Kulttuuriministeriksi!

Routapossun rooli oli siis pahasti uhkaamassa, viimeiset oljenkorret enää olemassa ja muutama kivi käännettävänä, kun henkilökohtainen rekrykujanjuoksuni laukesi ja löytyi viimeinkin taho, jolle pääsin oikeasti esittelemään kyvykkyyttäni tehtävien hoitoon ja joka myös vakuuttui siitä.

Puolitoista viikkoa ennen koulujen alkua käännyin jo ammattiauttajan puoleen, kun tapasimme kiltaveli Toni Koskisen kanssa HRS-Advisorsin toimistolla, Espoossa suunnitellen toimivampaa työnhakustrategiaa. Samoihin aikoihin sain kuitenkin jo syksylle tarjouksen varhaiskasvatuksen projektista Jordaniassa, joten yllättävä, vaikkakin erityissäätöä tarvitseva "back-up" oli ilmaantunut myöskin sisällä olevalle kahdelle työnhaulle, jotka sain luvan katsoa ennen mahdollista Amman-pestin vastaanottoa.

Kuten oletettavaa oli, Kouvolan kaupungin sivistystoimi ei edelleenkään tarvinnut osaamistani mutta Etelä-Karjalan suunnalla oli ulottuvilla erittäin mielenkiintoinen pesti, jonka "rekrykisaan" valmistauduin huolellisesti jo ennen haastattelukutsua ja erityisen syvällisesti kutsun jälkeen.

Kunnanhallituksen haastattelu oli Parikkalassa maanantaina ja keskiviikkona oli alkamassa ope-duunit, kun tiistaina illansuussa kunnanjohtaja soitti punttisalille ja kertoi valinnastani Simpelejärven opiston rehtoriksi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös vapaa-aika-, kulttuuri- ja kirjastotoimen päällikkyys!

Pelastusrenkaan heitto "routapossuuteen" Parikkalan suunnalta ansaittiin pitkälti melko laaja-alaisen toimenkuvan myötä, johon harraste- ja organisaatiotoiminnan myötä omaan kattavaa näkemystä. Alakansakoulun opettaja on myös pätevä kulttuurin "moniottelija" ja pitkä kokemukseni matkailualalta tuo varmasti lisäarvoa myös kunnan elinkeinotoiminnan kehittämiseen.

Pääsyy valintaan oli kuitenkin ehkä se, että julkisella puolella olin ensimmäistä kertaa haastattelussa, jossa valittavaa EI OLTU SOVITTU ETUKÄTEEN! Sain ihan oikeasti huomiota mielipiteilleni, kehittämisehdotuksilleni ja pikku innovaatioille opistotoimintaan liittyen.

Aloitan Parikkalan palveluksessa virallisesti syyskuun alussa mutta koska haluan hoitaa homman parhaalla mahdollisella tavalla, olen omaehtoisesti aloittanut perehtymisen tulevaan tehtävään kunnanjohtajan tärkeällä myötävaikutuksella. Tavoilleni uskollisena se alkoi 800-sivuisesta Parikkalan historiasta, koska tuntemalla historian, saat ymmärrystä vallitsevaan kulttuurin ja ihmisiin sekä suuntaviivoja tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin.

Hauskana yksityiskohtana imagon vankina olemisesta, josta olen aiemminkin maininnut, paikallislehdessä tietysti uutisoitiin, että opiston rehtoriksi on valittu LASKUVARJOHYPPÄÄJÄ ja myös sitten vähän kyseenalaistettiin sen myötä kyvykkyyttä vastuunalaisen tehtävän hoitoon. Jos kyseiseen virkaan valittu olisi harrastanut vaikkapa juoksua, olisiko otsikossa ollut, että opiston johtoon on valittu LENKKEILIJÄ? Epäilen...

