kaivatun auringon lämmön. Ilma oli kuitenkin 27 asteista! Tuulen takia jouduimme tyytymään myös suojaisaan mutta melko vaatimattomaan sukelluskohteeseen, jossa ei ryhmällemme ollut juurikaan nähtävää. Tulipahan kuitenkin kausi avattua.

Toisella sukelluspäivällä tuuli oli tyyntynyt ja lähdettiin vähän pidemmälle etsimään delfiinejä ja kuten omaan sukellustuuriini kuuluu, tuloksetta. Tarkasti ottaen delfiinit kyllä nähtiin saavuttaessa kotisatamaan iltapäivällä mutta sukellusseuraa niistä ei saatu.

Valittaen täytyy todeta, että myös Punaisella Merellä koralliriutat ovat eri näköisiä kuin kuusitoista vuotta sitten, jolloin sukelsin täällä ensimmäistä kertaa. Riutat ovat pienentyneet ja värit himmenneet. Myös massiivinen muovipussien käyttö ja yhdistettynä surkeaan jätehuoltoon ei voi olla vaikuttamatta rannikoiden ekosysteemiin. Pitäisiköhän laittaa Sisille sähköpostia? Thaimaan hallitukselle jo laitoin ja siihen jopa vastattiin!

Istuessamme sukelluspäivän jälkeen kantakuppilassa Stelloilla totesimme kyllä saksalaisen sukellusparini Roberton kanssa, että näille ”arktisille” kevätsukelluksille emme tänne enää saavu. Jonain syksynä sitten taas, kun vesi on miellyttävästi 28-asteista...

Hermoja lepuuttamassa säästöbudjetilla.

Koko talven odotin, että saatuani duunipaikan ehtisin sitä ennen poiketa vielä sukeltamaan edes viikoksi Egyptiin (mieluiten kahdeksi Thaimaahan). Alkoi vaan sitten talvi lähestyä loppuaan ja töistä ei tietoakaan. Työn hakuhan hoituisi mistä päin maailmaa tahansa mutta mahdolliset haastattelut pitäisi pystyä hoitamaan paikan päällä.

Tulikin sitten oikeastaan viimeinen sauma. 21.3. tostai-aamuksi oli kutsu haastatteluun työpaikkaan, johon kaikki kokemukseni ja tieto-taitoni täsmäävät ja kyseisen työn aloitus olisi 1.4. Siinä se Egypti-viikko sitten olisi! Äkkilähtö-lento Hurghadaan perjantaiaamuna 300 euroa ja hotellihuone tutuilta nurkilta 100 euroa viikolta. Kolme sukelluspäivää 100 euroa ja vähän halpaa syötävää ja juotavaa. Siinä suunnitelma 700 euron budjetilla. 

Kulmakunta on tosiaan niin tuttua, että sieltä löytyy jopa paikallisia kavereita. Näin lyhyellä reissulla se helpottaa keskittymistä oleelliseen, kun ei tarvitse ihmetellä mistä löytyy mitäkin ja kuka huijaa ketäkin. Egyptissä mitä suurimmassa määrin asenne ratkaisee. Jollet siedä länsimaisen mittapuun mukaan alkeellisia oloja, arabikulttuuria ja jatkuvaa kaupanteon yritystä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla, mene muualle tai linnottaudu all-inclusive-hoitolaan! Muista myös, että egyptiläiset ovat rehellisiä. Varastaminen on uskonnossakin kiellletty mutta huijaaminen ei. Sehän on vain vaikkapa kaupan teossa huijattavaksi tulijan omaa tyhmyyttä!

