Jonossa ollaan!

Sain tänään kuulla, että laskuvarjohyppääjä ja laskuvarjojääkäri Pekka "Peska" Kivinen oli saanut kutsun viimeiselle konekuormalle vain muutama päivä ennen joulua.

 

Joo, kuoleehan näitä hyppääjiä jo vuosittain ja aina on surullista, kun tuttu kaveri lähtee mutta oikeastaan ensimmäistä kertaa mun varsinaisesta "hyppyperheestä" lähti omainen. Tiedän, että että monia hyppääjiä surettaa näinä päivinä isähahmon menetys mutta mulle Peska oli ikäänkuin velipuoli.

Peska oli mua kuutisen vuotta vanhempi mutta hyppyiältään vain parisen vuotta vanhempi, joten kuuluimme samaan haastajaryhmään kisahommissa lähinnä Laskuvarjojääkärikoulun taidokasta henkilökuntaa vastaan. Olimme Peskan kanssa myös toki LJK:n viestimiehiä kumpainenkin varusmiespalveluksessa mutta siirtyneet sen jälkeen tavoitteellisen siviilihyppyharrastuksen pariin.

Haastamisemme tuotti ajan kuluessa myös tulosta ja pääsimme samoihin aikoihin kiinni edustuspaikkoihin. Peskan tie maajoukkueeseen tuli taitohypyn puolelta ja itse tienasin paikkani tarkkuushyppäämisestä. Yhdistettynä olisimme olleet melkoinen yleishyppykone mutta kummallakin oli oma erityisosaamisensa. Peska tapasi sössiä aina jonkun tarkkuushypyn isosti, jolloin sijoitukset putosivat huomattavasti. Itse taas olin tasisen varma 4-6 sijoittuja taitohypyssäkin, joten yleiskilpailupaikat edustusjoukkueissa kallistuivat monesti puolelleni.

 

Kotimaassa siis treenasimme paljon yhdessä kannustaen toinen toisiamme mutta kilpailimme sitten toisiamme vastaan sääliä tuntematta kisapaikoista. Maailmalla taas olimme nöyrtymässä yhdessä samassa Suomen joukkueessa, kuitenkin parhaamme yrittäen. Äkkiseltään laskin, että olimme edustusjoukkueissa ainakin seitsemän kertaa yhdessä, joista kolme kertaa jaoimme saman kämpän. Tätä kautta jaoimme myös normielämän silloiset ilot ja surut keskenämme.

Peskalla oli omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joista vain meillä lähimmillä hyppykavereilla on tietoa. Voin kertoa, että parhaat "sitkumävedin-juttuni" liittyvät juuri Peskaan mutta niistä ette pääse täällä blogissa lukemaan. Lähinnä siksi, että monet teistä ymmärtäisi ne väärällä tavalla tuntematta Peskaa ja ilman hurttia pilkettä silmäkulmassa. Voitte yrittää kaivella niitä toki ulos sopivassa tilanteessa kohtuuttomia korvauksia vastaan...

Nyyhkin äsken itsekseni hämärän ulkosaunan lauteilla muistojani Peskasta tajuten, että hän on ainakin tämän mun blogivuodatuksen arvoinen. Samalla puntaroin hyppyperhesuhdettani, mikä on itselleni merkittävä myös siksi, että ensimmäiset "isä-/velihahmot" löysin vasta harrastusteni kautta (painonnosto ja laskuvarjohyppy). Sanoisin, että mun hyppy-ydinperheeseen kuuluu isähahmona Antti ja veljinä Kuhna, Jone ja pikkuveli Oula. Näistä kaikki ovat onneksi edelleen olemassa. Perheeni omalaatuisena setähahmona nimeäisin myös Korhosen Wexin ja muut ovat sitten omalla tavallaan tärkeitä veli- ja sisarpuolia. Velipuolelle Peskalle ikuista hyppykeliä toivottaen TT! 

  

Terapian tarpeessa?

 Joo, olen vähätellyt pitkien työpäivien ja haasteiden tuottamaa stressiä ja kuormitusta. Noiden puolesta en suoranaisesti aio nöyrtyä vieläkään mutta kun niihin lisätään hieman epäonnea ja itse aiheutettua painetta, kuljetaan kyllä jaksamisen veitsenterällä.