Odotan innolla hienoa tilaisuutta päästä hoitamaan ja kehittämään perinteikästä rajakuntaa yhteistyössä muun hallinnon, luottamusmiesten, yhteisöjen, yritysten ja ennenkaikkea kuntalaisten (sekä Parikkala että Rautjärvi) kanssa. Kiitos luottamuksesta!

Marjan metsästyskausi.

Se on taas aika vuodesta, jolloin mammat viuhtovat metsissä keräämässä raakoja marjoja, kun muuten joku toinen ehtisi kerätä ne. Ensin hyperventilointia aiheuttaa mustikat, joita ei ennusteiden mukaan koskaan ole ja silti niitä riittää marraskuulle asti. Seuraavana poimitaan ra'at puolukat ja siinä välissä pöllytetään vattupuskia.

Oma marjankeruuaikani alkaa syyskuulta, jolloin puolukatkin alkavat olla kypsiä ja metsästä löytyy edelleen jalkapallon kokoisia puolukoita thaikkupoimijoista huolimatta. Karpaloita poimitaan suolta sitten sormet kohmeessa loka-marraskuussa. Pari vuotta sitten lumitilanne saalli puolukoidenkin poimimisen vielä jouluaatonaattona!

Poikkeuksena kuitenkin on omaakin sielunelämää jo heinäkuulla häiritsevä lakka, jonka kimpussa etenkin täällä Tyrrin banaanilaakson harvoilla kasvupaikoilla pitää olla ajallaan. Lakka on toki siitä hyvä, että raakana sitä ei oikein pysty irroittelemaan varvusta, joten jonkinlainen kypsyysaste on taattu. Kypsynyt marja putoaa myös melko nopeasti sammalikkoon, joten poiminta-aika on huomattavasti rajatumpi kuin mustikalla tai puolukalla puhumattakaan karpalosta, joita voi käydä saalistamassa vielä keväällä lumien sulamisen jälkeenkin.

Ilman vaimon ahkerointia marjametsällä ei kuitenkaan aamupalan kanssa olisi metsän antimia tarjolla pitkin talvea. Lakkasaaliista riittää iloa vain muutamaan erikoishetkeen ja myöhäissyksyn marjastukseni katoaa muutaman päivän online-iskuina aamurahkan sekaan.

Metsämarjastuksen terveydellisiin vaikutuksiin kuuluu tietysti hyvä syy lähteä metsään tallailemaan. Kun eilen aurinkoisena kesäiltapäivänä palasin lakkametsältä suolta ensin riistapellon läpi viljapellon laitaa välimetsään keräillen samalla vihtaoksia polun varren koivuista ulkosaunaa varten, tuli hetken aikaa taas tajuttua, miten etuoikeutetusti saa elää sellaista normisuomi-ihmisen unelmaa. Oman talon "takapihalta" löytyy marjametsät ja hiihtosuot, pihalla on marjapensaat, omenapuut ja toistasataa vuotta vanha ulkosauna. Keskustaan on kuitenkin vain viidentoista minuutin auto- tai moottoripyörämatka ja omiin intresseihin tiukasti kuuluvalle lentokentälle vartin fillarointi. Puolentoista tunnin ajomatkan päästä löytyy lammen rannalta kesämökki soutuveneineen.

Mitä pidemmän aikaa tulee koluttua maailman hyppykenttiä tai koralliriuttoja, sitä enemmän ajatus palaa näihin arkisiin, turvallisiin kotijuttuihin. Suomalainen metsä on ihan paras tallailupaikka, kotisaunan löylyjä ei voita mikään ja omalla pihalla puuhastelu antaa parasta mielen terapiaa. Ehkäpä sen tajutakseen pitää kuitenkin käydä poimimassa marjoja aina vähän kauempaakin!

Turpiin huoltsikalla?

Ehkä maailman toiseksi turhin vaatekappale on nahkainen jengiliivi, jolla ei ole vaatemerkityksyksessä mitään tekoa. Eikä tietysti ole tarkoituskaan, koska funktio on osoittaa kuulumista sidosryhmään, kertoa ehkä hieman kantajansa sielunelämästä ja herättää mahdollisesti kateutta muissa. Eli niin ihanan tarpeellinen pullitelustatustarvike! Kuten moottoripyöräkin...