Siispä täällä taas! Rukoukset kaikuvat ja kuppiloissa soi paikallinen vingutus. Kaduilla asiakkaita metsästävien taksien torvet tyyttävät ja kaupustelijat haluavat vain ”jutella” kanssasi ja ehkäpä jopa antaa pienen lahjan. Wifeillä ei ole yhteyttä internetiin, suihkuvesi on hyvällä onnella haaleata ja hotellin yksityinen ranta onkin yllättäen maksullinen. Täällä on tapana, että esitteissä ja kaikessa kaupanteossa luvataan aina enemmän kuin tarjotaan. Mutta senhän jo toki tiesinkin ja pärjään täällä oikein hyvin. Aurinko paistaa, kaikki on halpaa ja täällä Daharin kaupunginosassa näkee vähän paikallistakin elämää. Pikku-Salahit potkivat kivikadulla kulahtanutta jalkapalloa ja aaseilla kuljetetaan tavaraa paikasta toiseen. Sakkalan turistikeskusta on etelämpänä ja muut lomahelvetit all-inclusive-ghettoineen taas pohjoisempana. Noissa ”paremmissakin” paikoissa kannattaisi käydä kurkistamassa kulissien taakse aidan toiselle puolen nähdääkseen todellisuuden ja huomata tulleeksi huijatuksi näennäisen hygienian ja siisteyden suhteen.

Ruoasta olen puhunut aiemminkin. En ole enkä aio pilata lomiani käsidesien ja valikoidun syömisen kanssa! Pöpö tulee, jos on tullakseen kahvikupissa, haarukassa tai missä vaan. Luuleeko joku, että kahvit ja teet keitetään pulloveteen tai että sitä käytettäisiin tiskaukseen? Siis, harjaan hampaat ihan raanavedellä ja kosken syömisiin paljain käsin. Tämä kaikki edelleen hengissä ja ilman sairaalakäyntejä.

No, mitäpä sitten turvallisuuteen tulee? Luulenpa, että olen huomattavasti enemmän turvassa terrorismilta täällä kuin missä tahansa Euroopan suurkaupungissa. Tullessani illalla seitsemän euron Stella-oluella höystetyltä pizzapäivälliseltä, näköetäisyydellä hotellin portailta päivysti kaksi eri rynnäkkökiväärein varustettua poliisipartiota. Luulen nukkuvani yöni sen suhteen melko rauhassa! Kadun ylityksissä pitää olla toki tarkkana ja tietenkään epämääräisiin aikoihin ei kannata eksyä epämääräisiin paikkoihin, niin kuin ei missään muuallakaan! Sukellusturvallisuudesta tullee pian ihan oma postauksensa.

Ai niin, se duunipaikka! Tätä julkaistessa tänään luvattua tietoa ei ole vielä saapunut, joten hermojen lepuutuksen lopullinen tilanne jää vielä arvoitukseksi... 

(Työ)elämä on laiffii!

Mielessä kypsynyt ajatus siitä, että voisi ottaa pikkuhiljaa "Clark Kent-vaihteen" päälle muutaman kymmenen trikoissa ja viitassa huidellun vuoden jälkeen aktivoitui muutama vuosi sitten käytäntöön. Koska kaikki nuo vuodet, jolloin oli muuta puuhaa olivat pois työuran luontaisesta kehityskulusta varapomosta pikkumoksi ja siitä isomman pomon varapomoksi ja niin edelleen, kuvittelin, että pystyn oikomaan tuon kehityskulun opiskelelmalla.

Koulutushan on kai sitä varten, ettei tarvitse kantapään kautta opetella kaikkia asioita ja tehdä samoja virheitä uudelleen ja uudelleen? Samalla saadut valmiudet antavat mahdollisuuden kehitystyölle ja innovaatioille. Ja ihan huippua oli, että opiskeluelämä (kuten muistaakseni jo nuoruudessakin) antoi mahdollisuudet toteuttaa lähes täysipainoisesti myös tuota trikoo-viitta-laiffia.