Kuntapuolella tulosyksiköiden talous pitää säätää pakettiin pääpiirteittäin ennen joulua. Normaalin arjen pyörityksen lisäksi hankerahat pitää saada käytettyä ja raportit toimittaa käsittelyyn. Jos resursseja on jäljellä, pitää yrittää ennakoida ensi vuotta hankintojen suhteen. Tähän mausteena vähän jonkun toimialan ongelmatilan korjaussäätöä ja näiden myötä ylipitkiä yli viiteenkymmeneen viikkotuntiin venyneitä päiviä, huonoa nukkumista sekä hieman muutakin seinään törmäilyä, niin täytyy tunnustaa, että entinen alakansakoulunopettaja oli lauantai-aamuyöstä aika hajalla!

Joo, kyllähän pitkää päivää pystyy tekemään ja viiskytä tuntia perustekemistä saamaan jo kolmeen päivään tehtyä. Oman, myös itseaiheutetun päänsäryn tilanteeseen tuo se, että itselleni perustekeminen ei riitä! Mä haluan tehdä hommani odotettua paremmin ja saada sitä kautta voittajafiiliksiä myös työelämässä. Paineet ja energian kulutus on näin myös eri luokkaa. Jos asiat ei suju niinkuin on itse suunnitellut ja odottaa niiden menevän, niin se ei vaan käy! Ja mollivoittoisestihan tuo viimeinen pariviikkoinen vähän meni. Kovin isku tuli vielä viimeisenä työpäivänä, kun koulutussuunnittelijani soitti päässeensä Jyväskylän yliopistoon töihin vaiheessa, jossa hankkeemme oli saatu juuri hyvään lentoon. Siitäpä sitten työvuoden lopuksi taas rekry päälle ja iso kasa lisähommaa itselleen odottamaan vuoden alkuun.

 

 

Sain raahattua itseni kuitenkin kotiin Uttiin talviurheilunkatsomisterapian, lumityöterapian, pimeässämetsässäseisoskeluterapian ja saunanuuninluukkuterapian pariin. Voimauttavinta potkua tilanteeseen toi yllättäen myöhäisiltana selatun Keskuslukko-lehden artikkeli mielen voimasta. Mulle tämä erikoisjoukkojen sosiaalipsykologia tuntuu istuvan paremmin, kuin perusihmisen nupin ruotiminen...

Kiltaveli Vesapekka Larkkosen kirjoituksesta erityisesti nostaisin pohdinnan pessimismin ja realismin suhteesta. Pessimismiin sisältyy ajatus epäonnistumisesta, kun taas realismiin ymmärrys siitä, että onnistumista edeltää väistämättä myös vaikeuksia. Oikea optimismi ei ole sitä, että kuvittelee kaiken olevan helppoa, vaan sitä että uskoo ponnistelujen viimein palkitsevan. Tämä muistutuksena itselleni, että eipä jäädä tuleen makaamaan, vaan uusilla säädöillä taas eteenpäin!

 

 

Toinen Larkkosen lause, mistä pidin ja voin myös allekirjoittaa oli tuo "vahva mieli tykkää asua vahvassa kehossa". Näin hyvin treenanneena ja kovakuntoisena en ole ollut moneen vuoteen, enkä epäile yhtään, etteikö tuo vakuttaisi sekä henkiseen jaksamiseen että palautumiseen. Huonompikuntoinen ei olisi pystynyt varmasti työskentelemään syksyä tähän malliin, saati sitten kokoamaan itseään pettymysten jälkeen.

Päivät pitenee, helmikuun Dubain kisaa ei ole vielä peruttu ja itse itselleni säädetty urakka lähestyy puoltaväliä. Forza!

 

 

 

Läpi repaleisen lokakuun...