Asia aktivoitui kohdallani liityttyäni oman vahvan sidosryhmäni, Laskuvarjojääkärikillan hiljan perustettuun ja virallisesti autorisoituun moottoripyöräjengiin. Vaikka taloustilanteeni ei ole vuoden tienaamattomuuden takia parhaalla mahdollisella tasolla, ei pullisteluegoni voinut vastustaa vapaaehtoista pakkoa hommatta myös jengiliivi räyhine tunnuksineen.

Onneksi vanha riggeritaustani (laskuvarjohuoltaja) saapui pelastamaan asiaa ja jopa tekemään liivihankinnasta vielä astetta kovempaa juttua. Päätin tehdä liivin itse!

Ekaksi tietysti piti tehdä sopivat kaavat, jotka sain väkerrettyä yhdestä vanhasta pukuliivistä hieman soveltaen. Varmuuden vuoksi leikkasin kaavan mukaan yhdet paperiset liivit, jotka kasasin idean mukaan varmistaen kaavojen toimivuuden ennen nahkaan kajoamista.

Ilman vanhan suutariluokkakaverini Tolvasen Timon apua liivi olisi kyllä jäänyt tekemättä. Timon Jalkinehuollosta löytyi sopiva nahkasiivu valmistukseen ja pikkupurjerenkaat stansseineen paloja yhdistävien nyörien pujottamiseen.

Merkkiompelut hoitui taas laskuvarjokerhon riggeripajassa tutulla teollisuuskoneella, jonka olin aikoinaan itse hankkinut sinne varjohommia varten.

Lopputuloksen siis itse tehty, laskuvarjopunoksilla yhdistetty liivi, jonka lukkoina toimii laskuvarjoconnectorit. Voisiko enempi pro-liiviä Airborne Ranger MCC:n jäsenenellä olla? Kruununa rinnassa tulevalta Puolustusvoimain komentajalta, Timo Kiviseltä saadut hyppäämällä tienatut hopeiset siivet (armeijan hyppymerkki). EXCELSIOR!

Nelkytävuotistilitystä!

Synnyin suurinpiirtein samaan aikaan, kun laskuvarjourheilu alkoi Suomessa ja kurssini aikana, kivikauden loppupuolella oltiin edelleen kehityksen lähtökuopissa. Tuoreessa lajissa kehitys on ottanut huimia harppauksia teknisellä puolella ja samalla on pitänyt lajien välisessä kamppailussa reagoida myös yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tästä laskuvarjourheilu on selvinnyt ilmailulajeista ehkä parhaiten ja olen saanut olla aitiopaikalla osana kehitystä.

Kun kuusitoistavuotias seikkailun- ja ehkä vähän pätemisenkinhaluinen painonnostajapoika kesäloman alussa vuonna seiskytyhdeksän kävi illalla hyppykoulutuksessa valmistautuen putoamaan lentokoneesta, ei hän tiennyt, että tuo putoilu tulisi määrittämään koko tulevan elämän. Ajatus olisi varmasti ollut aika pelottavakin ja olisi ehkä tehnyt mieli jättää homma sikseen. Muutamia vuosia myöhemmin Laskuvarjojääkärikoulun varusmiehellä oli jo yli kuusisataa hyppyä ja suurin osa kouluttajista tuttuja kilpa- ja treenikumppaneita kentän toiselta puolelta.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin ei tälle tielle ajautuminen harmita yhtään mutta joskus tulee toki leikittyä ajatuksella, mitä muuta olisi voinut elämällään tehdä. Toki elettyä elämää on näihin vuosiin mahtunut perheen, uran ja muidenkin harrastusten muodossa mutta aina kaikki on mukautettu hyppäämisen raameihin. Aina on tähtäimessä ollut joku kisa ja kaikki treenaaminen kohdistettu siihen. Parhaat kelit kesällä on kulutettu lentokentällä ja kilpailuja kierretty ympäri maailmaa. Lentokoneesta on tullut pudottua 27 eri maassa, joista monissa useita kertoja. Kaksi kesää on tullut asuttua käytännössä Euroopassa.