Kävin siis täydentämään kasvatustieteen maisteriopintoja  ensin hallinnon ja sitten johtamisen yliopistotutkinnoilla. Opiskelu sinänsä oli helppoa ja hauskaa mutta kurssin vetäjien ja itseään kehittämässä olevan aikuisopiskelijan tavoitteet eivät aina kohdanneet. Suorituksien arvostelussa kun on käytössä samat kriteerit kuin varsinaisilla, aloittelevilla yliopisto-opiskelijoilla. Paatoksellisessa, myös omien mielipiteiden täyttämässä raportin kirjoittamisessa ei tahdo aina pysyä liittet ja viitteet mukana, saati sitten, että kokonaisuudessa raportin muotoseikkojen täyttämiseen kansilehtineen sai aikaa kulumaan lähes saman verran kuin kirjoittamiseen.

No joo, en kyllä jaksanut niihin intohimoisesti panostaakaan, kun en todellakaan harjoitellut gradun tekemistä varten, kun se on jo ollut yliopiston hyllyssä pölyyntymässä kolkytä vuotta! Niinpä sainkin useammankin kerran vääntää asiasta kurssin vetäjien kanssa ja tehdä kompromisseja. Se tarkoittaa, että ansiokkaasta sisällöstä huolimatta arvosanaksi tuli muotoseikkojen takia tietotasoa kehnompi arvosana. No, se riitti kyllä minulle mutta muotoseikkojen osalta voisi tietämystään täydentävien aikuisopiskelijoiden kanssa lopettaa tuollaisen niuhottamisen!

Toinen kritiikki yliopistoja kohtaan on subjektiivinen kurssimateriaalin valinta. Löysin monesti paljon tuoreempaa ja parempitasoista lähdemateriaalia opintoihin mutta kun ne perhanan lähteet ja viitteet piti silti kaivaa siitä ilmoitetusta kirjasta! Lisäksi sain kyllä odotella luvattoman kauan joidenkin kurssien tuloksia.

Pääongelma on kuitenkin se, että näistä opinnoista ei meinaa olla mitään hyötyä, kun niitä ei pääse käytännössä kokeilemaan. Ohitseni menee rekryissä oikealta ja vasemmalta henkilöitä heikommalla tieto-/opintotasolla, koska he ovat istuneet kakskytä vuotta siellä tietokoneen takana, kun olen itse hyppinyt, sukellellut ja kiipeillyt ympäri maailmaa, kasvattaen siinä sivussa muutaman ikäluokan myös pelastamaan sitä (maailmaa)! Sehän ei ole mitään kokemusta, kuten ei myöskään se, että on pyörittänyt toistakymmentä vuotta asiakkaita kansallispuistossa hommaten ja huoltaen kaikki tarvittavat välineet tehden yömyöhään tarjouksia ja suunnitellen uusia tuotteita. Usein myös ne, jotka eivät ota minua edes haastatteluun ovat virassaan heikommilla opinnoilla ainakin henkilöstöhallinnon ja rekrytoinnin suhteen!

Jos haluat edetä urallasi, älä opiskele, vaan hivuttaudu pikkuhiljaa työelämässä pallilta pallille ja tee tarkkaan mitä käsketään. Älä sooloile, sillä voit tehdä virheitä ja muista mielistellä isompia pomoja. Sillä tavalla voit edetä ennen eläkettä välitason johtajaksi, mistä on sitten mukava siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle jatkamaan vesijuoksuharrastusta ja sauvakävelylenkkejä sekä muistelemaan räväköitä jokavuotisia kaupunkilomamatkoja.

Onneksi olen osannut sössiä työurani!

Tyhjän perässä!

Laitetaanpa välillä päivitystä yksityisestä aktiivimallistani omavalintaisena työttömänä työnhakijana. Tässä olisi nimittäin ollut tarjolla yksi erittäin houkutteleva vuorotteluvapaasijaisuus mutta selvitettyäni juurta jaksain asiaa, en virkavapaalla olijana kelpaa virallisesti työttömäksi työnhakijaksi, joten se siitä!

Yllättäen pääsin kuitenkin viime viikolla jo toisen kerran vuoden työnhakujen aikana haastatteluun. Homma olisi ollut sopivasti haasteellinen ja ehdin tehdä sen osalta pari päivää pohjatyötä ennen sovittua aikaa.