Voisin ehkä kuvata positiivisena ahdistuksena tunnetta, kun avaan aamulla työkoneen ja näytölle lävähtää ensimmäisenä upea kuva eksoottisesta kohteesta jostain päin maailmaa. Erityisen tiukkaa tekee trooppiset rantamaisemat valkoisine hiekkoineen ja turkoosin veden kätkeminen koralliriuttoineen. Tunnen selkeästi olevani väärällä puolella näyttöä! Ahdistusta ei suinkaan ole vähentänyt nykyinen maailmantilanne, jossa olemme käytännössä vangittuina omalle maaperälle, mikä on enemmän kuin jees näin kesäaikaan mutta marraskuussa alkaa vähän tökkimään. Eli todennäköisesti itseään pystyy kiduttamaan ainoastaan virtuaalisesti ensi talvena tropiikkinäyttökuvien välityksellä.

Jätin yhdeksän lomapäivää syksylle hyppykisaa tai sukellusreissua varten ja ylitunteja ropisee näillä näkymin viikkotolkulla mutta eipä noille juurikaan ole käyttöä! Joo, tykkään kuleksia metsissä ja touhuta kaikkia kotijuttuja mutta niihin riittää ihan nämä normivapaatkin. Mökkielämä räntäsateessa ei kutsu ja pimenevät illat rajoittavat mielekkään tekemisen minimiin. Mulle ei telkkarin katselu ole mielekästä tekemistä ja ruutuaika tulee töissä ihan moninkertaisesti täyteen. Pidän muuten täysin järjenvastaisena vaatimusta pysyvästä talviajasta, mikä on syksyisin ilta-askartelun ja ulkoilmaelämän viimeinen naula arkussa! 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän nuo lumileikit kiinnostaa. Menneisyydessä tuli kai harrastusten myötä palelukiintiö täyteen. Kesäisinkin tuli vietettyä aikaa jäätiköllä ja talvella paleltua hiihtohisseissä. Kyllä lokakuusta huhtikuuhun pitäisi sijoituspaikan olla vähintäänkin Alppien etelä-puolella! Just tuli päivitystä, missä kaverit hypeskelevät laskuvarjostimilla vihreillä niityillä t-paidat päällä, kun meillä on ikkunat jäässä ja maa kuurassa. Ihan epistä! Jossei sinne pääse asustelemaan, niin pääsisi edes käymään!

Voin sanoa, että aina pitemmillä reissuilla on ollut ikävä kotona olevia läheisiä ihmisiä mutta nyt olen huomannut ikävöiväni myös noita ystäviäni maailmalla. Ei se, että pääsee hyppäämään jonnekin ole se juttu, vaan se, että pääsee tekemään sitä niiden italialaisten, kroatialaisten ja kaikkien muiden kavereiden kanssa, joita on vuosien ajan tavannut säännöllisesti eri puolilla maailmaa. Tai, no marraskuussa on kyllä ihan sama, ketä siellä jossain on, kunhan vaan valoa ja lämpöä riittää...

Pitää siis hakemalla hakea positiivista mieltä vaikkapa sillä, että nyt säästyy rahaa siihen, että pystyy joskus olemaan ehkä vähän isomminkin synkkyyttä paossa!

On the road!

Elinpiirin laajennus on tuonut mukanaan uusia kesäajoreittejä, kun tuo Mikkelin mökki ei satu minkään matkan varrelle. Itse asiassa koti Utissa, työpaikka Parikkalassa ja mökki Mikkelissä muodostavat aika kattavan kolmen maakunnan kolmion! Lisänä on vielä lmmolaan, Imatralle painottuneet laskuvarjohyppyhommat, jolloin mökkipoikkikulku tapahtuu Puumalan ja Anttolan kautta. Parikkalasta siirtyminen mökille tapahtuu taas Punkaharjun, Savonlinnan ja Juvan kautta.

Näin siis kotimaan matkailun suosikkireitit ovat muuttuneet osaksi normaalia siirtymätaipaletta. Kun ne ovat kuitenkin siirtymäreittejä, täytyy tunnustaa, että en ole kertaakaan pysähtynyt vaikkapa Luston metsämuseolle, saati ostamaan Puumalasta jotain tv-tähden kauppaamia piirakoita! Maisemista toki tulee nautittua sekä auton ratissa että erityisesti moottoripyörän puikoissa. Vapaa-ajan autoiluhan ei muutenkaan paljon työmatkoilla kulkevaa siirtotyöläistä kiinnosta.  