Koska show oli alkanut jo ennen perheen perustamista, ei poissaolot tulleet yllätyksenä. Niitä ei ole myöskään koskaan kyseenalaistettu, vaikka varmaan mieli olisi joskus tehnyt ja syytäkin olisi ollut. Tästä olen erittäin etuoikeutettu ja kiitollinen!

Väleihin on ahdettu myös kiipeilyä, sukeltamista ja talvilajina SM-tason painonnostoura niihin liittyviin poissaoloihin ja treenitunteineen. Pahimmillaan loppuosan ajasta vei sivutoimisten yritysten pyörittäminen, mistä tuli kuitenkin tienattua ylimääräistä hyppy- ja sukellusrahaa.

Muuten työura on jämähtänyt viime vuosien jatko-opinnoista huolimatta luokanopettajatasolle upgreidaus-yrityksistä huolimatta. Sen ajan, mitä tuli vietettyä teräsmies-viitta hulmuten maailmalla muut istuivat kiltisti keräämässä kokemusta kravatti kaulassa ja kiilaavat rekryissä edelle. En silti vaihtaisi yhtään hyppy- tai sukellusreissua pois!

Toiveet sekä haaveet kilpahyppäämisen suhteen jäivät pääosin saavuttamatta ja saldona on kassillinen SM- ja PM-mitaleita sekä yksi maailmancupin kolmossija. Jos armeijan ammattilaiset laskettaisiin pois tuloksista, näyttäisi palkintokaappikin toki toisenlaiselta.



Olen kyllä hirveän huono luopumaan mistään, edes tavoitteista, joten hienoisena oljenkortena ja motivaattorina on ajatus siitä, että jospa pakottavan pärjäämisen tarpeen väistyttyä rentouden ja hyvän säkän myötä vielä jossain kisassa maailmalla pystyisi ylittämään itsensä!

Kesäduuniblues!

Ensimmäinen kesäkuu neljään vuoteen Suomessa ja samalla jo neljä vuotta odottanut kesäduuni aktivoitui. Kun kaverini ympäri maailmaa olivat hyppäämässä kauden ensimmäisessä maailmancupissa Kroatiassa, pensselisetä keikkui telineillä värittämässä muumitaloa.

Kun aikoinaan sain perintönä taloni, se oli vaaleansininen mikä ei ollut silloinkaan ihan tavanomainen maalaistalon väri. Muistan, kuinka aikoinaan tilatessani taksia Tyrrintien päässä olevan vaaleansinisen talon pihaan, keskuksessa oli hetki hiljaista ja sitten kysyttiin, onko tämä joku pilasoitto.

Sataviisikymmentä neliötä seinäpinta-alaa krumeluuri-ikkunapuitteineen ei ole ihan nopea väritysprojekti. Onneksi kelit suosivat ja veljeni toimitti paikalle kahdet eritason rakennustelineet, joten selvisin urakasta seitsemällä täydellä päivällä ja varmaankin koko loppukesäksi jumiutuneella niskalla. Tikkaiden kanssa olisi saanut viettää koko kesän seinällä. Maalausta toki edelsi seinän putsaus, josta rakennusammattilaisveljeni ohjeilla ja harjalaikalla selvisin kolmessa päivässä...

Paras apurini maalausurakassa oli Ståhlin Katja, joka viihdytti erinomaisilla jutuillaan ja hyvällä musalla päiviäni kahden ja kuuden välillä iltapäivisin. Muutkin Nostalgia-kanavan juontajat toki osallistuivat projektiin mutta onhan Katja Ståhl kuitenkin ihan omaa luokkaansa! Itse asiassa olen tavannut hänet aikoinaan livenäkin vieraillessani Nelosen uutisissa kertomassa sitkumävedin-juttuja. Hauskat ja rennot jutut tekivät vaikutuksen jo silloin.