Niinpä ajoin lumimyräkässä reilut sata kilometriä haastattelupaikalle ja selvisin jopa omasta mielestäni erittäin hyvin sessiosta. Tietysti hieman epäilystä herätti yksikön johtajan lausunto siitä, että hän toivoi pääsevänsä tulevaisuudessa yhteistyöhön, vaikkei minua juuri tähän valittaisikaan. Toinen, mikä etukäteen hieman ihmetytti oli se, että yksikön sisällä oli ennestään palkattu projektityöntekijä, joka oli esivalmistellut kyseisen hankkeen.

Juuri niin, paikka oli valmiiksi pedattu kyseiselle henkilölle ja haastattelukierros järjestettiin vain muodon vuoksi, julkisen sektorin kriteerit täyttämään! Tällainen on tosi halventavaa vakavasti työtä hakevaa henkilöä kohtaan ja moraalisesti erittäin arveluttavaa. Syytönhän yksikön johtaja siihen on. Vika on systeemissä, mikä pakottaa selvässä pelissä kiusaamaan myös sivullisia.

No, minulle se oli hyvä harjoitus mutta heikommassa taloudellisessa asemassa olevalle työnhakijalle muutaman sadan kilometrin turha matkustaminenkin on epäinhimillistä. Onnistuin hyvin haastattelussa ja sain sitä kautta itsevarmuutta mahdollista tulevaa oikeaa haastattelua varten. Opin valmistautuessa uusia asioita, joista voi olla tulevaisuudessa hyötyä ja luulen, että kyseinen haastattelijakin jäi pieneen kiitollisuuden velkaan asian tiimoilta, mitä saatan pystyä hyödyntämään jo seuraavassa haussa.

Positiivista oli myös se, että ilmoitus valitsematta jättämättä tuli nopeasti. Vastaavanlaiseen hyvään käytäntöön on pystynyt ainoastaan Fazer ja Kouvolan kaupunki aiemmin. Mm. kaikki valtion hallinnon yksiköt, UPM ja OAJ ovat pihdanneet rekrytoinnin tuloksia jo kuukausitolkulla! Oletusarvona tietysti on, että ellei viikon sisällä hakuajan jälkeen oteta yhteyttä, tilanne on ohi.

En jää vieläkään tuleen makaamaan! Pienen suvantovaiheen jälkeen, missä haettavaksi tuli vain "pakollisia" puolikiinnostavia hommia, edessäni on jälleen yksi paikka, jonne todella haluaisin päästä ja johon minulla on kaiketi realistiset mahdollisuudetkin. Aion panostaa siihen täysillä seuraavat kaksi viikkoa ja toivottavasti sen jälkeen koko lopun työurani. Unohtamatta kuitenkin rakentaa back-upia pettymyksen varalle...

Hautomishommia!

Tämänhetkisen elämäntilanteen muokkaaman päivärytmin myötä on tullut aiempaa enemmän perehdyttyä kansojen syvien rivien karkeaan filosofointiin. Ensinnäkin aamulla on aikaa lukea rauhassa päivän aviisit eli Kouvolan ja Helsingin Sanomat. Tuon tutkiskelun jälkeen ja aamukahvien jälkeen seuraa vielä tuoreiden uutisten tarkistus YLE:ltä ja vähän Twitteristäkin samalla, kun toiveikkaana avaa tietokoneen yhdeksän maissa odotellen haastattelukutsua edes johonkin haettuun duunipaikkaan. Kun valtiolle.fi:stä ja kuntarekrystä on vielä tarkistettu mahdolliset aamupäivän uudet potentiaaliset duunipaikat, on aika siirtyä "ajatushautomoiden" syövereihin!