Kesän toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ajamisen tarkoituksena oli pysähtyä matkan varren kiinnostavissa kohteissa, oli viime viikonlopun Laskuvarjojääkärikillan liivijengin moottoripyöräretki juuri Puumalasta Uukuniemeen. Tässäkin oli aika paljon omaa ammatillista uteliaisuutta mukana, koska sain samalla kertaa tutustua toimialueeni (Rautjärvi-Parikkala) kohteisiin ja esiteltyä omalta osaltani Parikkalan kuntaa kiltaveljille. Olihan se räyhä nähdä 35 isoa moottoripyörää kunnan viraston (suojeluskuntatalo) parkissa!

Kokeilkaapa muuten joskus pitää navigaattoria päällä autolla ajaessa, ihan kartan tarkkailun vuoksi. Ei paljon tarvitse ihmetellä mainettamme järvi-maana. Eipä ole montaa pätkää ainakaan edellä mainituilla reiteillä, ettei jonkinasteista lätäkköä olisi tien poskessa! Juuri nuo järvien (Saimaan) kupeessa kulkevat tien kohdat ovat myös niitä, mitkä tekevät Punkaharjusta, Pistohiekasta ja Puumalansalmesta niin suosittuja ajoreittejä. Monesti miettii myös sitä, kuinka hienoja nuo maastokohdat olisivat ilman tuota maisemaan sopimatonta, rumaa asfalttitietä.

Parhaiten maisemaelämyksiä saa kuitenkin lentämisen lisäksi vesiliikennöimällä, mikä on kyllä ainakin Simpelejärven osalta vakaasti suunnitelmissa, kun sain viimein vanhan Busterin hoidettua käyntikuntoon ja parkkiin Parikkalan torirannan laituriin. Toivotaan pitkää syksyä ja lämpimiä elo-syyskuun iltoja!

Kuuskytluvun milleniaali!

Aika ajoin (viimeksi viikonlopun Hesarissa) törmää juttuun hyvään johtamiskulttuuriin oikeutetuista nuorista aikuisista, joita myös milleniaaleiksi kutsutaan. 

Milleniaaleille raha ei ole ensisijainen motivointi työn tekoon, vaan tärkeämpää on työn sisältö ja tekemisen kulttuuri. Milleniaali haluaa johtamiseen vuorovaikutteisuutta ja inhimillisyyttä vierastaen auktoriteetteja. Nopea reagointi ja eteneminen sekä tehokas, läpinäkyvä viestintä ovat kivoja juttuja.

No joo, näin kuuskytlukulaisenako siis teen työtäni pelkästään tienatakseni mahdollisimman paljon rahaa, tykäten, että mua käsketään haluamatta tietää työpaikan asioista mitään? Itseohjautuvassa organisaatiossa työskenteleminen ahdistaa ja toivoisin saavani jämähtää paikalleen suojatyöpaikalle eläkeikää rauhassa odottelemaan.

Suorittaessani hiljan johtamisen opintoja, milleniaalitkin mainittiin mutta mm. autenttinen ja vuorovaikutteinen johtaminen oli kyllä suunnattu kaikille ryhmille nykytyöelämän trendeiksi syntymäaikaan katsomatta. Vaikka eri ikäluokkien arvomaailmassa, tavoitteissa ja tarpeissa on poikkeavuuksia, hyvä johtamiskulttuuri kuuluu kaikille ja kaikki sitä kaipaavat. Antti Rokkakaan ei pitänyt auktoriteeteistä, halusi osallistua interaktiivisesti ja luovasti organisaationsa ratkaisuihin eikä työskennellyt "Tikkakosken mannekiinina" rahaa tavoitellen.

Inhimillinen johtamistyyli, luottamus työntekijään (vastavuoroisesti myös esimieheen) ja henkilökohtaisten tarpeiden huomioiminen tuovat työhyvinvointia, mikä on tärkeä kilpailuvaltti työpaikkojen taistelussa osaavista työntekijöistä. Tämän alkaa julkinen hallintokin jo tunnustaa! Koronan pakottamat joustot mm. etätyön muodossa ovat siirtäneet toivottavasti uudenlaista ajattelua myös viranhaltija-organisaatioihin. 