Kun kuuntelee vaikka ihan neljäkin päivää putkeen samaa radiokanavaa, tajuaa myös kanavien ärsyttävän soittolistaväännön. Samat biisit soivat päivä päivän jälkeen joko saman tai eri juontajan toimesta. Ns. toivebiisitkin ovat todennäköisesti ainakin osittain huijausta tai sitten vaan sattumoisin ihmiset toivovat juuri sitä soittolistabiisiä kyseessä olevalta artistilta. Uskokoon ken tahtoo!

Tasaiseen väliin toistuvia typeriä mainoksia miettiessä tuli pohdittua, että eikö mainostajat tajua, että ärsyttävä mainos kääntyy itseään vastaan. Tiedän, etten ainakaan koskaan tule ostamaan erästä kipugeeliä tai tilaamaan kattoremonttia firmalta, joiden mainokset ovat rasittavimmasta päästä!

Talo alkaa nyt kuitenkin olla kosmeettisesti kuosissa ja toivon mukaan maali kestää vanhaa mainosta mukaillen isältä tyttärelle!

Venekuskina vanhasta muistista!

Näin lukuvuoden lopussa alkaa olla strategisesti ratkaisevat ajat opetuspuolen duunihakujen kanssa. Viimeisiä viransiirtoja tapahtuu vielä kuun vaihteessa ja sitten se on ohi. Routapossupaikka takaisin perusopetushommiin on edelleen uhkaamassa mutta myös vielä hetken vältettävissä.

Varsinaisia töitä odotellessa on tullut satunnaisesti tehtyä myös oikeita töitä ihan ikuisen koti-/mökkihässäkän ulkopuolellakin. Jokin aika sitten kävin auttelemassa rakentajaveljeäni kerrostaloremontissa Valkealassa ja viime perjantaina matkailuyrittäjä Kari Niemi Seikkailuviikareista soitti kysyen mahdollista hätäapua lauantain Repovesi-keikalle.

Myimme aikoinaan Myrskytuuli-firmamme kalustoineen juuri Niemen Karille ja sen jälkeen en ole paljon Repovedellä seikkaillut. Nyt aika oli kuitenkin omassa päässäkin kypsä poiketa seikkailuduuniähkäisyyn vanhalle työmaalle. Oikeastaan olin aika innostunutkin...

Olihan hulppea tunne seitsemän vuoden tauon jälkeen täräyttää aikoinaan Raumalta hakemani Zodiac käyntiin ja lähteä kuskaamaan asiakasryhmää Hillosesta Karhulahteen. Pyhtään opettajaryhmä oli jakautunut patikoijiin, köysilaskeutujiin, kirkkovenesoutajiin sekä melojiin ja omana hommanani oli ihan herrasmiesmäisesti kyyditä kumpparilla porukkaa ja toimia melojien varmistus-/tukiveneenä. Ko. hommaanhan tarvitsee olla vuokraveneenkuljettajatutkinto, joita ei kuitenkaan kovin monella näillä tienoilla ole.

Edes satunnainen sade ei haitannut omaa hienoa fiilistä keikkaduunarina mutta erona oli toki myös se, että aiemmin olin ollut vastuussa kaikista järjestelyistä, suunnitteluista ja aikatauluista, mikä aiheuttaa kuormitusta ja stressiä ihan pidemmällekin aikaa kuin viiden tunnin keikalle. Mun ei ollut tarvinnut huoltaa moottoria, hommata bensoja eikä siirrellä muutakaan kalustoa. Hoidin vain turvallisesti veneajelut ja viihdytin asiakkaita parhaan kykyni mukaan aktin aikana. Helppoa ja hauskaa!