Ensimmäisenä vuorossa on Kouvolan jäähallin punttisali, jossa pääsee kuulostelemaan treenin ohessa pajamiesten mielipiteet maailman menosta. Niin kuin ennalta voi arvata, testosteroinin tuoksuisessa ympäristössä ei keskustelut kulje kukkahattutäti-linjoilla. Onneksi kuitenkin pääsääntöisesti aihepiirinä on urheilu- ja liikuntapolitiikka sekä valtakunnallisella että etenkin kunnallisella tasolla. Pääasiassa kaikki on perseellään mutta se ei ole Lappalaisen Kalen (pajan oma vahtimestari) syytä. Vika on johdossa sekä poliitikoissa ja ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin.

Koska olen edelleen virkavapaasta huolimatta kaupungin työntekijä, pääsen henkilökuntaetuna pajan jälkeen uimahalliin saunomaan ja vetämään muutaman altaanmitan jäähdyttelyksi oikeaan treeniin. Sieltäpä sitten löytyykin yksi Suomen kovimmista ajatushautomoista Esson baarin lisäksi. Saunan lauteilla käsitellään monenmoisia epäkohtia, avautujasta riippuen. Useimmiten kuitenkin probleemit liittyvät päivän politiikkaan.

Näiden tavallisten talliaisten ajatushautomoiden pohdinnat pohjautuvat useimmiten terveeseen maalaisjärkeen, toisin kuin yleisönosaston nimettömien räksyttäjien mielipiteet, joissa ei ole mukana muuta kuin patoutunutta katkeruutta ja aamiaiseksi nautittuja kärpässieniä. Kovin usein kyllä järkevänoloisesta argumentoinnista puuttuu kuitenkin laajempi näkemys ja taustatieto asioihin liittyen. Itse hieman normaalia enemmän kunnalliseen ja valtiolliseen päätöksentekoon sekä oikeuskäytäntöön perehtyneenä olenkin löytänyt itseni usein näissä keskusteluissa varovasti puolustamassa paheksuttua instanssia.

Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä päättäjät tyhmiä. Häikäilemättömyys ja oman edun ajaminen on sitten eri juttu. Maalaisjärki on hyvä kyseenalaistaja mutta huono tuomitsija. Valitettavasti tämän vapaan informaation levityksen maailmassa maalaisjärkeenkäyvät asiat saadaan näyttämään helposti totuuksilta ilman, että kaurapuuroa on alettu edes keittelemään, saati nauttimaan!

Yleiset saunat, punttisalit, Esson baarit ja vastaavat ovat kuitenkin soisaalipsykologisesti huippupaikkoja. Tulee hyvä mieli juputtaa kollektiivisesti mieltä painavista jutuista ja joukkoterapia helpottaa niihin liittyvää ketutusta. Maailma on sen jälkeen taas hieman parempi paikka...

Kuntapolitiikkaa rautalangalla

Kouvolan kaupunginhallitus väläytteli säästöehdotuksissaan työntekijöiden yt-neuvotteluja mahdollisten virkojen uudelleenjärjestelyn tiimoilta. Toki ajankohta on sinänsä otollinen uusille virkajärjestelyille vuoden alusta joka tapauksessa voimaan tulevan sote-uudistuksen myötä mutta jollei siihen liittyvä strategia tarvittavine rakenteineen ole tiedossa jo tässä vaiheessa, osoittaa se melkoista kyvyttömyyttä päätöksenteossa!

Ei luulisi olevan vaikea ennustaa, millä kokoonpanolla jo vuosia muutenkin pyöritetty sivistys ja tekninen puoli saadaan pyöritettyä tulevaisuudessa, etenkin kun rakenteisiin liittyvistä visioista on edes jotenkin päästy yhteisymmärrykseen. Toivottavaa tietysti on, että työskentely tehostuu uusien kuvioiden myötä siten, että etenkin hallinnon virkojen määrää voidaan jossain vaiheessa supistaa, koskien myös poliittisten päätöksentekijöiden henkilömäärää. Tämä kuitenkin saadaan aikaan luonnollisen poistuman kautta ilman työilmapiiriä heikentävää ja tehokasta, innovatiivista työskentelyä lamauttavaa uhkailua potkuista.