Haluan siis samanlaista kohtelua työpaikoilla kuin 80- sekä 90-luvuilla syntyneet milleniaalit ja pyrin myös esimiehenä toteuttamaan käsitteeseen liitettyä johtamiskulttuuria kaikenikäisten työntekijöiden kanssa!

Työssään viihtyvän ja motivoituneen henkilön työpanos on sitoutuneempaa ja laadukkaampaa mutta siinä vaiheessa, kun kaikilla työpaikoilla alkaa olla toimintakulttuurit kunnossa, tilipussillekin löytyy kyllä taas oma motivointistatuksensa! 

Pelisilmän puutetta?

Kerran 1900-luvulla oli vähän talouskriisiä ja säästötalkoissa meinattiin lopettaa myös koulujen uintiopetus. Intohimoisena liikkaopena ja uintitaidon puolestapuhujana satuin joutumaan lehtihaastatteluun, missä kerroin mielipiteeni asiasta. Muutaman päivän päästä olinkin sitten kantapäät yhdessä sivistystoimenjohtajan konttorissa, missä pidettiin oppituntia virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Yksityishenkilönä voin antaa kriittisiä lausuntoja työnantajastani mutta virkamiehenä ei ole sopivaa ottaa julkisesti kantaa etenkään keskeneräisiin asioihin.

Maaliskuulla pandemia tuli puskista muuttamaan koululaitoksemme (ja lapsiperheidemme) rauhan. Muutamassa päivässä opettajien piti suunnitella systeemi henkilökohtaiseen etäopetukseen hyvin kirjavan välineistön ja sovellusten sekamelskassa. Hätäensiapuna oli varmasti ensi alkuun laajasti käytössä oleva Wilma, jota kautta saatiin tavoitettua lähes kaikki oppilaat ohjeistusta ja kotitilanteen kartoitusta varten. Opettaja on sellainen otus, että se pystyy tunnollisuudella ja terveen järjen käytöllä mukautumaan vaadittaviin muutoksiin sekä itsenäiseen työskentelyyn paremmin kuin moni muu ammattiryhmä. Vuosituhannen digiloikka tehtiin ja etäopetus alkoi lyhyen alkukangertelun jälkeen sujumaan. Ponnistus palkittiin erityisesti opetushallinnon suosionosoituksin mutta kovimmat suosionosoitukset opettajien osaamiselle ja koulutyölle pyörivät sosiaalisessa mediassa huoltajien puolesta. Huomattiin, että opettaminen ja lasten kanssa työskentely ei olekaan pelkkää leikkiä ja laulua! Tällaista ammatillista arvostusta opetustyö on tuskin koskaan saanut.

Viimeistään koronakevään myötä ymmärrys siitä, että etäopetus ei kuitenkaan pysty kilpailemaan perinteisen lähiopetuksen kanssa ainakaan alemmilla luokka-asteilla selkiytyi. Opetuksen tehokkuuden lisäksi huomionarvoisaa on kuitenkin myös lähiopetuksen yhteisöllinen ja sosiaalinen rooli, mikä on kokonaishyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää, vaikka olenkin törmännyt rehtorikommenttiin, ettei meillä mitään sosiaalityötä tehdä. Tehdäänpäs, vaikka ei haluttaisikaan enkä kyllä ymmärrä miksei haluttaisi! Lapsien kokonaisvaltainen hyvinvointi on kaikkien heidän parissaan työskentelevien tärkeä tavoite. Tai ainakin pitäisi olla...

Tästäpä pääsemmekin sitten siihen, että nopeasti tuo positiivinen opehypetys saatiin kaatumaan, kun tuli päätös lähiopetukseen siirtymiseen kahdelle viimeiselle viikolle. Sekä opettajakunta että rehtorit nousivat heti barrikaadeille OAJ:n tukemana kertomaan, ettei tässä ole mitään järkeä ja toimenpiteellä vaarannetaan kaikkien terveys. Voimakas kritisoiminen jatkuu, vaikka päätös on jo tehty ja jotkut rehtorit ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä muitta mutkitta loma-anomukset, joilla käytännössä ko. lapset pääsevät sitten puolitehoisen kevätlukukauden päätteeksi kahta viikkoa aikaisemmin kesälomille! Sivistyneen yhteiskunnan selkäranka, opettajakunta asettuu esivallan päätöksiä vastaan ja opettaa ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen! Tässä sitä sitten hukataankin ne juuri tienatut respectit.