Vakavampana asiana vielä bloggaushetkeen liittyen pieni muistokirjoitus. Kiekkomestaruudesta huolimatta ainakin Suomen hyppy-yhteisöllä on surulliset fiilikset ystävämme Pendikäisen Antin menehdyttyä eilen moottoripyöräkisassa. Vaikka Antti olikin ylivoimainen "ykkösthrillseekeri" Suomessa (Duudsonitkin ml.), oli hän myös erittäin herkkä, ystävällinen ja empaattinen kaveri, josta kaikki pitivät. Itselläni oli etuoikeus toimia apuna ja sparraajana muutamissa huikeissa jutuissa, yhden projektin jäädessä myös näin ikävästi kesken. Antti teki kuitenkin juttuja, joista monet ei osaa edes haaveilla ja eli liian lyhyen elämänsä täysillä!  https://www.youtube.com/watch?v=lq-54gox6-k

Äijäpuutarha

Puutarhanhoito on akkojen puuhaa! Ainoa äijähomma on tietysti päältäajettavalla ruohonleikkurilla pöristely, joka sekin ilman käskytystä jäisi tekemättä ja piha muuttuisi pikkuhiljaa miehekkääksi viidakoksi. Mies puuhastelee autotallissa tai omassa luolassaan äijäjuttuja eikä jouda kykkimään hortensiapuskissa. Paitsi jos…

Koska asun vanhassa maalaistalossa, on pihapiirissä tilaa ja mahdollisuuksia kaikenlaiseen puuhasteluun ja innovaatioihin. Niinpä olen aika ajoin, etenkin kesän korvilla innostunut äijäpuutarhahommista ulkogrillin viereisellä viidakoituneella vanhalla navetan pohjalla. Auringon luodessa kesäfiiliksiä visioituu ohimolohkoon mielikuva viihtyisästä patiosta, jossa voi nauttia hyvässä seurassa viileää juomaa ja epäterveellistä grilliruokaa. Siinä vaiheessa sitten kannattaa nopeasti keksiä muuta puuhaa tai antaa pahalle pikkusormi ja kitkeä ensimmäinen vatunvarsi tai nokkosen alku juurineen maasta. Repiminenhän on toki aika miehekästä puuhaa ja äijämielenluonteelle sopivaa on myös se, että roippeet voi vaan heittää kivijalan toisella puolella avautuvaan heinikkoryteikköön.

Ajastaan sitten viimeistely suoritetaan haravalla, rautakangella ja lapiolla. Kalustukseen käytetään tietysti itse moottorisahalla työstettyjä pöllejä ja somisteeksi kelpaavat perinnetyökalut, niinkuin vanha ruosteinen niittokone, lahonneet hangot ja epämääräiset koneen osat. Aivan loppusilausvaiheessa saattaa pieni feministigeenivirhe saada vallan ja reunuksille ostetaan salaa puutarhamyymälästä muutama kukkanen. Samalla saadaan touhulle kuitenkin aina vaadittava naisväkisiunaus!

Vanhojen navetankivien lisäksi äijäpuutarhaan kuuluu tietysti kaikenkokoiset ja näköiset kivet, joita voi käydä keräilemässä tien varrelta. Heinäseipäitä patiolle levitellään hedelmällisyyden symboleiksi. Puuhastellessa pitää muistaa, että nestehukka on myös puutarhatyöläisen pahin vihollinen, joten oluttölkki on tasaisin välein paikallaan. Suositusten mukaanhan nestettä pitäisi tällaisissa raskaissa ulkotöissä juoda ainakin pari litraa päivän aikana…

Sitten alkaakin laskuvarjohyppy-, moottoripyöräily- ja mökkikausi, joten loppukesästä hoitoa vaille jäänyt patiopuutarha todennäköisesti viidakoituu, tarjoten kuitenkin taas seuraavan talven hankien sulettua hetkeksi äijäpuuhamaan ja hyvän syyn muutamaan pikku juhlahetkeen!