Kuntatyötä pystyttäisiin tehostamaan paljon myös ajanmukaisemmilla johtamis- ja työskentelytyyleillä etenkin välijohdon osalta. Ensinnäkin tuossa portaassa työskentelee paljon henkilöitä ilman viran tulokselliseen hoitoon tarvittavaa johtamiskoulutusta. Minkä takia? No, ensinnäkin sitä ei vaadita noihin virkoihin, vaan mitä kauemmin olet pyöritellyt papereita (tai nykyään ehkä tiedostoja) ilman virheitä edellisellä suoritusportaalla, sen varmemmin saat paikan seuraavalta sähköpostijohtamistasolta. Tähän vaikuttaa myös se, että rekrytointia suorittavilta virkamiehiltä ei vaadita myöskään minkäänlaista koulutusta ja kykyä tuloksellisen rekrytoinnin suorittamiseen, mikä oikeasti on kyllä ammattilaisten hommaa. Julkisessa hallinnossa on jämähdetty varovaiseen varman päälle pelaamiseen, mitä poliittisten päättäjien yt-uhkailut ei kyllä yhtään helpota. Turha odottaa nykyajan haasteisiin vastaavaa innovatiivista ja visionääristä johtamista! Jos joku virkamies oikeasti yrittää ehdottaa jotain merkittävää koko organisaatiota pitkällä tähtäimellä hyödyttävää kehitysideaa, ensimmäiseksi hänet ristiinnaulitaan nimettömästi yleisön osastolla ja sitten asiasta yleensä hyvin vähän perillä olevat poliittiset päättäjät torpedoivat idean äänestäjien (nimettömät yleisön osastolta) menettämisen pelossa. Helpompaa on vain pitää saavutetut asemat ja pysyä piilossa tietokoneen takana.

Kysymys on kulttuurista, johon tarvitaan muutosta. Otollinen etsikkoaika taas tuolle muutokselle on juuri nyt! Nimettömät yleisön osaston kirjoittajat vahingoniloisena seuraavat hallituksen kompurointia maakunta-uudistuksen parissa tajuamatta, että se on itse asiassa jo tapahtunut. Sote-puoli on irrotettu kuntien hallinnosta perustettuihin maakunnallisiin yksiköihin, joiden palvelukseen suuri osa virkamiehistä siirtyy Kouvolassakin vuoden alusta. Nyt olisi erittäin järkevää kuntien kannalta saada aikaan mahdollisimman nopeasti myös niiden erillistalous- ja poliittinen hallinto. Kyllä helpottaa. Kuntien kontolle jäävät siis pääasiassa alussa mainitut sivistys ja tekninen toimi, mikä helpottaa ylimmän johdon strategista portfoliojohtamista ja myös poliittinen päätöksenteko helpottuu. Valtuutettujen ei tarvitse hallita yhtä monialaisesti käsittelyn kohteena olevia asiakenttiä, jolloin alakansakoulupohjiltakin voi pystyä pienen rautalangastaväännön jälkeen tekemään järkeviä päätöksiä!

Hallinnossa taas porukka joka tapauksessa vähenee, jolloin myös yhteisöllisyys ja sen mukanaan tuoma mahdollisuus toimialojen välisen verkostoitumiseen ja informaation kulkuun paranee. Henkilöstöhallinnolta vapautuu viimein resursseja työyhteisön hyvän johtamisen kehittämiseen ja rekrytointien tehostamiseen. Luovuus ja työtehokkuus kasvaa, minkä johdosta voidaan jossain vaiheessa myös saada niitä kaivattuja henkilöstösäästöjä ilman repimistä. Niin, ja tietysti luottamusmiehiä sekä lautakuntia tarvitaan huomattavasti vähemmän ja saadaan nekin palkkiot oikeaan kehitystyöhön. Tai sitten ei...