Oikeastihan luulen, että suuri osa opettajista on tyytyväisiä päästessään takaisin lähiopetukseen, oppilaista puhumattakaan. Heillä ei vaan ole ollut tarvetta toitottaa kantaansa asiaan, joten ainoastaan tyytymättömyys ja kritiikki saa sijaa viestinnässä. Ongelma on myös se, että joskus kritiikin ja omaan pesään kusemisen raja on häilyvä. Nythän kansan syvät rivit helposti tulkitsevat, että opettajat eivät halua tulla duuniin lokoisista kotioloista ja nostavat itseään erityisasemaan muihin työntekijäryhmiin nähden, jotka ovat joutuneet koko ajan työskentelemään vielä suuremman tartuntariskin tasolla.

Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin! Itsehän en edelleen sisäpiiriläisenä tietenkään pidä opettajia mukavuudenhaluisina omaan napaan tuijottelijoina, vaan tiedän, että muutokset ja säädöt ovat erittäin työläitä ja tuntuvat helposti turhilta. Koulujen henkilökunta on joutunut tekemään huomattavasti enemmän työtä kevään aikana, kuin olisi kohtuullista. Kuten myös sanoin, suurin osa opettajista on lojaaleja muiden virkamiesten asiantuntemusta kohtaan ja ajattelevat aina lasten sekä yhteisön etua. Harmi vaan, että kritiikki ja negatiiviset äänenpainot ottavat helposti tilan yleisessä mielipiteessä. Positiivisen imagon ylläpitäminen on taitolaji!

No, ne uimakoulut saatiin sitten kuitenkin talouskurimuksesta huolimatta järjestää!

No, nyt alkaa pikkuhiljaa...

Vaikka olenkin ollut vähän sitä mieltä, että omaan arkeen ei koronat ole juurikaan vaikuttaneet, kevään eteneminen alkaa tuottaa kuitenkin pientä sosiaalisten kontekstien kaipuuta. Päällimmäisenä tietenkin vaivaa lentokenttäelämän puute. Kun on tasaisesti putoillut yli neljäkymmentä vuotta lentolaitteista, on selvää, että tuo lentokentänreunushengailujengi on erittäin merkittävä viiteryhmä. Ei välttämättä juuri se hyppääminen mutta muiden saman mielisten heimoveljien sekä -sisarten kanssa jutustelu ja säätäminen on tärkeässä roolissa. Nyt sen huomaa!

Lähes yhtä kauan on kesän ja usein koko vuoden elämä rakentunut hyppykisojen ympärille ja nyt voi olla, ettei niitäkään ole tarjolla. juuri viime viikolla siirrettiin kaikkien hyppylajien MM-kisa vuodella eteenpäin. Todennäköistä on myös, ettei yhteenkään Euroopan hyppykisaan ole pääsyä tänä vuonna, vaikka ne jollain tasolla järjestettäisiinkin. Ainoa oljenkorsi taitaa olla Immolan SM-kisa heinäkuulla. Ainakin osallistujamäärä on nykyisellään niin pieni, että sen pitäisi mahtua kokoontumisrajoituksiin.

Kotipihallakin alkaa olla normaalia enemmän tyhjäkäyntiä ja miellyttävät mökkikelit antavat odottaa edelleen itseään. Yöt kun saisi plussalle, niin pääsisi tuo lähtökuoppiinsa jämähtänyt kevätkin etenemään. Moottori- ja maantiepyörälenkkeihin edellytän taas yli kymmentä astetta, mihin ei ole auringonpaisteesta huolimatta juurikaan päästy.

Vuosi sitten olisi varmasti ollut pakka tämän kanssa pahemmin sekaisin, kun olisi ollut totaalijumissa Utissa. Nyt sentään pääsee viikottain poikkeamaan duunipaikalle Parikkalaan, käydä siellä salilla ja aseveli Honkasen kanssa ampumassa sekä saunomassa ja tietysti keskustella sekä asiaa että diipadaapaa työkavereitten kanssa. Enpä olisi äkkiseltään ajatellut, että duunilla olisi tällainen terapeuttinenkin merkitys!